Itsenäisyyspäivänä Suomessa on ollut tapana muistaa sotiemme veteraaneja. Talvi-, jatko- ja Lapin sodan veteraanit pelastivat Suomen itsenäisyyden, mutta myös heidän jälkeensä tulleet sukupolvet ovat saaneet omat veteraaninsa.
Kriisinhallintatehtävissä on ollut sotien jälkeen yli 50 000 suomalaista, ensimmäiset Suezilla 1956. Ukrainassa taistelleiden vapaaehtoisten suomalaisten myötä Suomeen on syntymässä myös uusi pieni rintamaveteraanien ryhmä, vaikka heillä ei virallista statusta ole.
Yksi heistä on pihtiputaalainen Joonas Vainio. Pian Venäjän hyökättyä nyt 23-vuotias Vainio käveli Ukrainan rajan ylitse ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi sotaan. Rajalla vastassa olivat pakolaiset – vain Vainio käveli toiseen suuntaan.
– Missään nimessä ei ollut tarkoitus näyttää kenellekään mitään tai etsiä merkitystä elämään. Kyllä se oli suurimmaksi osaksi velvollisuudentunne, Vainio kertoo syistään lähteä.
Venäjä huolettaa
Vainio oli aina pitänyt Venäjää uhkana ja seurannut huolestuneena sitä, minkälaista viestiä Kremlistä lähetettiin maailmalle. Kun sota syttyi, hän oli työttömänä ja ajatteli, että nyt pitää lähteä.
– Tuntui tosi väärältä että Venäjä tekee niinkuin se tekee, ja että venäläiset ylipäätään kuvittelevat, että voivat tehdä mitä haluavat.
Vainio oli viisi viikkoa koulutuksessa, missä hän muiden suomalaisten kanssa toimi myös itse kouluttajana. Suomalainen varusmieskoulutus oli antanut siihen hyvät valmiudet, ja siksikin suomalaisia arvostettiin. Vainio kertoo, että kun Ukrainassa ymmärrettiin vapaaehtoisten tietävän mitä he ovat tekemässä, heidät otettiin avosylin vastaan.
Hyvin paljon se oli sitä, että miettii koko ajan, että osuukohan nyt
Koulutuksen aikanakin vapaaehtoiset joutuivat venäläisten risteilyohjusten kohteeksi, mutta varsinainen tulikaste tuli eteen rintamalla.
Oma tulikaste tuleekin Vainiolle aina mieleen kysyttäessä pahimmasta paikasta rintamalta, mutta hänestä kokemuksia ei oikein voi laittaa pahemmuusjärjestykseen. Jatkuva tykistö- ja muu epäsuora tulitus tuli yllätyksenä.
– Koko ajan tuli kranaattia niskaan niin, ettei kuule enää edes yksittäisiä räjähdyksiä vaan se on sitä koko ajan.
Jossain vaiheessa jatkuvaan epäsuoraan tuleen alkoi tottua, mutta kokonaan ajatukset eivät vaimenneet.
– Hyvin paljon se oli sitä, että miettii koko ajan, että osuukohan nyt, Vainio sanoo rauhallisesti.
Vapaaehtoiset auttavat vapaaehtoisia
Vainio oli kahdeksan kuukautta Ukrainassa vapaaehtoisena, niistä kolmisen kuukautta etulinjassa. Ajasta puhuttaessa Vainio muistelee mielellään suomalaisten vapaaehtoisten porukkaa, joilla oli ja on hyvä ja tiivis yhteishenki. Heidän kanssaan Vainio pitää yhä yhteyttä.
– Siellä on kovia ukkoja, joista osa on ollut siellä paljon minua kauemmin.
Vainio itse palasi puolisen vuotta sitten takaisin Suomeen. Ne jotka tietävät hänen olleen Ukrainassa, ovat Vainion mukaan arvostaneet vapaaehtoisuutta.
– Sellaista ei ole tullut, että joku tulisi aukomaan päätä että mitäs lähdit, Vainio sanoo.
Kotiin palattuaan hän on saanut apua Your Finnish Friends ry:ltä, josta vapaaehtoisella on paljon lämmintä sanottavaa. Järjestö auttaa Suomeen palaavia löytämään asunnon ja töitä ja tarjoaa tarvittaessa myös terapiaa.
– Tosi hyväsydämistä porukkaa, pistävät todella paljon aikaa ja rahaa ja kaikkea tuohon hommaan likoon, Vainio kuvailee heitä.
Vainio ei kaipaa erityisesti apua esimerkiksi valtiolta, hänelle ei ole niin väliä auttavatko kotiinpalaajia viralliset tahot vai vapaaehtoisjärjestöt. Tällä hetkellä hän tekee keikkatyötä pitkin Suomea ja asuu usein viikot hotelleissa. Takaisin Ukrainaan hän ei aio palata, ennen kuin omat talousasiat ovat kunnossa.
Tosi hyväsydämistä porukkaa
Vainio ei usko, että hänen henkilökohtaisella panoksellaan oli sodan kokonaiskuvan kannalta merkitystä, mutta toivoo auttaneensa niin paljon kuin mahdollista.
Onko suomalaistaistelijoiden uhrauksella merkitystä Suomelle?
– No, ainakin sillä on Suojelupoliisia työllistävä vaikutus, Vainio vastaa
Suojelupoliisi tarkkailee, millaisia ihmisiä Ukrainan sodassa on ollut vapaaehtoisena taistelemassa.
Ennen ei voinut valita
Suomen sodissa sotineilla veteraaneilla ei yleisesti ottaen ollut mahdollisuutta valita, osallistuuko.
Suomen sotien suurin liikekannallepano tapahtui jatkosodan aikana 1941. Se koski 650 000 suomalaista, liki viidennestä koko kansasta. Maanpuolustus oli koko kansakunnan asia ja yksi sadoista tuhansista sotilaista oli nyt 102-vuotias alahärmäläinen Erkki Malmi.
Malmilla oli rinnassaan monenlaisia tunteita lähtiessään jatkosotaan. Suuri pelko oli siitä, miten Neuvostoliiton ylivoimaista armeijaa vastaan pärjätään.
Kaikki oli hävitetty ja kaikki piti aloittaa alusta
Malmi ajoi sodassa sairaslinja-autoa ja kuljetti esimerkiksi haavoittuneita. Vaikka valtava osa suomalaisia oli värvätty palvelukseen, ei sairaskuljetuksiin riittänyt Malmin pyytäessä edes sairaanhoitajaa. Oli pärjättävä ilman, vaikka kyydissä saattoi olla kahdeksantoista haavoittunutta ja kuljettajalla heistä kaikki vastuu.
Puute kaikesta onkin jäänyt Malmilla eniten mieleen sota-ajasta.
– Kaikki oli hävitetty ja kaikki piti aloittaa alusta, Malmi muistelee vuosikymmenten takaista aikaa.
Isien tie
Kysyttäessä mitä sota hänelle merkitsi, Malmi sanoo, että sota ei ollut päivänpaistetta, mutta nuorena miehenä saattoi ottaa kaiken vastaan ja kaiken kärsiä.
– No, tehtävä oli annettu, niin se piti toimittaa, Malmi toteaa päättäväisesti.
Sillä mitä sota merkitsi Suomelle, Malmilla on ytimekäs vastaus.
– Vapaus.
Tehkää se tehtävä, mikä annetaan.
Sodan jälkeen veteraaneja on kohdeltu Malmista vaihtelevasti. Moni on sanonut hänellekin, että mitäs lähditte.
– Mutta kaikki kestettiin, Malmi toteaa.
Jos Suomi vielä joskus joutuisi sotaan, Malmilla on yksi ohje antaa nuoremmille sukupolville.
– Lähtekää isien teitä. Tehkää se tehtävä, mikä annetaan.
Rauhanajan veteraanit
Sotien jälkeen Suomella on ollut pitkä rauhan aika, ja sinä aikana Suomi on turvannut rauhaa muuallakin maailmassa.
Jyväskylän ammattikorkeakoulun mielenterveys- ja päihdetyön lehtori, 62-vuotias Hannu Piispanen on pitkän linjan kriisinhallintaveteraani. Hänellä on takanaan pitkä ura erilaisissa tehtävissä pitkin maailmaa.
Kyllä minä lähdin vähän niin kuin soitellen sotaan.
Ensimmäisen kerran hän lähti matkaan 1988 Golanille. Sitten vuorossa olivat Libanon, Etiopia ja Eritrea ja viimeisenä 2005–2007 Afghanistan.
– Työkaveri oli ollut Golanilla ja kertonut juttuja, mutta kyllä minä lähdin vähän niin kuin soitellen sotaan, Piispanen kertoo tuntemuksistaan vuonna 1988.
Ensimmäisessä roolissaan hän oli vartioasemalla jääkärinä. Muissa operaatioissa hän on toiminut sairaanhoitajana ja myös debriefing-ryhmän johtajana, missä tehtävässä hän purki vaikeita tilanteita yhdessä niitä kokeneiden kanssa.
Myös komennukset olivat hyvin erilaisia. Golanilla ja Libanonissa oltiin rauhanturvatehtävissä valvomassa raja-alueita, kun taas Afghanistanissa hän oli mukana CIMIC-tehtävissä humanitäärisessä yhteistyössä. Siellä suomalaiset olivat mukana rakennuttamassa esimerkiksi kouluja, äitiysklinikoita ja kaivoja.
Monenlaisia tehtäviä kriisinhallinnassa
Piispasesta yhteiskunta on aina tuntunut arvostavan kriisinhallintaveteraaneja, mutta heidän hyvinvointinsa huomioiminen on mennyt eteenpäin viime vuosina. Kun Piispanen ensimmäisen kerran kotiutui 1980-luvulla, tehtävä loppui siihen, että laukku otettiin Helsinki-Vantaalla hihnalta ja mentiin kotiin.
– Nyt asiat ovat paljon paremmin.
Nykyään kriisinhallintaveteraanien psykososiaaliseen hyvinvointiin kiinnitetään enemmän kuin Piispasen palatessa Golanilta. Useat toimijat valtiosta järjestöihin kartoittavat heidän tuen ja hoidon tarpeitaan.
Etenkin henkisen ja psykososiaalisen tuen määrä on kasvanut Piispasen mukaan valtavasti. Hän on myös itse ollut vuosia mukana kriisinhallintaveteraanien auttamisessa niin vapaaehtoisena kuin työntekijänäkin.
– Kokemuksesta voin todeta, että liian moni tukea tarvitseva kipuilee vielä yksin kokemustensa kanssa.
Yhteisö onkin rauhanturvaajille tärkeä. Kun on saman joukon kanssa yhdessä ja jakaa kaiken ainakin puoli vuotta, niin siitä syntyy luottamus, että jokainen huolehtii oman tehtävänsä mahdollisissa vaaratilanteissa.
– Ja ystävyys, joka kantaa läpi vuosien.
Kokemuksesta voin todeta, että liian moni tukea tarvitseva kipuilee vielä yksin kokemustensa kanssa.
Vuonna 2016 rauhanturvaajille myönnettiin virallinen kriisinhallintaveteraanin asema. Piispasesta muutos oli hyvä, mutta samaan hengenvetoon hän muistuttaa, että muutoksen tarkoitus ei ollut rinnastaa kriisinhallintaveteraaneja Piispasen sanoin ”kunniakansalaisiimme, sotiemme veteraaneihin”. Ajatuksena oli huomioida rauhanturva- ja kriisinhallintapalvelus kriisialueilla.
Rauhanturvaajien rooli Suomelle ja suomalaisten turvaamille alueille on ollut Piispasesta merkittävä. 2015 matkalla Libanonissa paikalliset muistelivat yhä lämmöllä rauhanturvatehtävissä olleita suomalaisia.
Jos Piispanen saisi valita uudestaan, hän lähtisi yhä kriisinhallintatehtäviin, sillä ne antoivat hänelle itsevarmuutta ja luottamusta. Ensimmäistä kertaa lähteville hänellä on neuvona järjestellä kotona kaikki asiat valmiiksi, sillä elämä jatkuu, vaikka olisi itse maailmalla.
Mutta Piispanen uskoo nykynuorten olevan paljon häntä fiksumpia.
– He pystyvät jakamaan hankalampia kokemuksia, esimerkiksi jos tulee vaikka ero. Huolien ja murheiden purkamisella on iso merkitys, ei sitä ennen vanhaan kukaan oikein iljennyt sanoa, mutta nykyään nekin jaetaan, Piispala päättää.