Kun jättimäinen, kaikkien maailman maiden ilmastokokous ensi viikolla pyörähtää käyntiin, luvassa on otsikoita siitä, miten maat ovat jälleen kerran pettäneet lupauksensa tehdä kyllin nopeita ilmastotoimia.
Mutta yhä kiivaammaksi käy myös toisenlainen keskustelu.
Siinä taitetaan peistä, kenen vastuulla ovat ilmaston lämpenemisestä seuranneet sään ääri-ilmiöt ja tuhot.
Vääntö näkyi ensi kerran kunnolla Egyptin ilmastokokouksessa vuosi sitten. Siellä köyhät maat kaappasivat ilmatilan ja vaativat rikkaita teollisuusmaita perustamaan rahaston ilmastotuhojen korvaamista varten.
Vaatimus oli niin äänekäs, että se peitti alleen ilmastokokouksen varsinaisen pihvin eli neuvottelun itse ilmastokriisin hidastamisesta. Vaatimus myös meni läpi – rahasto perustettiin, EU:n ja Yhdysvaltojen vastahakoisuudesta huolimatta.
Alkavalla viikolla ilmastoneuvottelijat ja päättäjät jalkautuvat järjestyksessä 28:nteen YK:n ilmastokokoukseen. Kokous pidetään Dubaissa Arabiemiraateissa.
Median etusivuille ilmestyy hätä vähiin käyvästä ajasta kriisin hidastamisessa, mutta köyhien maiden vaatimukset eivät ole vaienneet. Päinvastoin: seuraavaksi kiistellään siitä, kenen kuuluu maksaa vuosi sitten perustettuun rahastoon rahaa tuhojen korvaamista varten.
Kysymys vastuun jakamisesta on voimistunut ja ulottuu nyt lähes kaikkialle, sanoo kehitysjärjestöjen kattojärjestö Fingon ilmastoasiantutija Emilia Runeberg. Ytimessä on, mitkä maat ovat pohjimmiltaan syyllisiä ilmastokriisiin.
– Kysymys roikkuu ilmassa kaikissa neuvotteluhuoneissa, Runeberg sanoo.
Kiina on maailman suurin päästäjä, mutta onko se myös syypää ilmastonmuutokseen?
Asetelma näyttää yksinkertaiselta. Köyhät, kehittyvät maat syyttävät vauraita teollisuusmaita ilmaston lämpenemisen aiheuttamisesti ja vaativat korvauksia.
Tulvat, myrskyt ja kuivuus näkyvät eniten köyhässä etelässä. Jälkien korjaamiseen ja varautumiseen kuuluu Afrikan maissa eri arvioiden mukaan jo 5–15 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Vauraat pohjoisen maat, Eurooppa ja Yhdysvallat taas haluavat painottaa ilmastokokouksissa päästöjen vähentämistä, joka kuuluu kaikille.
Juuri siitä on sovittu Pariisin ilmastosopimuksessa: ilmastotoimia tekevät nyt sekä köyhät että rikkaat maat.
Oikeastaan keskustelu vastuusta ja syyllisistä on yhtä vanha kuin kansainvälinen ilmastodiplomatia. Se juontaa juurensa vuoteen 1992, jolloin ensimmäinen sitova sopimus päästöjen vähentämisestä, Kioton pöytäkirja, laadittiin.
Kioton pöytäkirjassa velvoite vähentää ilmastopäästöjä koski vain teollisuusmaita. Kehittyvät maat rajattiin velvoitteen ulkopuolelle. Rajaus perustui ajatukseen, että köyhät eivät ole velvollisia korjaamaan ongelmaa, jota eivät ole itse aiheuttaneet.
Asetelmaa kutsutaan palomuuriksi. Sen murtuminen teki nykyään voimassa olevasta, Pariisissa vuonna 2015 solmitusta ilmastosopimuksesta käänteentekevän.
Pariisin sopimuksessa kaikki, myös köyhät maat, ovat sitoutuneet päästöjen vähentämiseen. Ilmastosopimukseen ovat sitoutuneet myös kaikki teollisuusmaat toisin kuin Kioton pöytäkirjaan, jota esimerkiksi Yhdysvallat ei ratifioinut.
Mutta vaikka palomuuri Pariisissa murtui, yhdessä asiassa se on jäänyt paikoilleen.
– Kun esillä ovat vastuu ja rahoituskysymykset, vanha jako kehittyviin maihin ja teollisuusmaihin pätee, Runeberg sanoo.
Maiden välinen jaottelu löytyy Kioton pöytäkirjastan liitteistä. Siellä teollisuusmaiksi on kirjattu maat, jotka olivat tuolloin, vuonna 1992 OECD:n jäsenmaita. OECD on talouskasvua edistävä maiden yhteistyöjärjestö.
Maat, jotka eivät tuolloin kuuluneet järjestöön, luetaan kehittyviin maihin. Niitä ovat esimerkiksi Kiina, Intia, Brasilia ja öljyvaltiot.
Runeberg sanoo, että kirjausta Kioton pöytäkirjassa on ihmetelty jälkeenpäin. Sitä laadittaessa ei ole otettu huomioon, että maailma voi muuttua, kuten onkin tapahtunut.
– Kirjauksessa ei ole avattu, että maiden jakoa pitäisi tarkastella tulevaisuudessa.
Jako tuntuukin erityisesti Kiinan kohdalla. Sen päästöt ylittävät tällä hetkellä kaikkien muiden maiden, jopa Yhdysvaltain päästöt.
Silti Kiina neuvottelee yhä kehittyvän maan asemasta käsin. Samoin tekevät muun muassa kaikki öljyvaltiot.
Kiina on neuvotteluissa painottanut, että se ei halua joutua korvaamaan köyhien maiden ilmastotuhoja uudessa rahastossa.
Klikkaa animaatio pyörimään vasemmasta alanurkasta nähdäksesi maiden välisen järjestyksen.
Mutta jos katsoo, mikä maa on aiheuttanut eniten päästöjä historiallisesti, asetelma muuttuu. Ilmastopäästöjen nykytasoa verrataan teollisen vallankumouksen alkuun.
– Historiallinen vastuu kääntää asian päälaelleen. Nousevat taloudet ovat tuottaneet pieniä osia historiallisesta päästömäärästä, Emilia Runeberg sanoo.
Ilmastonmuutoksesta tällä hetkellä aiheutuvat tuhot ovat historiallisten eli kumulatiivisten päästöjen seurausta. Niiden vuoksi ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on noussut nykyiselle tasolleen.
Ilmaston keskilämpötila on ollut kuluvana vuonna jopa 1,4 astetta lämpimämpi esiteolliseen aikaan verrattuna. Pariisin ilmastosopimuksen tavoite on rajoittaa lämpeneminen 1,5 asteeseen.
Ykköspäästäjän paikkaa pitää historiallisesti Kiinan sijaan Yhdysvallat. Jos Euroopan maiden päästöt lasketaan yhteen, määrä ohittaa Kiinan.
– Pieni joukko vauraita länsimaita ja niiden kautta operoivia monikansallisia yrityksiä on aiheuttanut päästöistä ylivoimaisesti suurimman osan, ilmasto-oikeutta tutkinut apulaisprofessori Teea Kortetmäki Jyväskylän yliopistosta sanoo.
Vauraat länsimaat eivät tienneet, mitä päästöistä seuraa
Onko Kiinalla siis toisin sanoen hyvät perustelut laistaa ilmastotuhojen korvausvastuusta? Teea Kortetmäen mielestä vastaus on kyllä.
– Kiina on varsin uusi saastuttaja. On perusteltu väite, että heidän osuutensa vahinkoja korvaavassa rahastossa olisi ainakin pienempi kuin teollisuusmaiden.
Kortetmäen mukaan korvausvelvollisuus kuuluu vanhoille saastuttajille.
Hän huomauttaa myös, että jos päästöt lasketaan asukasta kohti, kiinalaisen päästöt ovat lähempänä niin sanottua hyväksyttyä tasoa kuin vaikkapa pohjoismaalaisen.
Kortetmäki viittaa tapaan jakaa mahdollisuus saastuttamiseen oikeudenmukaisesti tasan.
– Oikeudenmukaisuuden taustalla on, että ihmisillä olisi yhtäläinen mahdollisuus tietynlaiseen ihmisarvoiseen elämään ja hyvinvointiin.
Kortetmäen mukaan kestävänä päästöjen tasona on pidetty noin 2,3 hiilidioksiditonnia yksilöä kohden vuodessa. Kiinalaisten päästöt henkeä kohden liikkuvat vajaassa yhdeksässä tonnissa, kun esimerkiksi Australiassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa luku on noin viisitoista. Suomen ohi Kiina meni henkeä kohden lasketuissa päästöissä pari vuotta sitten.
– Kiinankaan päästöt eivät ole kestävän päästörajan sisällä, mutta ne ovat lähempänä sitä rajaa kuin monien muiden merkittävien talousmahtien päästöt, Kortetmäki sanoo.
Kehittyvät maat ovat toisinaan argumentoineet, että heidän tulisi saada käyttää suurempi osa jäljellä olevasta hiilibudjetista teollisuusmaiden sijaan.
IPCC on laskenut maailmalle suuntaa antavia päästöbudjetteja, joiden puitteissa pysyminen voisi rajata lämpenemisen 1,5 asteeseen.
Yhden budjetin mukaan maailma voisi päästää ilmakehään vielä noin 500 gigatonnia hiilidioksidia vastaavia päästöjä. Yksi gigatonni on miljardi tonnia.
Kortetmäen mukaan kehittyvät maa eivät kuitenkaan voi vaatia, että heidän täytyisi voida rakentaa hyvinvointinsa fossiilitalouden varaan samoin kuin vauraat teollisuusmaat aikanaan ovat tehneet.
– Nyt päästöjen vahingollisuus on tiedossa ja ratkaisuja kuten vihreää teknologiaa on.
Kortetmäki kuvaa tilannetta niin, että maiden vastuu ilmastokriisistä on yhtä aiheutettua hiilidioksiditonnia kohtaan suurempi nyt kuin vielä silloin, kun tieto oli vähäisempää.
– Nykyiset, vauraat teollisuusmaat eivät alkuun tienneet, mitä hiilidioksidipäästöistä ilmastolle seuraa.
Hänen mukaansa velvollisuus vähentää päästöjä koskee selvästi kaikkia nykyisiä suuria päästäjiä.
Kiina on lisännyt puhtaan sähkön tuotantoa huomattavasti. Sen päästöjen arvioidaan jopa kääntyvän laskuun huomattavasti aikaisemmin kun on ennustettu.
Teea Kortetmäki sanoo, että Kiinan asemaa pitäisi myös korvausten maksajana voida arvioida uudelleen.
– Maat, jotka ovat alun perin tulleet luokitelluksi kehittyvien ja pienipäästöisten maiden kategoriaan pyrkivät pitämään siitä statuksesta vahvasti kiinni.
Dubain ilmastokokous on tärkeämpi kuin mikään vuosiin
Marraskuun viimeisellä viikolla alkava Dubain ilmastokokous on erityisen tärkeä.
Se on Pariisin sopimuksen solmimisen jälkeen ensimmäinen, jossa maat julistavat virallisesti, mihin niiden päästövähennykset riittävät.
On jo tiedossa, että maailman maiden päästövähennyslupaukset johtavat yhä reilusti yli kahden asteen lämpenemiseen. Laskelmia tehdään vuosittain, mutta nyt on edessä viisivuotiskatsaus, johon odotetaan myös poliittista reaktiota siitä, mihin maailma on menossa.
– Siinä on koko sopimuksen legitimiteetti vaakalaudalla, Emilia Runeberg sanoo.
Lisäksi keskustelu ilmastotuhojen korvaamisesta ja ilmastokriisiin sopeutumisesta todennäköisesti kasvaa.
Teea Kortetmäen mukaan on riski, että se vie toistamiseen huomion pois ilmastosopimuksen varsinaisesta tavoitteesta eli päästöjen vähentämisestä.
Mutta toisaalta tuhoista ja rahastoista käytävä keskustelu voi auttaa siinä eteenpäin. Tuhokorvauksien nostamisessa agendalle on kyse Kortetmäen mukaan myös oikeudenmukaisuudesta.
Rikkaiden, pohjoisen maiden valta-asema siinä, mistä näkökulmasta ilmastokriisiä ratkotaan, murenee. Rinnalle tulevat köyhien maiden painotukset.
– Se on edellytys sille, että voi syntyä sitovampia ja enemmän muutosta mukanaan tuovia sopimuksia kuin tähän mennessä on saatu aikaan, Kortetmäki sanoo.
Kortetmäki arvioi myös, että tuhojen lisääntymisen myötä vaatimukset juuri sopimusten sitovuudesta voivat kasvaa. Toistaiseksi ilmastosopimus velvoittaa vain raportoimaan päästöistä ja niiden vähentämisestä.
– Kun haitat lisääntyvät, ilmastopolitiikka kytkeytyy konfliktipolitiikkaan, hän sanoo.
