Joka kerta kun Pienen merenneidon loppukohtaus lähestyy Yasmine Yamajakon, 32, on yhä vaikea uskoa, että hän on todellakin tässä – pääroolissa Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.
Yamajako on ensimmäinen tummaihoinen naispääroolin esittäjä Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön historiassa.
Vaikka useita näytöksiä on jo takana, Yamajako liikuttuu haastattelussa kyyneliin ajatellessaan roolin merkitystä paitsi itselleen, myös muille.
– Kun olin lapsi, olisi ollut tosi tärkeää nähdä itseni näköisiä ihmisiä lavoilla tai ylipäätään yhteiskunnan toimijoina.
Myös Kansallisteatterin päänäyttämöllä pyörii parhaillaan näytelmä Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin, jonka päärooleissa ovat afrikkalaistaustaiset näyttelijät.
Kesällä velloneen rasismikeskustelun jälkeen tällainen muutos maamme teatterikentässä tuntuu Yamajakosta merkittävältä.
– Olen onnellinen, että saan olla mukana tässä murroksessa. Sillä on merkitystä, mitä näemme ympärillämme ja millainen yhteiskunta on. Se vaikuttaa yksilön kykyyn uskoa mahdollisuuksiinsa.
Kiharat kuriin
Yamajako asui lapsuutensa ja nuoruutensa Espoossa. Suomalais-beniniläisperheen tytär teki kaikkensa ollakseen kuten muut, kuuluakseen joukkoon.
Lapsena hän halusi taltuttaa kiharapilvensä mahdollisimman tiukoilla leteillä. Hieman vanhempana suoristusrauta oli niin ahkerassa käytössä, että hiukset paloivat lähes karrelle. Silti Yasmine tunsi itsensä ulkopuoliseksi.
– Lapsena asioita on vaikea käsittää tai nimetä, kun hädin tuskin ymmärtää olevansa ruskeaihoinen tai erilainen.
Yamajako ei osaa sanoa oliko silloin kyse rasismista, sillä se on haastava käsite lapselle. Päällimmäinen tunne oli, ettei kuulunut joukkoon tai kelvannut muille.
Beniniläissyntyinen isä yritti hienovaraisesti puhua lapsilleen syrjimisestä ja rasismista. Hän luki Tahar Ben Jelloun kirjaa Le Racisme expliqué à ma fille, jossa marokkolaistaustainen kirjailija selittää tyttärelleen, mitä rasismi on.
– En tajunnut siitä silloin mitään, Yamajako nauraa.
Myöhemmin hän oppi tuntemaan, mitä rasismi on. Yamajakon ulkonäköä kommentoitiin ja perään huudeltiin n-sanaa.
– En silloinkaan vielä osannut käsitellä tunteitani. Yritin vain ohittaa koko asian.
Yamajako kertoo oppineensa välttelemään rasismi-sanaa. Hän tottui nielemään tunteensa ja esittämään, että kaikki on hyvin. Edes kotona hän ei puhunut tuntemuksistaan. Hän eli todellisuudessa, jossa ei edes kyseenalaistanut omaa toisarvoisuuden tunnettaan.
Vasta paljon myöhemmin, aikuisena, Yamajako on oppi tunnistamaan ja käsittelemään riittämättömyyden tunteitaan.
Sitä ennen kuitenkin yksi hänen unelmansa romuttui, ja hän menetti äänensä.
Oman äänen menetys
Monet muistavat Yasmine Yamajakon kymmenen vuoden takaa Cheekin hittikappaleesta Syypää sun hymyyn. Yamajako nähtiin ”fiittaamassa” Cheekin rinnalla stadionluokan keikoilla. Samalla hän sai jalansijaa musiikkimaailmassa.
Musiikki oli etenkin nuoruudessa pakopaikka Yamajakolle. Vanhemmat huomasivat tyttären musikaalisuuden ja kannustivat häntä harrastamaan. Hän soitti kontrabassoa ja lauloi. Musiikki oli asia, jossa hän tunsi olevansa hyvä, jopa hyväksytty.
Innostus musiikkiin vain kasvoi, kun Yamajako sai merkittävän roolin 16-vuotiaana High School Musicalissa Helsingin kaupunginteatterissa.
Yamajako teki kaikkensa asian eteen, jossa oli hyvä.
Hän harjoitteli ja harjoitteli.
Hän opiskeli Pop & Jazz -konservatoriossa, opiskeli lisää Kööpenhaminassa ja Lontoossa – kunnes sai toteutettua haaveen omasta levytyssopimuksesta.
Mutta oman levyn tekeminen ei tuntunutkaan omalta. Artisti-identiteetti oli vielä hukassa, joten Yamajako teki kompromisseja musiikin suhteen. Oman näkemyksen esiin tuominen ei ollut helppoa vielä tuolloin.
– Minulla oli kova tarve miellyttää. Oli ollut koko nuoruuden ajan, jotta en jäisi ulkopuolelle. Toteutin toiveita ja vaatimuksia, kunnes fysiikka tuli vastaan.
Yamajako lähestulkoon menetti äänensä. Fyysinen olotila vaikutti hengitykseen ja hän ei pystynyt laulamaan niin kuin ennen. Ääntä oli vaikea hallita ja se myös kuulosti erilaiselta.
Hän teki elämänsä vaikeimman ratkaisun ja luopui unelmastaan. Levytyssopimus purettiin.
– En tiedä oliko se jokin enne, mutta muistelin silloin Pieni merenneito -satua. Mitä merenneito oikein ajatteli, kun antoi äänensä prinssin vuoksi?
Terveys edellä
Levytysunelmasta luopuminen osoittautui jälkeenpäin katsottuna viisaaksi päätökseksi. Yamajako asetti terveytensä etusijalle. Hän opetteli kuuntelemaan itseään ja omia tarpeitaan.
– Nykyään olen paljon jykevämmällä pohjalla. Tunnistan omat rajani ja tiedän mistä tykkään. Tunnen olevani arvokas myös musiikin ja näyttelemisen ulkopuolella.
Pysähtymisen jälkeen Pienen merenneidon -rooli tuntui entistä läheisemmältä. Ariel ei toteuta muiden toiveita, vaan tekee oman päänsä mukaan.
– Minulla on pääomaa kertoa Arielin tarina.
Pienen merenneidon tarina on muuttunut ajan saatossa melkoisesti verrattuna tanskalaiskirjailija H.C. Andersenin alkuperäiseen versioon. Disney julkaisi tänä vuonna uuden, päivitetyn elokuvaversion tutusta sadusta. Uudessa versiossa Ariel on tummaihoinen ja elokuvassa korostetaan rakkauden sijaan kiinnostusta vieraisiin kulttuureihin. Myös musikaaliversiossa Ariel on kiinnostunut koko ihmiskunnasta, ei pelkästään prinssistä.
Harjoituskauden aikana Yamajako keskusteli paljon musikaalin ohjaajan Samuli Harjanteen kanssa Arielin roolista. Yamajako halusi omassa tulkinnassaan pitää kuitenkin kiinni myös rakkausteemasta.
– Mielestäni vaatii tosi paljon rohkeutta olla haavoittuvainen ja antautua rakastamaan toista.
Kohti unelmaa
Yasmine Yamajako on pohtinut paljon omia motiivejaan ja kuunnellut sisäistä ääntään. Kun tottuu ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunteeseen, on vaikea uskoa omiin kykyihin.
– Omat päänsisäiset rajoitukset ja uskomukset olivat aika tiukassa, ehkä juuri nuoruuden kokemusten takia.
Nyt tulevaisuudessa häämöttää kertaalleen romukoppaan heitetty haave. Oma levy. Sen on määrä ilmestyä ensi vuoden puolella.
Yamajako kuvailee musiikkiaan cinemaattiseksi eli elokuvalliseksi souliksi.
– Musiikissani kuuluu selkeät vaikutteet rytmimusiikista, jota olen kuunnellut paljon. Tyylini kirjoittaa melodioita on melko maalailevaa.
Myös afrikkalaiset vaikutteet kuuluvat tulevalla levyllä, sillä Yamajako työsti levyään Benininissä Villa Karon taiteilijaresidenssissä.
Yasmine Yamajako tuntee hyvin juurensa. Kotona on aina ollut läsnä myös beniniläinen kulttuuri. Se on näkynyt sisustuksessa ja kuulunut musiikissa. Perheen kesken puhutaan ranskaa, sillä se on Beninin virallinen kieli. Yamajakon vanhemmat tapasivat Pariisissa, missä isä oli asunut 7-vuotiaasta lähtien. Beninissä on yhä kuitenkin sukulaisia, joiden luona Yamajako on vieraillut muutamia kertoja.
Ennen kuin oma musiikkialbumi ilmestyy Yamajakon kalenteri täyttyy Pienen merenneidon näytöksistä. Musikaalista on tullut suuri hitti etenkin pienten tyttöjen keskuudessa. Nykylapset saavat nähdä estradilla sen, mitä Yamajako itse kaipasi lapsuudessaan.
– On ihanaa ajatella, että nykyisille pikkutytöille ihonväri tai erilaisuus ei ole enää unelmia karsiva este, vaan kaikki on mahdollista, ainakin periaatteessa.
Lue edellinen Kulttuurivieras: