Suomalaiset muistavat Jokelan (2007) ja Kauhajoen (2008) kouluampumiset. Niiden lisäksi Raumanmeren yläasteella tapahtui kouluampuminen vuonna 1989.
Lisäksi kouluissa on tapahtunut toisenlaisiakin väkivallantekoja, kuten Kuopion miekkaisku vuonna 2019.
Tässä jutussa neljä näistä tapahtumista selvinnyttä kertoo, miten he pääsivät kiinni arkeen ja miten väkivallanteko heihin yhä vaikuttaa.
Jokela 7. marraskuuta 2007
Uhreja kuusi opiskelijaa, terveydenhoitaja, rehtori ja ampuja itse
Jokelan lukion lehtori Elina Kortekallio oli menossa lounaalle koulun ruokalaan, kun hän näki lasiovien läpi siellä miehen ase kädessä.
Kortekallio onnistui pakenemaan paikalta ja piiloutui keittiön takana oleviin wc-tiloihin. Pari tuntia myöhemmin poliisi löysi itseään vahingoittaneen ampujan ruokalan lähellä olevasta miesten vessasta.
Jo vuosia eläkkeellä ollut Elina Kortekallio listaa viisi konkreettista asiaa, jotka auttoivat oppilaita ja henkilökuntaa pääsemään takaisin kiinni arkeen.
Ensimmäinen oli paluu mahdollisimman normaaliin arkeen mahdollisimman pian.
Toinen merkittävä asia oli avun saatavuus. Alkuvaiheessa koululla oli useita psykologeja ja kriisityöntekijöitä, joilta sai tukea ja keskusteluapua.
Erityisesti Kortekallio muistaa erään Tiina-nimisen Punaisen ristin työntekijän.
– Hän oli ollut monissa kriisipesäkkeissä ympäri maailmaa. Hän oli semmoinen iloinen, valoisa ihminen, jonka kanssa saattoi myös hupsutella ja naureskella.
Kolmas keskeinen asia oli Kortekallion mukaan turvallisuuteen panostaminen ja turvallisuuden tekeminen näkyväksi. Esimerkiksi kevään ylioppilaskirjoituksia oli turvaamassa useita poliiseja, samoin kevätjuhlaa.
Osa poliiseista oli näkyvillä, osa siviiliasuissa.
– Jotkut poliiseista olivat esimerkiksi koulun opetuskeittiössä tekemässä oppilaiden kanssa pizzaa. Ja mitä kaikkea he nyt sitten keksivätkään, mikä oli minusta hauskaa.
Neljäs arkeen paluuta helpottanut asia oli muun tekemisen ja ajattelemisen tarjoaminen. Koululla järjestettiin ampumista seuraavien kuukausien ajan paljon konsertteja, näyttelijävierailuja ja muuta ohjelmaa.
– Kaikki tällainen katkaisi normaalin tekemisen ja vei samalla ajatukset muualle.
Viidentenä merkittävänä asiana Kortekallio nostaa esiin ampumisen vuosipäivän, jonka jälkeen asia oli koko ajan entistä vähemmän esillä. Koulukeskuksen viereinen lampi oli koristeltu kynttilöin ja lammen rannalle tehdylle muistomerkille tuotiin kukkia.
– Sen jälkeen alkoi semmoinen, en tiedä voiko sanoa paraneminen, mutta jonkinlainen meidän koulumme näköinen normaali arki.
Kauhajoki 23. syyskuuta 2008
Uhreja opettaja, yhdeksän opiskelijaa ja ampuja itse
Selviytyminen on väärä sana. Olen oppinut elämään asian kanssa, sanoo jyväskyläläinen Hannu-Jussi Hakola.
Hakola opiskeli toisessa oppilaitoksessa Kauhajoen surmakoulun vieressä. Tuolloin 18-vuotias Hakola oli tekemässä opiskeluprojektia ulkona, kun kuuli laukauksia Seinäjoen ammattikorkeakoulun rakennuksen sisältä.
Poliisi ohjasi Hakolan tovereineen turvaan, missä he pysyivät, kunnes saivat luvan liikkua.
Tapahtuman jälkeen koulupäivä jatkui normaalisti, Hakola muistelee.
– Tilanteeseen nähden olisi ollut hyvä, että olisimme saaneet mennä kotiin hengähtämään.
Arki jatkui tapahtuman jälkeen melko tavallisena. Koulun ilmapiiri oli kuitenkin jännittynyt ja suru ja pelko näkyivät ihmisten käytöksessä.
– Siitä palattiin niin nopeasti normaaliin. Asia koitettiin työntää sivuun.
Kauppaoppilaitoksella oli psykologi, jonka kanssa Hakola kävi keskustelemassa kerran.
Keskustelu auttoi, mutta jälkeenpäin ajateltuna asian käsittely jäi lyhyeksi.
– Se jälkipuinti oli aika nopeaa ja kylmänviileää, Hakola sanoo nyt.
Hakola joutui käsittelemään tapahtumia kunnolla vasta vuosien kuluttua, kun traumat nousivat yllättäen pintaan kesken jatko-opintojen. Olo oli turvaton ja tunneilla aika meni mahdollisia pakoreittejä miettien.
– Yritin järjellä ajatella, ettei tässä ole mitään hätää. Mutta sellainen tunne alkoi vaan tulla pintaan.
Pelko haittasi opintoja siinä määrin, että hän joutui olemaan koulusta pidempiä aikoja sairaslomalla. Lopulta hän pääsi käymään Kauhajoen tapahtumia läpi psykologin kanssa.
Hakola toivoo, että Vantaan kouluampumisesta selvinneille tarjottaisiin tukea vielä vuosienkin kuluttua.
– Eräs kriisipsykologi vetosi hyvin hallitukseen, jotta akuuttien oireiden lisäksi apua annettaisiin myös vuosien päästä ilmeneviin oireisiin. Nämä asiat voivat lähteä elämään myös vuosien päästä.
Nyt Hannu-Jussi Hakola elää arkea, johon kuuluu lasten hoitamista ja työssäkäyntiä. Vantaan tapahtumat muistuttivat kuitenkin vanhoista haavoista ja erityisesti suruliputus toi elävästi mieleen Kauhajoen tragedian.
Kuopio 1. lokakuuta 2019
Uhreja yksi opiskelija, kymmenen haavoittui
Yhteiskunta-aineiden ja äidinkielen opettaja Tuomo Tuomainen toimi Savon ammattiopiston turvallisuusvastaavana.
Kuultuaan tietokoneluokasta poikkeuksellisia ääniä hän meni katsomaan mistä ne johtuivat. Luokassa oli silloin enää paikalla hyökkääjä ja pahoin loukkaantunut aikuisopiskelija.
Tuomainen yritti mennä väliin tilanteeseen, mutta sai miekasta osuman vasempaan käteensä ja joutui pakenemaan luokasta.
Hän oli pari viikkoa sairauslomalla. Töihin palatessa tukena olivat tiivis ja hyvähenkinen työyhteisö sekä työkaverit. Myös huumori auttoi
– Silloin ollaan jo voiton puolella, kun sitä pystyy käyttämään.
Työyhteisölle järjestettiin myös ammattiapua ja pidettiin ryhmäsessioita.
– Puhuttiin välillä enemmän, välillä vähemmän.
Tuomaisen mukaan työ antoi uutta miettimistä, eikä asiasta ole töissä enää puhuttu edes kuukausittain.
– Tietysti kun nyt tuli uusi tapaus, Vantaa, niin varmaan muistot nousevat mieleen, ja itse kukin käy niitä läpi, hän arvelee.
Hyökkäys tapahtui kauppakeskus Hermannin tiloissa, joihin Tuomainen palasi vasta seuraavana keväänä. Opisto muutti myöhemmin kokonaan uusiin tiloihin, mikä Tuomaisen mielestä tarjosi uuden alun.
– Eihän se häviä ikinä mielestä, ainahan se on mukana, hän tunnustaa.
Tuomainen sanoo, että häntä itseään on auttanut kirjoittaminen ja liikunta.
– Aluksi oli huoli, pääsenkö pelaamaan työpaikkasählyä. Onneksi käsi säilyi sen verran hyvänä, että pelit jatkuvat.
Kaikki eivät kyenneet palaamaan arkeen yhtä sujuvasti
Samaan aikaan, kun Kuopion miekkaiskussa vähemmän loukkaantuneet saivat jo kriisiapua, Kai Alexander Kananoja oli yhä tehohoidossa.
Hän on nyt 34-vuotias, mutta ei pysty edes ajattelemaan paluuta takaisin opiskelemaan.
– Olen tällä hetkellä eläkkeellä.
Kananoja oli luokassa, jossa isku tapahtui. Hän sai vammoja vasempaan käteensä, vatsaan ja kaulaan.
Kananoja sanoo, että hänen pelkotilansa saattavat vielä nykyisinkin laueta jo siitä, että hän näkee koulurakennuksen televisiossa.
– En pysty liikkumaan ulkona. Istun periaatteessa 24/7 kotona, ja jos lähden ulos, niin silloin ainoastaan lääkäriin tai terapiaan.
Kodin ulkopuolella hänellä on aina oltava niin sanottu turvamies eli aviopuoliso mukana.
Kananoja soitti aiemmin pianoa ja bassoa, mutta ei pysty enää harrastamaan niitä vammautuneen kätensä vuoksi. Hän sanoo pitävänsä itsensä järjissään perheen, ystävien, kirjojen, elokuvien ja musiikin avulla.
Apuna on rakas kissa Rudiger, joka Kananojan mukaan havaitsee, kun paniikkikohtaus on tulossa. Tapahtumat luokkahuoneessa tulevat silti usein mieleen.
– Joka päivä. Se käy mielessä joka ikinen päivä.
Hän toivoo itselleen edes jonkinlaista normaalia elämää.
– Haluaisin pystyä tekemään niinkin arkisia asioita kuin käymään ruokakaupassa.