Suru tuli kylään syksyllä. Ensin se otti tavanomaisen muotonsa. Menetin viimeisen isovanhempani, mummuni.
Mieleeni tulvi muistoja lapsuuden loputtomista kesistä mummolassa.
Vanhojen ihmisten kuoleman osaa kuitenkin aavistaa. Eikä mummolakaan ollut entisensä, kun työteliäs matriarkka vanheni. Lapset kasvavat aikuisiksi ja mummolat käyvät pieniksi.
Oli hautajaiset, sellainen kiitollisuuden ja kyynelten kuorruttama tilaisuus.
Jos halusin itkeä myös Matthew Perryn perään, niin minähän jumankauta itkin.
Sitten suru tuli uudestaan aivan yllättävän kulman takaa. Frendit-sarjan näyttelijä Matthew Perry kuoli. Tuijotin epäuskoisena uutista ja somen muistokirjoitusten virtaa. Niissä sanottiin, että menetimme ystävän.
Minua itketti taas.
Kun huomasin surevani näyttelijän kuolemaa samanlaisella haikeudella kuin oman mummuni poismenoa, ensimmäinen reaktioni oli se ilmeinen: itseruoskinta.
Kiittämätön ja typerä lapsenlapsi suri jotain julkkista.
Sitten koetin soveltaa trendikkäitä tunnetaitoja, joita minulle ei koskaan opetettu. Sen sijaan, että työnsin tunteen pois, koska se ei ole arvokas ja oikein, päätin hyväksyä suruni.
Jos halusin itkeä myös Matthew Perryn perään, niin minähän jumankauta itkin.
Kyllä näissä silmissä kyynelnestettä riittäisi.
Pääkoppa ei tee eroa siinä, havaitseeko tutut kasvot ruudussa vai samassa huoneessa.
Aloin penkoa psykologiaa. Tutkimusretki tuotti useita syitä siihen, miksi julkkiksen kuolema voi koskettaa yllättävän syvästi.
Mummu tiesi elämäni vaiheista ainakin valtaosan. Matthew Perry taas ei tiennyt minusta yhtään mitään. En tavannut häntä koskaan henkilökohtaisesti.
Suhdetta voi kuvailla parasosiaaliseksi. Se tarkoittaa, että olen luonut yksipuolisen tunnesiteen yhdysvaltalaisnäyttelijään. Tässä tapauksessa ennen kaikkea hänen roolihahmoonsa, Frendit-sarjan Chandler Bingiin.
Mummu muovasi varhaislapsuuttani, mutta Chandler kumppaneineen sai suuren roolin herkässä esiteini-iässäni.
Sarjasta voi nykyään olla montaa mieltä. Aikansa kontekstissa Frendit oli kuitenkin parasta, mitä tänne pussinperälle ruutuihin saatiin. Pikkukylästä pääsi hetkeksi suurkaupunkiin. Kaikki ikätoverini tiesivät, keitä olivat Ross, Rachel, Monica, Joey, Phoebe – ja Chandler.
Parasosiaalinen suhde televisiosarjan hahmoihin voi syventyä ajan saatossa niin, että sarjan katsominen tuntuu samalta kuin perheen tai ystävien kanssa hengailu. Näyttelijöiden kasvot tulevat aivoille tutuiksi. Pääkoppa ei tee eroa siinä, havaitseeko tutut kasvot ruudussa vai samassa huoneessa.
Nuoruuden sarjojen katsominen vie menneisyyteen. Nostalgia palkitsee. Sen ansiosta oma elämä näyttäytyy jatkumona.
Muistan tuijottaneeni Frendejä lapsuuskodin järkälemäisestä putkitelevisiosta ja opiskelijasoluhuoneen minitelkkarista. Yhden kesäkämpän hyllyssä lepäsi kaikki kymmenen tuotantokautta dvd-levyinä. Tylsinä ja yksinäisinä iltoina kahlasin koko sarjan läpi jälleen kerran.
Mitään yllätyksellistä sarja ei tarjonnut enää aikoihin. Hahmot ja juonenkäänteet olivat kuin audiovisuaalinen lämmin syli, johon käpertyä hetkeksi sekä muistamaan että unohtamaan.
Yhtä erillään omasta kiireisestä arjesta kuin mummolareissu.
Perryn kuolinuutinen lävisti kolmekymppisten sukupolven. Suru oli kollektiivista.
Illalla televisiosta tuli jälleen uusintajakso aikansa suosituinta tilannekomediaa. Nyt tuo jakso näytti aivan erilaiselta.
Perry ei halunnut tulla muistetuksi vain komediaroolistaan. Päihdeongelmistaan avoimesti puhunut näyttelijä teki tärkeää työtä päihderiippuvaisten auttamiseksi.
Harmi, että emme voi päättää, mistä meidät lopulta muistetaan. Veikkaan kuitenkin, että Perry teki myös roolillaan monille hyvää. Kohensi komiikallaan sarjan seuraajien mielialaa.
Tärkeä hahmo vie kuollessaan mukanaan jotain minuudesta.
Löysin lopulta eron suruissani. Kun suren mummua, suru on henkilökohtaisen menetyksen surua. Maailmaani jäi ihmisen kokoinen aukko.
Kun suren Perryä, suren paljon myös itseäni. Tärkeä hahmo vie kuollessaan mukanaan jotain minuudesta.
Yhteistä on, että molemmissa tapauksissa jotain elämään aina kuulunutta lakkasi olemasta. Katoavaisuus konkretisoitui.
Silloin surukin saattaa kyläillä.
Laura Hallamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja yhteiskuntatieteiden maisteri, joka käsitteli gradussaan kuolemaa ja sen esittämistä mediassa.