Je'vida-tytön orpo katse on iskostunut elokuvayleisön sieluun pitkin syksyä. Katja Gauriloffin elokuva seuraa pienen kolttatytön koulutietä 1950-luvulla Pohjois-Lapissa.
Koulun tehtävänä oli suomalaistaa saamelaiset ja kolttasaamelaiset lapset. Je’vidan minuus riistettiin nimeä myöten. Hänestä tuli Iida. Oman äidinkielen puhumisesta rankaistiin lyömällä. Asuntolassa lantalaisten ruokaan tottumattomia lapsia syötettiin vaikka väkisin. Poronkarvaiset nutukkaat vaihdettiin liian isoihin, rumiin nahkakenkiin.
Ihmiset, joiden minuus sammutettiin, asuvat yhä keskuudessamme.
Siitä, mitä Suomen valtio ja koululaitos tekivät saamelaisille, on alettu puhua laajemmin vasta viime vuosina. Ajattelemme helposti, että haudanryöstöt ja kallojen mittaukset ovat kaukaista synkkää ”rodunjalostuksen” historiaa. Je’vida-elokuva osoittaa konkreettisesti, miten lähihistoriaa nuo tapahtumat ovat. Ihmiset, joiden minuus sammutettiin, asuvat yhä keskuudessamme.
Totuus- ja sovintokomissioita on perustettu Suomeen ja muuallekin maihin, joissa alkuperäiskansojen kulttuuria on tuhottu. Tornionjoen vastarannalla ruotsalaistamistoimien kohteeksi joutuivat muun muassa meänkieliset.
Helsingin Sanomien jutussa marraskuun puolivälissä julkaistiin sitaatteja Ruotsin totuuskomission tekemästä raportista. Siinä muun muassa Ruotsin valtion työtuvissa lapsuuttaan viettäneet kertovat väkivallasta ja nöyryyttämisestä, jolla suomen- ja meänkielisistä yritettiin tehdä 1960-luvulla kunnon ruotsalaisia. Muun muassa näin:
”Jos sitä saarnasi suomea niin se löithiin korvale ja joutu menheen nukhuun vaikka kello ei ollu ko viis.”
Nyt myös ruotsinsuomalaiset ajavat oman totuuskomission perustamista. Paitsi saamelaisten kokemia vääryyksiä, Suomessa on perustettu totuus- ja sovintokomissio selvittämään myös kuurojen ja viittomakielisten historiaa.
Ihmiset toivovat, että mitään samanlaista ei enää tapahdu – mutta mikä sen takaa?
Totuus- ja sovintokomissioiden toivotaan johtavan tapahtuneen tunnustamiseen ja valtiolliseen anteeksipyyntöön. Meänkielisen totuuskomission raportin nimi onkin: ”Aivan ko meitä ei olis ollukhaan”.
Ihmiset tietysti toivovat, että tunnustukset ja anteeksipyynnöt vaikuttaisivat myös niin, että mitään samanlaista ei enää tapahdu. Mutta mikä sen takaa?
Taas kansallismieliset aatteet elävät kulta-aikaansa. Politiikan toimet tähtäävät katseensa kielivähemmistöihin, maahanmuuttajiin ja vieraskielisiin perheisiin. Tiedotusvälineissä on postinumerokoneita, joissa voi selvittää asuinalueensa ihmisten tulojen, asumismuotojen ja keski-iän lisäksi myös kielitaustoja ja syntyperää.
Vahvan äidinkielen osaamisen katsotaan olevan hyvä pohja monikielisyydelle.
Asun pikkukaupungissa. Parin kilometrin päässä kodistani on kaupunginosa, jossa niin sanottuja vieraskielisiä on viidennes väestöstä. Mitä minun pitäisi siitä ajatella?
Olen päättänyt olla ajattelematta mitään. Mutta Suomessakin voimistuvat puheet siitä, että monikulttuurisuus ei olekaan rikkaus, vaan uhka. Maahanmuuttajaperheiden lapset halutaan varhaiskasvatuksen piiriin mahdollisimman varhain, mutta samaa huolta ei tunneta suomenkielisistä perheistä.
Suomen kielen osaaminen on taatusti tärkeää, mutta yleensä myös vahvan äidinkielen osaamisen katsotaan olevan hyvä pohja monikielisyydelle. Tutkimusten mukaan kaikelle oppimisille koituu vaikeuksia, jos sekä äidinkielen että ympäristön enemmistökielen taito jäävät heikoiksi.
Suomi on pieni kielialue. Vahvaa monikielisyyttä tulisi pitää tavoittelemisen arvoisena. Silti esimerkiksi Turussa on suunniteltu suomalais-venäläisten kieliluokkien lakkautusta. Englannin kieli kyllä jyllää eri puolilla maata, ja opetusta on käynnistetty monilla paikkakunnilla. Mahtaako äidinkieleltään englanninkielisiä lapsia olla Suomessa tosiaan niin paljon, että juuri heille pitää järjestää perusopetusta omalla kielellä?
Koululaitos on aina ollut tiiviisti sidoksissa oman aikansa maailmankuvaan.
Virossa mennään askel pidemmälle. Maassa elää merkittävä venäjänkielinen vähemmistö, mutta koulujen opetuskieli halutaan muuttaa pelkästään viroksi. YK:n ihmisoikeusneuvoston asiantuntijat ovat jo varoittaneet, että hanke saattaa loukata ihmisoikeuksia.
Koululaitos on aina ollut tiiviisti sidoksissa oman aikansa maailmankuvaan. Mikä on nyt se kuva, joka meitä ohjaa?
Meillä on vanhempia, joiden mielestä koulussa pitää opettaa vain niitä asioita, jotka sopivat heidän maailmankuvaansa. Tällaisessa ilmapiirissä joku muu äidinkieli kuin suomi tuntuu olevan uhka ja ongelma, joka pitäisi siivota piiloon.
Toivottavasti saamelaisten ja meänkielisten kipeästi muistamat vuosikymmenet eivät saa jatkoa.
Ulla Järvi
Kirjoittaja aloitti opintiensä pienessä kyläkoulussa ja muistaa loppuikänsä leiman ”maalainen” otsassaan, kun siirtyi kirkolle oppikouluun.