Rudolf Höss tuijottaa pimeään. Hänen ilmeensä ei värähdä. Hän ei uskalla liikkua. Pimeyden edessä myös Auschwitzin keskitysleirin johtaja on pieni ja yksin.
Olen nähnyt brittiohjaaja Jonathan Glazerin uuden elokuvan The Zone of Interest jo kaksi kertaa. Kummallakin kerralla olen tuijottanut valkokangasta lamaantuneena.
En pidä natseista enkä natsielokuvista. Miksi elokuva natsijohtajan perhe-elämästä sitten puhuttelee minua?
Vielä kuukausia elokuvan näkemisen jälkeen havahdun ajattelemasta sitä eri yhteyksissä: holokaustia taiteessa ja historiassa, ihmisen kykyä pahaan.
Joka kerta palaan tähän elokuvan loppupuolella esiintyvään kuvaan:
Rudolf Höss yksin pimeyden edessä.
Kuvassa ei ole paljon mitään, ja samalla se tuntuu sisältävä kaiken. Uskon, että me kaikki voimme nähdä kohtauksessa itsemme – jos vain uskallamme katsoa.
Mikä natseissa kiinnostaa?
Olen kyllästynyt natseihin. Heihin liittyvät elokuvat, kirjat ja näytelmät ovat Suomessa todella suosittuja. Olen joskus todennut happamasti, että mistä tahansa teoksesta voi tehdä menestyksen laittamalla sen mainokseen hakaristin.
Suomessa yksi syy natsien tenhoon on vaikea suhde omaan sotahistoriaamme. Toisin kuin sotaa, sen jättämiä haavoja on käsitelty taiteessamme liian vähän.
Uskon natsitarinoiden tulvan johtuvan ennen muuta siitä, että haluamme selityksen asioille, joita emme osaa selittää. Haluaisimme ymmärtää pahuutta, jotta meidän ei tarvitsisi pelätä sitä.
Elokuvien ja kirjojen natsihahmot ovat kuitenkin lähes aina pelkkää pop-kulttuurikuvastoa: fetisoituja ja demonisoituja epäihmisiä, jotka haukahtelevat komentosanoja saksaksi.
Natsien kuvaamiseen liittyy toinenkin ongelma. Rehellinen pahuuden käsittely vaatisi holokaustin kuvaamista. On kuitenkin väitetty, että holokaustia ei voi kuvata.
Kauhuja ei näytetä. Silti ne ovat läsnä koko ajan.
Väitteessä on vissi perä. Kuuden miljoonan juutalaisen ja miljoonien muiden ihmisten murhaaminen on niin massiivinen tragedia, että sitä on vaikea edes käsittää. Saati sitten kuvata.
Elokuvantekijöitä ja kirjailijoita ei voi syyttää yrityksen puutteesta. Holokausti on erittäin suosittu elokuvien ja kirjojen elementti.
Pahimmillaan sitä käytetään aiheen sijasta miljöönä tai yleistunnelmana. Esimerkiksi Heather Morrisin bestseller-romaanissa Auschwitzin tatuoija keskitysleirin kamaluudet ovat vain jännittävä taustakangas, jota vasten teoksen rakkaustarina piirtyy.
Tällaisissa teoksissa holokaustin massiivinen ja käsittämätön kauheus katoaa näkyvistä itse tarinan taakse. Katsoja tai lukija pääsee liian helpolla.
The Zone of Interest kertoo holokaustista vain rivien välissä. Uhrien tarinoiden sijaan se kuvaa kansanmurhan toteuttajia. Sitä, miten pahuus on osa heidän arkeaan.
Elokuva näyttää sen, minkä tiedämme, mutta mitä emme halua ajatella:
Holokaustin toteuttajat olivat tavallisia ihmisiä. Sellaisia kuin sinä ja minä.
Kauhu kuvien takana
Elokuvassa ei tapahdu melkein mitään. Enimmäkseen se kuvaa, miten viiden lapsen äiti Hedwig Höss (Sandra Hüller) häärää pyörittämässä taloutta, juoruaa naisseurassa ja esittelee kaunista puutarhaansa Auschwitziin kylään tulleelle äidilleen.
Isä-Rudolf ulkoilee luonnossa lasten kanssa ja hoitaa työasioita. Lapset leikkivät.
Osa kriitikoista on syyttänyt The Zone of Interestiä ontoksi. Mielestäni se ei ole ontto. Päin vastoin. Elokuva on mykistävä. Sen tunnelma on niin voimakas, että kokemusta on vaikea pukea sanoiksi.
Kauhuja ei näytetä. Silti ne ovat läsnä koko ajan.
Auschwitzin taukoamatta toiminnassa olevista krematorioista syntyvä haju on hallitseva elementti Martin Amisin romaanissa, johon The Zone of Interest perustuu. Elokuvassa ymmärrys tapahtumien taustalla käynnissä olevasta joukkomurhasta välittyy toisella tavalla.
Se on läsnä äänimaisemassa, dialogin rivien välissä, näennäisen viattomissa yksityiskohdissa niin kuin puutarhan lannoittamisessa tuhkalla.
Kuvaamalla Hössin arkista perhe-elämää ja keskitysleirityön byrokraattista puolta Auschwitzissa kuvattu elokuva herkistää katsojan kaikelle sille, mitä tapahtuu kohtauksien laidoilla ja kuvan ulkopuolella:
Öisin taivaalla hohkaavaan krematorion infernaaliseen kajoon. Taustalla tauotta jatkuvaan tuhoamisleirin äänimaisemaan.
Emme katso, mutta katsomme kuitenkin.
Kehoon siirretty syyllisyys
”Meillä on täällä kaikki mitä olemme halunneet.”
Näin kuvailee Auschwitzia keskitysleirin johtajan vaimo Hedwig Höss. Repliikki tuntuu yhtä aikaa vilpittömältä ja valheelliselta.
Sandra Hüllerin näyttelijäntyössä rouva Hössin ilmeetön ja kulmikas tapa kävellä ja olla viestivät hänen kantavan syyllisyyttä, jota hän ei kykene myöntämään edes itselleen.
The Zone of Interestin henkilöt tietävät tarkalleen, mitä muurin toisella puolella tapahtuu. Se on selvää heidän puheissaan ja kaikessa heidän olemisessaan.
Näyttelijöiden työskentely kuvastaa sitä syyllisyyttä, joka iski sodan loputtua saksalaisiin ja isoon osaan muitakin eurooppalaisia. Yhtäkkiä kaikki esittivät, että eivät olleet tienneet mitään siitä, mitä juutalaisille tehtiin.
”Opa war kein Nazi”, minun isoisäni ei ollut natsi, on sukupolvelleni yleinen saksalainen hokema. Jos kaikki tällaiset väitteet pitäisivät paikkansa, oli koko natsi-Saksassa vain kourallinen natseja.
Nurin käännetty maailma
The Zone of Interest kuvaa maailmaa, jossa kuolemantehtaat ovat arkipäiväistä byrokratiaa ja kuolevilta ryöstäminen kahvipöytäkeskustelun aihe. Se kysyy samaa kysymystä, jota eurooppalaiset ovat toistaneet itselleen lähes 80 vuotta. Miten se oli mahdollista?
Holokausti edellytti saksalaisen yhteiskunnan muutoksen. Maata hallinnut natsipuolue ajoi väkivaltaisen antisemitisminsa läpi 1930-luvulla askel askeleelta.
Ensin muuttui kieli, sitten lait ja lopulta ihmisten käyttäytyminen. Lähes huomaamatta moraali oli kääntynyt ympäri ja ihmisten murhaamisesta oli tullut normaali ja hyväksyttävä, jopa välttämättömänä pidetty, asia.
Kaiken läpäisseestä asennemuutoksesta huolimatta ajatusta kuolemanleireistä pidettiin Euroopassa liian kamalana. Todisteista huolimatta ihmiset käänsivät selkänsä, kun heidän naapurinsa ajettiin pois kotoaan.
On tärkeää, ettei historia unohdu. Vain jos tiedämme, mihin ihmiset kykenevät, voimme estää sitä tapahtumasta uudestaan.
Tästä syystä holokaustia on kuvattava. Vaikka sitä ei voi kuvata, on sen yrittäminen välttämätöntä.
Holokaustia kuvaavat teokset kysyvät:
Mitä sinä tekisit?
Pimeys katsoo takaisin
Mielessäni Rudolf Höss tuijottaa yhä pimeään. Uskon tämän kuvan kulkevan mukanani niin kauan kuin elän.
Ainakin toivon niin. Se muistuttaa minua siitä, että meistä jokaisen sisällä on oma pimeytemme.
Me kaikki kannamme syyllisyyttä asioista, joita teemme vaikka tiedämme niiden olevan väärin tai haitallisia.
Käännämme nytkin selkämme sodille, joissa siviilejä ja lapsia tapetaan julmasti ja syyttä.
Ostamme parin vuoden välein uuden kännykän vaikka tiedämme, että lapsia kuolee kaivoksissa teknologiaame käytettävien mineraalien takia.
Saastutamme ainoaa kodiksemme soveltuvaa planeettaa, koska emme kykene hillitsemään päästöjä aiheuttavia tottumuksiamme.
Nämä kauhdeudet ja holokausti eivät ole sama asia. Se ei tee meistä vähemmän syyllisiä.
Huomaan, että holokaustitarinoille altistuminen on saanut minut epäilemään ihmisen hyvyyttä.
Elokuvassa Rudolf Höss voi pienen hetken huonosti, ehkä tekojensa takia. Tapahtuiko niin koskaan todella?
Onko natsivaimon kehossaan kantama syyllisyys vain elokuvantekijän romantisoitu käsitys siitä, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä?
Rinnastaen aiempiin esimerkkeihin nykyajasta: voivatko kännykkäfirmojen toimitusjohtajat koskaan pahoin Kongon kaivoksissa kuolevien lasten takia?
Askel pois pimeästä
Yksi vastaus löytyy dokumenttielokuvasta The Act of Killing (2012), johon The Zone of Interestin loppukohtausta on verrattu.
Se seuraa Indonesian kommunistivainoissa ihmisiä raa’asti teloittanutta Anwar Congoa, joka esittää kameran edessä ylpeillen millaisia murhia on tehnyt 40 vuotta aiemmin.
Elokuvan alussa Congo ei tunne syyllisyyttä. Miksi tuntisikaan? Hänhän on Indonesiassa lähes kansallissankari.
Loppupuolella, käytyään murhiaan läpi yhä uudestaan ja uudestaan elokuvan tekijöiden kanssa, vanha teloittaja alkaa äkillisesti voida pahoin. Hänen kehonsa tuntuu näyttävän, että jollakin syvemmällä tasolla ihminen tietää tehneensä väärin vaikka kieltäisi sen itseltään.
Tarkoittaako se, että toivoa on?