Yliopistolaitoksen politisointi nousi uudelle tasolle, kun hallituksen talouspolitiikkaa vastustaviin valtauksiin osallistuville keksittiin antaa opintopisteitä.
Ainakin Taideyliopisto ja Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta räätälöivät mielenosoittajille Valtauksen ja kansalaisaktivismin dramaturgiat -kurssin. Sen suoritettuaan opiskelija hahmottaa, ”miten valtaus järjestäytyy, osaa nimetä valtauksessa tapahtuvia kansalaisvaikuttamisen muotoja, tunnistaa valtauksen keskeiset tavoitteet ja hahmottaa niiden välisiä suhteita sekä ymmärtää, millä tavoin taide ja aktivismi voivat kietoutua yhteen ja kykenee soveltamaan oppimaansa muihin kansalaisvaikuttamisen muotoihin.”
Olen jo pidemmän aikaa uumoillut, että 2020-luvusta on tulossa 1970-luvun kaltainen vasemmistoaktivismin vuosikymmen, jonka kärjessä opiskelijanuorisosta kootut edistyksen voimat marssivat jyrmyin askelin.
Meidän tulisi suhtautua kunnioittavasti myös heihin, jotka ajattelevat ja elävät kokonaan toisella tavalla kuin me itse.
Arvojen taistelua lietsotaan ja historian väärällä puolella olevat halutaan vaientaa sulkemalla heidät ulos sieltä, missä oikeaoppiset kokoontuvat keskustelemaan tai juhlimaan.
Tasavalta on kuitenkin moniarvoinen tila, jossa meidän tulisi suhtautua kunnioittavasti myös heihin, jotka ajattelevat ja elävät kokonaan toisella tavalla kuin me itse. Sitä tasa-arvo tarkoittaa: Kaikilla on samat vapaudet ja oikeudet.
Nyt voidaan yliopistoilta kysyä, antaisivatko ne opintopisteitä hallituksen politiikkaa tukevan mielenosoituksen järjestämisestä? Tasa-arvon, monimuotoisuuden ja yhdenvertaisuuden arvoja kunnioittaen niiden tulisi suorastaan kannustaa myös oikeistolaisia opiskelijoita kansalaisaktivismin ja taiteen rajapinnan tutkimiseen.
Länsimaisten yliopistojen politisoituminen näkyy myös siinä, miten ne esittelevät itsensä. Minusta siirtymä totuutta ja kauneutta tavoittelevista instituutioista maailman muuttamiseen pyrkiviksi organisaatioiksi on silmiinpistävää. Esimerkiksi Lontoossa toimivan SOAS-yliopiston tavoitteet ovat avoimen poliittisia ja sen opettajat ilmoittavat olevansa yhteiskunnallisia aktivisteja.
Suomessa suuri harppaus politiikan suuntaan otettiin vuonna 2009, kun uusi yliopistolaki määritteli, että yliopistojen tulee ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Tämä velvoite alisti yliopistot valtiollisten tutkimuslaitosten asemaan ja avasi poliittisen pandoran lippaan jättäessään huomiotta perustuslain 16 pykälässä turvatun tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapauden.
Kun poliitikot aiemmin pyrittiin pitämään etäällä akateemisen vapauden älyllisestä puutarhasta, kutsutaan heitä nykyään johto- ja opetustehtäviin kertomaan, mikä on hyvää ja arvokasta tutkimusta yhteiskunnan kannalta.
Dosenttina minua hävettää, kun Helsingin yliopisto kertoo uskovansa ”intohimoisesti tieteen voimaan muuttaa asenteita, ihmisiä ja yhteiskuntaa – maailman parhaaksi”. Näin siis entinen neutraalia totuutta tavoitellut tiedeyliopisto tunkee päänsä Humen giljotiiniin heti kättelyssä. Samanaikaisesti yliopiston sijoitus tieteellisten julkaisujen laatuun perustuvassa rankingissa on pudonnut jyrkästi.
Itse haluaisin säilyttää tieteen, taiteen, viihteen ja itse elämän kuhinan politiikasta vapaina vyöhykkeinä.
Erikoisinta tässä kaikkialle tunkeutuvassa politiikan invaasiossa on eri alojen vastaanottavuus. Jopa musiikkifestivaaleille on järjestetty poliitikkojen paneeleja. Itse haluaisin säilyttää tieteen, taiteen, viihteen ja itse elämän kuhinan politiikasta vapaina vyöhykkeinä. Valtapeli tahrii kaiken arvokkaan ja siksi se liberaalissa demokratiassa viisaasti jätetään vaaleissa valituille kansanvallan edustajille.
Aktivistin mielenmaisema on kuitenkin toisenlainen. Kuten Lenin kirjoitti, vallankumouksellinen ajattelee vallankumousta 24 tuntia vuorokaudessa. Kaikki on poliittista ja jokainen ihmisten kohtaaminen valtataistelua.
Postmodernistinen aikakausi on nähdäkseni syrjäyttänyt objektiivisen totuuden, kauneuden ja hyvyyden itseisarvot. Niiden tilalle on tullut poliittinen taistelu siitä, kenen totuus, minkä kauneus ja ketä palveleva hyvyys vie voiton. Aktivistiselle ihmistyypille on syntynyt historiallinen tilaus.
Pidän tätä selkeänä askeleena alaspäin siitä, minkä tason kulttuurimme oli jo saavuttanut. En kuitenkaan aio luovuttaa, sillä historiallisen kehityksen suunta ei ole ennalta määrätty. Minun silmissäni taidetta ja tiedettä politisoivat aktivistit alittavat riman niin reippaasti, että heidän vimmastaan jää jälkipolville vain sotkua siivottavaksi.
Jari Ehrnrooth
Kirjoittaja on kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Helsingin, Turun ja Lapin yliopistoissa. Hän on opettanut kirjoittamista, videoilmaisua ja kulttuurifilosofiaa myös Teatterikorkeakoulussa ja Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää myös suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com
Kolumnista voi keskustella 13.10. kello 23.00 saakka.