Jos lapseni hihkuu innostuksesta digipelin äärellä, pidänkö sitä yhtä arvokkaana kuin intoa jonkun muun harrastuksen äärellä? Rehellisesti sanottuna: en.
Miksi? En oikeastaan ole edes ajatellut asiaa.
Ehkä siksi, että yhteiskunnallisessa kehyksessä pelaaminen on nähty enemmän ”mitääntekemättömyytenä” kuin varteenotettavana harrastuksena. En itsekään ole juuri kyseenalaistanut tätä ajatusmaailmaa.
Pelitutkija Mikko Meriläinen on seurannut pelaamisesta käytävää keskustelua yli kymmenen vuoden ajan.
Vaikka keskustelu on mennyt hänen mukaansa myönteisempään suuntaan, puhe digipeleistä on edelleen usein negatiivissävytteistä.
Eikä ihme.
Lasten keskittymiskyvyn sanotaan romahtaneen ja kouluissa on entistä levottomampaa. Syyttävä sormi osoittaa digilaitteita, somea ja pelaamista.
Ongelmallisen negatiivisesta pelipuheesta tekee Meriläisen mukaan se, että niputamme älylaitteet ja pelaamisen yhdeksi isoksi köntäksi, vaikka sen sisään mahtuu valtavan erilaisia pelejä ja pelaamiskulttuureja.
1800-luvulla nuorison pelättiin hurahtavan lukemiseen ja siitä varoitteli itse Zacharias Topelius.
Yleinen negatiivinen puhe pelaamisen ympärillä kertoo Meriläisen mukaan siitä, miten arvotamme pelaamista verrattuna muuhun harrastamiseen.
– Miksi esimerkiksi arvostamme jonkun instrumentin soittotaitoa enemmän kuin vaikkapa Minecraftin tai Fortniten peliosaamista, Meriläinen pohtii.
Hän muistuttaa, että pelaaminen voi olla lapselle rakas harrastus, josta hän nauttii, saa onnistumisen kokemuksia ja yhdessäoloa kavereiden kanssa.
Jos vanhemman suhtautuminen pelaamiseen on lähtökohtaisesti penseä tai negatiivinen, se voi osua syvälle lapsen tunteisiin. Miksi minun pelitaitojani ei arvosteta yhtä paljon kuin vaikkapa kaverini jalkapallotaitoja?
– Jos olet soittanut 3 000 tuntia instrumenttia, se on hyvä ja arvostettava taito. Mutta jos olet pelannut jotain peliä 3 000 tuntia ja olet siinä superhyvä, kysytään, eikö sinulla ole muita harrastuksia, Meriläinen havainnollistaa.
Huomaan, että juuri tällainen suhtautuminen on hiipinyt omaan vanhemmuuteeni, vaikka suhtaudun pelaamiseen päällisin puolin aika neutraalisti ja sallivasti.
En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut siitä, miten lapseni peleissä pärjäävät, saati että ymmärtäisin oikeasti, millaisia taitoja heidän pelaamansa pelit vaativat.
Jos lapseni ovat esimerkiksi oppineet voimistelutemppuja tai kokeilleet vaikkapa askartelussa jotain itselleen uutta tekniikkaa, he tulevat kertomaan ja näyttämään innostuneina onnistumisiaan.
Ja minä ihailen ja nyökyttelen innostuneesti. Olisiko reaktioni sama pelaamisen suhteen?
En osaa sanoa, sillä en muista kertaakaan, että he olisivat tulleet erikseen kertomaan minulle pelionnistumisistaan (tai epäonnistumisistaan).
Ja miksipä tulisivat, jos en millään tavalla ole näyttänyt olevani kiinnostunut asiasta?
Miksi arvostamme instrumentin soittotaitoa enemmän kuin vaikkapa Mincecraftin tai Fortniten peliosaamista?
Mikko Meriläinen
Miten pelaamiseen voisi sitten vanhempana löytää oikeanlaisen suhtautumisen?
Meriläinen kehottaa keskustelemaan asiasta lapsen kanssa. Keskustelemalla aikuinen osoittaa kiinnostustaan ja ymmärtää asiaa itse myös paremmin.
– Lapset osaavat yllättävän hyvin tarkastella omaa pelaamistaan, kun heidän kanssaan juttelee asiasta avoimesti. Ei pelaaminen ole lapsillekaan mikään autuaaksi tekevä huume, johon suhtaudutaan kritiikittömästi, Meriläinen sanoo.
Runsaalle pelaamiselle voi Meriläisen mukaan olla monia syitä, ja niihin pääsee parhaiten käsiksi, kun lapsen kanssa juttelee.
Joskus lapsella saattaa vain yksinkertaisesti olla tylsää ja siksi hän pelaa paljon.
Tai sitten syynä voi olla myös se, että kaikki kaverit ovat pelin parissa ja pelaaminen on juuri se rakas harrastus, johon lapsi haluaa uppoutua.
Se ei vielä tarkoita, että lapsi olisi addiktoitunut pelaamiseen. Meriläisen mukaan tulisikin välttää liian heppoista addiktio-puhetta.
– Jos lasten pelaamista ajattelee ennemmin innostuksen kuin riippuvuuden kautta, ollaan lähempänä todellisuutta. Innostuminen on lapselle tyypillistä, Mikko Meriläinen sanoo.
On tärkeää tutustua siihen, mitä lapsi pelaa, ja ymmärtää, mitä se hänelle merkitsee.
Vanhemman tehtävänä on säädellä ja luoda turvaa, mutta sen voi tehdä tuomitsemisen sijaan myös ymmärryksen kautta.
Meriläinen muistuttaa, että kasvatukseen ja perhe-elämään kuuluu säännöistä vääntämistä ja yhteenottoja lasten ja erityisesti pesäeroaan tekevien teinien kanssa. Niin myös pelien kohdalla.
– Kannattaa hyväksyä se, että kasvatus on monimutkainen asia ja yritämme siinä parhaamme.
Jos et tiedä, onko lapsesi pelaaminen ongelmapelaamista, Mielenterveystalolta löytyy hyvä opas vanhemmalle ongelmapelaamisen tunnistamiseen.