Toisinaan lehtiä lukiessa iskee outo olo.
Eikö Suosikin Bees & honey -palsta lopetettu jo vuosikymmen sitten? Miksi täällä on kuvia käyristä kikkeleistä, eriparisista häpyhuulista, miksi lukijat ja toimittajat tivaavat itku silmässä asiantuntijoilta, ovatko he normaaleja? Miksi aikuiset ovat muuttuneet epävarmoiksi teineiksi?
Lääkäri Erkki-Pekka Helle vastaili Suosikissa lähes neljäkymmentä vuotta normaaliudestaan huolestuneiden lasten kysymyksiin. Se oli tärkeää työtä, ja murrosikäiseltä vatvomisen ymmärtää. Lapsena normaalin rajat ovat mielivaltaisia, ja ”epänormaalit” hiukset, hampaat, harrastukset tai halut voivat tehdä elämästä hyvin hankalaa.
Nykyaikuisten maailmassa suhteellisuudentaju loistaa poissaolollaan
Useimmiten lapsuutta kuitenkin seuraa aikuistuminen, maailmankatsomuksen avartuminen ja sen tajuaminen, ettei mitään ”normaalia” ole olemassakaan, kaikki ovat erilaisia ja sekaisin, ei se ole niin vakavaa, ihan sama.
Nykyaikuisten maailmassa tällainen suhteellisuudentaju loistaa poissaolollaan. Se näkyy erityisesti lehtien ihmis- ja perhesuhteita koskevissa sisällöissä. Ei ole niin pientä eikä tavallista asiaa, etteikö toimittaja voisi obsessoida sitä kymmeniä tuhansia merkkejä.
Viime vuosina esimerkiksi Helsingin Sanomien lukijat ja toimittajat ovat pohtineet muun muassa sitä, onko normaalia käydä yksin elokuvissa, jännittää puhelimessa puhumista tai hankkia vain yksi lapsi. Hesarissa on myös julkaistu kuvia tavallisten ihmisten sukuelimistä, ”jotta ihmisten ihmisten olisi helpompi hyväksyä itsensä sellaisina kuin he ovat”.
Yhtä vaikuttavasta valistuksesta Eki saattoi vain unelmoida.
Lohdun sijaan rahastusta
Juttujen tarkoitus on vastaajasta riippuen joko altruistinen ihmisten lohduttaminen tai kyyninen ihmisten rahastaminen. Väitän, että lohdun sijaan media päätyy useimmiten tarjoamaan yleisölle uusia aiheita epävarmuuteen.
Erään Helsingin Sanomien uutisoiman tutkimuksen mukaan sairaudet ja häiriöt ”tarttuvat” sosiaalisessa mediassa. Kun katsoo Tiktokista tarpeeksi paljon videoita Touretten syndroomasta, alkaa havaita itsellään Touretten oireita.
En tiedä, onko vastaavaa tutkimusta tehty lifestyle-julkaisuista, mutta ainakaan ennen ylianalysoinnin vaaroista kertovan jutun lukemista en ollut tullut ajatelleeksi, että saattaisin kärsiä ylianalysoinnista.
Tunsin suurta hämmennystä myös lukiessani toimittajan väräjävää kuvausta elämästä yhden lapsen vanhempana. Kirjoittaja kuvaili tuntevansa itsensä ”rikolliseksi”, jonka täytyy jatkuvasti ”perustella” päätöstään hankkia ”vain yksi” lapsi. (Niin hän myös totisesti tekee: tiedän nyt esimerkiksi sen, kuinka monta kertaa päivässä hän raskauden aikana oksensi.)
Jokaisen kokemus on tietysti ainutlaatuinen, mutta väestötasolla kirjoittajan huoli rikollisuudesta on vähintäänkin liioiteltu.
Perhekoot ovat Suomessa pienentyneet vuosikymmeniä. Vapaaehtoisesti lapsettomia on noin kymmenen prosenttia väestöstä, ja suomalaiset hankkivat jo enemmän koiria kuin lapsia.
Epäilemättä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla on vielä jokunen uskovainen mummo, joiden mielestä vain yksi lapsi on ratkaisuna lite konstigt, mutta valtakunnan tasolla siitä on nimenomaan tulossa uusi normaali. Todisteita ratkaisunsa paheksumisesta yksilapsinen toimittajakin kertoo löytäneensä lähinnä keskustelupalstoilta.
Ja mitä tulee yksin ulkona käymiseen, niin epänormaalia on lähinnä se, että yli 15-vuotias tai muu kuin patologinen narsisti kuvittelee, että ketään kiinnostaisi, miksi joku käy yksin elokuvissa.
Ahdas normaali
Huoli omasta normaaliudesta on yleisinhimillinen ja median lisäksi tuottoisa tunne myös taiteelle.
Kirjailijat ovat vuosisatoja kuvanneet epänormaaleina pidettyjen ihmisten vaikeuksia sopeutua normaalien ihmisten maailmaan. Näkökulma on usein monellakin tapaa päinvastainen kuin lehtiteksteissä: fiktiossa epänormaaleja ihmisiä painostetaan muuttumaan normaaleiksi, lehdistössä normaaleita ihmisiä lietsotaan epänormaaleiksi. Kirjoissa normaalius on painostava vankila, lehdissä elämän korkein päämäärä.
Viehättävän esimerkin viime vuosilta tarjoaa japanilaisen Sayaka Muratan pieni romaani Lähikaupan nainen (2016). Sen kertoja Keiko on yhteisönsä silmissä kummajainen: naimaton 36-vuotias nainen, joka on ollut osa-aikatöissä samassa kaupassa jo 18 vuotta, vailla aikeita vakinaistua, mennä naimisiin tai edes rakastua.
Entistä omituisemman Keikosta tekee se, ettei hän ole erityisen onneton tai kaipaa muutosta. Keiko elää konbinin eli lähikaupan rytmissä ja nauttii sen päivästä toiseen toistuvista rutiineista ja niiden tuomasta turvasta.
Kaupan ulkopuolinen maailma näyttäytyy epäselvänä ja kaoottisena, ja siellä pärjätäkseen ja normaalilta vaikuttaakseen hän on opetellut erilaisia strategioita. Hän hankkii salaa samankaltaisia vaatteita kuin sopivana ”kolmekymppisen naisen mallina” pitämänsä rouva Izumi ja opettelee uskottavia selityksiä osa-aikatöilleen.
Pääsisinpä pian konbiniin. Siellä tärkeintä oli vain se, kuinka hyvin toimin tiimissä. Asiat eivät olleet näin mutkikkaita. Sukupuolella, iällä tai kansalaisuudella ei ollut merkitystä. Samanlaiset työvaatteet puettuamme olimme kaikki tasa-arvoisesti myyjiä.
Suhteellisuudentajua itsestään kiinnostuneille normoille tarjoavat myös monet vähemmistökuvaukset.
Nobel-palkitun Toni Morrisonin esikoisromaanissa Sinisimmät silmät (1970) Pecola Breedlove rukoilee joka ilta, että saisi kauniit siniset silmät. Pecola on köyhä, musta, ruma ja raskaana alkoholisti-isälleen – Morrisonin kuvaaman rodullistetun itseinhon ruumiillistuma.
”Pahansuopa kateus oli meille outo uusi tunne. Ja koko ajan me tiesimme, ettei Maureen Peal ollut vihollinen eikä niin kiihkeän vihan arvoinen. Se mitä kannatti pelätä oli Se mikä teki kauniiksi hänet eikä meitä”, kuvaa tarinan kertoja hieman vaaleamman luokkatoverin herättämiä tunteita.
Valkoisten hallitsemassa maailmassa ”normaalin” jäljittely ei ole mahdollista, siksi on turvauduttava taikuuteen. Toive toteutuu, muttei johda onneen. Saman saa kokea Zadie Smithin esikoisromaanissa Valkoiset hampaat (2000) jamaikalais-englantilainen teini Irie Jones, joka unelmoi suorista hiuksista. Kampaajalla hiukset kyllä suoristuvat, mutteivät kestä kovaa käsittelyä, vaan katkeavat ja tippuvat lattialle.
Epänormaalit kärsivät
Normaaliuden tavoitteleminen voi vaatia myös kampausta kokonaisvaltaisempia toimia. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistökuvauksissa toistuvat etenkin miesten tuhoon tuomitut yritykset esittää normaalia – eli heteromiestä.
Ranskalainen Édouard Louis kuvaa omaelämäkerrallisissa romaaneissaan köyhää ja väkivaltaista lapsuuttaan Pohjois-Ranskan maaseudulla. ”Eddyllä” on kimeä ääni, keinuvat lanteet ja hössöttävät kädet, ja koulussa ”hanuristeja” ja ”puppeleita” rääkätään armottomasti. Työväenluokkaiset vanhemmat häpeävät lapsensa homoutta ja yrittävät tehdä hänestä normaalin.
Normaalit ihmiset saavat olla rauhassa, heitä ei kiusata, syrjitä eikä hakata
Niinpä ”Eddy” yrittää puhua matalalla äänellä ja olla kiinnostunut tytöistä ja jalkapallosta, ”vain valheen avulla saatoin rakentaa uuden totuuden”, mutta se ei auta, ruumis pettää hänet, hän on edelleen homo, ja syrjintä ja väkivalta jatkuvat.
Onhan se hieman toisenlainen todistus epänormaaliudesta kuin se, että täytyy varta vasten mennä johonkin internetin viemäriin etsimään omaa ”omituisuutta” paheksuvia kommentteja.
Erityisesti vähemmistökuvauksissa normaalius kietoutuu valtaan. Normaalit ihmiset saavat olla rauhassa, heitä ei kiusata, syrjitä eikä hakata. Ennen kaikkea normaalit saavat päättää, ketkä ovat epänormaaleja ja miten heitä kohdellaan. Yleensä huonosti.
Normaaliuteen pyrkivä maailma on todella hallitseva, joten hylkiöt poistetaan kaikessa hiljaisuudessa. - - Tuntui kuin olisin viimein ymmärtänyt, miksi perheeni halusi niin kovasti parantaa minut, Keiko kertoo.
Tarinoiden opetus on masentava tai lohdullinen. Epänormaalin on turha yrittää esittää normaalia, sillä normaaleja ei voi hämätä. He hyväksyvät joukkoonsa vain toisia normaaleja.
You are not the weird girl
Epänormaalit unelmoivat siitä, että olisivat normaaleja tai saisivat unohtaa epänormaaliutensa edes hetkeksi. Normaalit ihmiset taas näyttävät yhä enemmän unelmoivan siitä, että olisivat epänormaaleja.
Aina on tietysti ollut umpitavallisia ihmisiä, jotka yrittävät erilaisilla erikoisuudentavoittelun menetelmillä saada muut huokaamaan sä oot niin outo. He ovat oman elämänsä päähenkilöitä, jotka samastuvat tv-sarjojen eksentrisiin hahmoihin ja voimaantuvat Sherlock Holmesin ja Sheldon Cooperin äärellä. Toistuvasti torjutulle oman outouden ja ulkopuolisuuden syleily voi olla myös defenssi.
Etenkin viime vuosina normaaliudesta on tullut todella epämuodikasta. Lehdistö ja sosiaalisen median vaikuttajat auttavat keskiluokkaisia ihmisiä löytämään itsestään minkä tahansa psykologisen tai muun ominaisuuden, joka poikkeaisi normaalista: erityisherkkyyden, välttelevän kiintymyssuhdemallin, pitkittyneen koronan, ambivalenssin ihmissuhteen, neuroepätyypillisyyden, trauman, piilomasennuksen tai edes salakavalan tulehduksen.
Jotain, joka todistaisi, että minä ja minun kokemukseni ovat erityisiä ja ansaitsevat erityiskohtelua.
Kyynisimmille epänormaalius on brändäämisen ja rahastuksen väline. Instagramissa hyvännäköiset pissikset esittelevät hashtagilla weirdgirl itseään tekemässä jotain ”hauskaa” tai ”outoa”, joka ei yleensä ole kumpaakaan. Usein he näyttävät aika tavalla siltä kuin ne normaalit tytöt, jotka käyttivät peruskouluaikansa epänormaaleiksi määrittelemiensä lasten kiusaamiseen.
Samaan aikaan, kun keskiluokkaisia normoja lietsotaan löytämään itsestään epänormaaliutta, normista poikkeavat tuomitaan pysymään epänormaaleina. Ei kukaan jaksa kiinnostua asunnottomista, turvapaikanhakijoista, huumeisiin kuolevista, kurjista tai köyhistä, kun tässä on itselläkin vähän kaikenlaista.
Kelvottomat saavat tyytyä Morrisonin köyhän ja kurjan Breedloven perheen kohtaloon.
”Ja he tarttuivat rumuuteensa, heittivät sen ylleen kuin manttelin ja taittoivat taivaltaan sen kanssa.”