”Helvetti ja paratiisi on koulun asuntola”, laulaa VisualVoice-yhtye videollaan kappaleessa, joka perustuu Humanistisen ammattikorkeakoulun tutkijan Outi Ahosen tekemiin haastatteluihin.
Kuurojenkoulujen asuntoloissa eläneiden haastattelut ovat osa Humakin ja Oulun yliopiston Hiljaisen kansan äänet – remontoidut kehot -tutkimushanketta.
Yli 90 prosentilla kuuroista lapsista on kuulevat vanhemmat, joten monelle lapselle koulu ja asuntola olivat ensimmäinen kosketus viittomakieleen. Niissä esiintyi kuitenkin myös väkivaltaa ja muuta kaltoinkohtelua.
– Osalle asuntola merkitsi uusien kavereiden saamista ja viittomakielen oppimista, toisille taas äärimmäisen ahdistavia olosuhteita. Helvetti ja paratiisi voivat olla totta yhtä aikaa, Ahonen sanoo.
Hän on haastatellut 120:tä kuuroa heidän kokemuksistaan asuntolakouluissa, joita oli pääasiassa valtion pyörittäminä 1990-luvulle saakka eri puolilla Suomea, Porvoosta Ouluun, Turusta Kuopioon. Nykyisin kuurot ja kuulovammaiset oppilaat opiskelevat tavallisissa luokissa intergroituina tai koulujen pienryhmissä.
Vaikka haastatteluissa oli mahdollisuus kertoa yhtä lailla mukavista kuin ikävistä asioista, ikävät korostuivat. Ahonen arvelee, että taustalla oli patoutunutta tarvetta avautua asuntolakokemuksista. Ahonen saattoi olla ensimmäinen kuuro, jolle haastateltavat kertoivat niistä.
– Esiin nousi monia vaiettuja asioita, kuten henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä seksuaalista hyväksikäyttöä. Aineistosta näkee, että haastateltavat olivat heränneet pohtimaan näitä asioita.
Yksi teema haastatteluissa toistui toistumistaan: kuurot ovat pysyneet vaiti ajatellessaan, että he ovat yksin kokemustensa kanssa He ovat pyrkineet unohtamaan ja menemään eteenpäin, mutta kipeät asiat ovat jääneet jäytämään sisintä, Ahonen sanoo.
– Asuntolat saattoivat pyöriä hyvinkin pienin resurssein. Työntekijöitä saattoi olla vain yksi tai kaksi, ja heidän olisi pitänyt kyetä pitämään langat käsissään, vieläpä ilman yhteistä kieltä lasten kanssa. Osa heistä saattoi kohdistaa lapsiin väkivaltaa, Ahonen kertoo.
Myöskään seksuaalinen hyväksikäyttö ei vaikuta olleen epätavallista. Se nousi esiin noin kymmenesosassa Ahosen haastatteluista, ja sitä sivuttiin myös Viitotut muistot -tutkimushankkeen loppuraportissa joitakin vuosia sitten.
Haastateltavat kertoivat, että seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyivät sekä oppilaat nuorempiaan kohtaan että henkilökunta. Mikään yksittäinen ajanjakso ei korostunut, ja hyväksikäyttöä näyttää tapahtuneen melkeinpä kaikkialla, Outi Ahonen kertoo.
– Siitä olisi syytä tehdä kohdistetusti jatkotutkimusta, sillä se ei ollut meidän tutkimushankkeemme fokuksessa.
#Metoo-liike ehkä on auttanut puhumaan vaikeasta aiheesta, Ahonen arvelee. Hän toivoo, että uusi tutkimus osaltaan auttaa yhteisöä laajemminkin irrottautumaan turhasta häpeästä.
– Ei tämäntyyppistä omista oikeuksista puhuttu samalla tavalla edes 90-luvulla, kun itse olin nuori. Ei minulle olisi murrosikäisenä tullut mieleenkään kertoa hoitajille tai vanhemmille asioista, joita itselle Mikkelin asuntolassa tapahtui.
Muutakin tutkittavaa on edelleen, esimerkiksi kokeelliset korvaleikkaukset, joihin lapset saattoivat joutua asuntolasta ilman, että heille edes kerrottiin, mitä oli tekeillä. Leikkaukset ovat nousseet esille vasta viime vuosina lehdistössä.
Tutkija perää terapiaa kuuroille
Kolmivuotinen tutkimushanke alkaa olla loppusuoralla. Outi Ahonen myöntää, että hanke on ollut hänelle henkisesti uuvuttava. Hän kuvailee itseään eräänlaiseksi epäviralliseksi terapeutiksi, joka on ottanut toisten traumoja kantaakseen.
Hänen mukaansa olisi korkea aika kehittää terapiapalveluita kuuroille. Fyysisen ja seksuaalisen väkivallan kokemusten lisäksi monilla on myös henkisen ja taloudellisen väkivallan kokemuksia, hän sanoo.
– Suomen kuurojen yhteisössä kytevään pahoinvointiin liittyvät esimerkiksi kykyjen toistuva vähättely kuurouden perusteella ja oppilaiden välinen kiusaaminen. Keskustelu turvallisemmasta tilasta ei ole syntynyt tyhjästä.
Haastatteluissa moni kertoi tulleensa kiusatuksi ja arastelevansa sen takia osallistumista kuurojen yhdistystoimintaan.
– Yhteisön pienuus näkyy tälläkin tavalla. Tarvittaisiin tukea siihen, että asiat käsitellään, annetaan anteeksi ja sitten mennään eteenpäin. Osa kuuroista ei tähän ole pystynyt, vaan on jäänyt kiinni vanhoihin asioihin ja pelkonsa kanssa elämiseen. On raskasta elää niin.
Juttu perustuu toimittaja Mikaela Tillanderin tekemään viittomakieliseen haastatteluun, jonka suomensi tulkki Suvi Sipronen.
Katso koko ohjelma tästä: