Jättiläinen vai lohikäärme? Kumpaa veikkaisit, jos löytäisit kivettyneen kaksimetrisen luun tai parikymmensenttisen hampaan etkä olisi koskaan kuullut dinosauruksista?
Ihmiskunnan myyteistä saattaa päätellä, että eriskummalliset löydöt ovat askarruttaneet monia vuosisatojen ja -tuhansien varrella. Kiinassa – yhdessä maapallon paleontologisista aarreaitoista – yhä elävä lohikäärmekulttuuri lienee saanut vauhtia tai jopa alkunsa juuri dinosaurusten fossiileista.
Kun liuskekivikaivokset alkoivat yleistyä Englannissa Oxfordshiren kreivikunnassa 1600-luvulla, niistäkin löytyi selvästi ikivanhoja luita. Aikansa käsityksen mukaan ne olivat kuuluneet eläimille, jotka Raamatun kuvailema vedenpaisumus oli hukuttanut joitakin tuhansia vuosia sitten.
Kaivosmiehet hakkasivat kalliosta muistoja muun muassa sarvikuonoista ja virtahevoista. Osa luista oli kuitenkin niillekin aivan liian suuria, eikä niitä kyetty selittämään, sillä eläinten evoluutio ja sukupuutto olivat vielä tuntemattomia käsitteitä.
Kaksisataa vuotta myöhemmin arvoitus vihdoin ratkesi. Oxfordin yliopiston ensimmäinen geologian professori William Buckland esitteli alkuvuonna 1824 Lontoon geologisen seuran kokouksessa mullistavan päätelmänsä jättiläiseläimestä.
Hän antoi otukselle nimeksi megalosaurus, ”valtava lisko”. Sittemmin sen tieteelliseksi nimeksi tuli häntä kunnioittava Megalosaurus bucklandii.
Buckland luuli, että megalosaurus oli yksittäinen laji ilman sukulaisia, mutta fossiileja alkoi kertyä yhä enemmän, eivätkä ne istuneet megalosauruksen anatomiaan. Kyseessä täytyi siis olla eläinryhmä. Sen jäsenet nimettiin dinosauruksiksi, ”hirmuisiksi liskoiksi”.
Buckland käynnisti julkaistulla esitelmällään niin tutkijoiden kuin harrastajien kiihkeän fossiilijahdin. Yhdysvalloissa into yltyi niin rajuksi kilpailuksi kahden johtavan paleontologin välillä, etteivät he kaihtaneet lahjontaa, mustamaalaamista eivätkä edes löytöjen tuhoamista. Se muistetaan yhä ”luusotina”.
Buckland arveli megalosauruksen 20 metrin pituiseksi, kuonon kapeaksi kuin krokotiililla ja ruumiin muhkeaksi kuin norsulla. Hän päätteli sen liikkuneen neljällä jalalla, viihtyneen sekä maalla että vedessä ja ottaneen jykevillä hampaillaan saaliinsa hetkessä hengiltä.
Kuvanveistäjä Benjamin Waterhouse Hawkins muotoili megalosauruksen Lontoon Crystal Palacen dinosauruspuistoon 1850-luvulla, ja samanlaisena se pääsi myös kirjallisuuteen, Charles Dickensin Kolean talon kuvaukseen syksyisestä Lontoosta.
”Marraskuun leppymätön sää. Kadut mudan peitossa aivan kuin vedenpaisumus olisi vasta väistynyt maailmasta, eikä olisi ollut kummallista nähdä megalosarus, neljänkymmenen jalan mittainen tai niillä main, lyllertämässä norsumaisena liskona ylös Holborn Hilliä.”
Dinosaurustutkimus on väistämättä pienten todisteiden tiedettä. Täydellistä luurankoa ei ole löytynyt koskaan. Bucklandilla oli päätelmiensä pohjaksi leukaluu, pala lonkkaluuta, kappale lapaluuta ja muutamia selkänikamia.
Lisälöydöt ovat muuttaneet käsitystä megalosauruksen ulkonäöstä ja elämäntyylistä. Nykykäsityksen mukaan se oli yhdeksänmetrinen ketterä peto, joka pinkoi lihaksikkailla takakoivillaan saaliinsa perässä, nappasi sen hampaisiinsa ja pudisteli kuoliaaksi.
Megalosaurusten fossiileja on löydetty Englannin lisäksi Manner-Euroopasta, mutta määrä ei ole suuri, joten lajin ulkomuodossa saattaa yhä olla säätämisen varaa.
Kuvaa liu'uttamalla näet vasemmalla Bucklandin megalosauruksen Hawkinsin tekemänä patsaana, oikealla nykykäsitys.
Nykyisin dinosauruksia tunnetaan vähintään tuhat lajia tai parikin tuhatta. Määrä riippuu siitä, mitkä ominaisuudet riittävät tiedeyhteisölle perusteiksi uuteen lajiin.
Toissa vuonna väännettiin tovi kättä dinosauruksista kuuluisimmasta, Tyrannosaurus rexistä. Evolutionary Biology -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan jotkin T. rex -löydöt olivatkin jotakin toista tai jopa kahta aiemmin tuntematonta lajia.
Tähän tulokseen tutkijat tulivat vertailtuaan tyrannosauruslöytöjen reisiluiden kokoa ja alaleukojen etuhampaiden määrää sekä löytöjen ikähaarukkaa. He antoivat ”kuninkaan” serkuille nimet T. regina, ”kuningatar”, ja T. imperator, ”imperiumin hallitsija”.
Todisteita riittämättöminä pitäneet kriitikot julkaisivat vasta-artikkelin. Nähtäväksi jää, löytyykö hypoteesille lisää tukea.
Löytöjen anatomian perusteella on laskettu, että dinosaurusten aikaa kesti noin 165 miljoonaa vuotta. Ihmisen aika on siihen verrattuna ollut hyvin lyhyt. Animaatio: Jyrki Lyytikkä / Yle
Dinosaurusten loppu koitti 66 miljoonaa vuotta sitten, kun Maahan iskeytynyt asteroidi aiheutti eläinten joukkosukupuuton.
Jäljelle jäi kuitenkin dinosauruksia, joille oli jo kehittynyt siivet, minkä ansiosta maailmassa on nyt 50 miljardin linnun kirjo pienimmästä hunajakolibrista suurimpaan strutsiin.
Yhdysvaltalainen Fieldin museo pani viime viikolla näytteille harvinaisen fossiilin, vanhimman tunnetun otuksen, joka oli vielä dinosaurus mutta myös jo lintu.
Puolimetrisellä Archaeopteryxilla oli linnun lailla höyhenet ja siivet sekä ontot luut, mutta myös noin 50 terävää hammasta ja pitkä luinen häntä.
Uusia dinosauruslajeja nimetään nykyisin miltei joka viikko, noin 50 joka vuosi. Dinosaurusten pitkän valtakauden perusteella on laskettu, ettei paleontologien työ silti ole hevin loppumassa. Vielä tuntemattomia lajeja on ainakin kymmeniätuhansia, joidenkin tutkijoiden mukaan jopa miljoonia.
Kehittyvät tutkimusmenetelmät antavat uusia mahdollisuuksia sekä kasvattaa todennettujen lajien lukua että saada lisää tietoa siitä, miten monimuotoinen eläinryhmä dinosaurukset olivatkaan. Ison, kömpelön ja suomukkaan dinosauruksen stereotypia alkoi pian saada rinnalleen pieniä, siroja ja höyhenpeitteisiä lajeja.
Viime vuosina näyttää ratkenneen kysymys siitä, olivatko dinosaurukset vaihtolämpöisiä kuten matelijat vai tasalämpöisiä kuten linnut ja nisäkkäät.
Luiden infrapunaspektroskopialla tehtyjen analyysien mukaan ainakin useimmat lajit olivat tasalämpöisiä. Se vaikutti vauhtiin, jolla niiden metabolismi tuotti energiaa. Siinä puolestaan saattaa piillä vastaus isoon kysymykseen: Miksi ja miten niin monista dinosauruslajeista tuli niin suuria?
Yksi uutta tietoa tuottava menetelmä on tietokonetomografia. Sen avulla on tehty malleja muun muassa aivoista ja korvaonteloista ja päästy dinosauruslajien näkö-, kuulo- ja hajuaistien jäljille.
Älykkyyttäkin on puntaroitu – myös siitä näkökulmasta, olisiko meillä nisäkkäillä ollut saumaa nousta ravintoketjun huipulle, ellei asteroidi olisi tappanut dinosauruksia. Etuaivokuorensa hermosolujen todennäköisen määrän perusteella ne eivät olisi kuolleet tyhmyyteen.
Yksi iso askel dinosaurustietämyksessä on ollut sen varmistuminen, että suomujen sijasta tai lisäksi monia dinosauruksia peittivät höyhenet, joko kokonaan tai ainakin osittain. Niin oli jo hyvän aikaa ennen kuin lajeista oli lentämään. Joidenkin eturaajoissa höyhenet olivat jo suorastaan sulkia.
Kenties höyhenet lämmittivät, ehkä niillä koreiltiin tai kukaties ne levitettiin suojaksi munapesälle. Vastikään julkaistu eteläkorealainen tutkimus lisää listaan päätelmän, jonka mukaan hyönteissyöjäsaurukset saattoivat leyhytellä alkeellisia protosiipiään hätistääkseen saaliinsa piilokoloista.
Dinosaurusten höyhenten ja nahan värien jäljille on päästy kivettyneen soluliman sisältämän melaniinin ansiosta. Värejä ei enää näy, mutta niiden muisto on tallessa jyvästen muodoissa. Käsitys ruskean ja vihreän sameista sävyistä on saanut väistyä kirkkaiden, kirjavien ja jopa metallinhohtoisten värien tieltä.
Uusimpana pigmenttinä palettiin on tullut tutkijoita pitkään pakoillut feomelaniini. Alkuvuonna julkaistu kansainvälinen tutkimus maalailee, miten Sinornithosauruksen eli ”kiinalaisen lintuliskon” höyhenpeite leiskui oranssinpunaisena, kun otus liiteli puusta puuhun saalistamassa.
Dinosaurustutkimus, kuten tiede yleensäkin, etenee kyseenalaistamalla. Takaisin työpöydälle on juuri joutunut varsin vakiintunut käsitys, jonka mukaan viileässä ilmastossa eli korkeilla leveysasteilla eläneet dinosauruslajit olivat suurempia kuin lämpimän ilmaston sukulaisensa.
Tuoreen yhdysvaltalais-brittiläisen tutkimuksen mukaan Arktiksen fossiililöydöt osoittavat sääntönä pidetyn käsityksen liian suoraviivaiseksi tai jopa aivan vääräksi.
Toinen vastikään ilmestynyt tutkimus keikuttaa hypoteesia, jonka mukaan dinosauruksista tuli maailmanvaltiaita, koska ne kasvoivat nopeammin kuin muut eläimet.
Esimerkiksi Tyrannosaurus rexille on arvioitu kertyneen lähes 2,5 kiloa lisää painoa jokaisena päivänä 14-vuotiaaksi asti. Ripeän kasvun on katsottu antaneen sellaista turvaa saalistajilta, että jo nuori yksilö sai ottaa rauhassa pääpaikan ravintoketjussa
Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa vastauksia haettiin kivettyneiden sääriluiden kudoksista paljon kauempaa kuin T. rexin aikakaudelta. Tutkittavana oli eläinkuntaa noin 230 miljoonan vuoden takaa, nykyisen Argentiinan alueelta.
Dinosaurukset olivat silloin vasta polkunsa alussa. Monet muut matelijat olivat jo erikoistuneet omiin ekolokeroihinsa. Mukaan tutkimukseen pääsi myös yksi pieni nisäkäslaji.
Tulosten mukaan dinosaurukset kyllä kasvoivat nopeasti ja sillä luultavasti oli merkitystä niiden monimuotoistumiselle ja aseman vahvistumiselle, mutta myös monilla aikalaisilla kasvu oli yhtä rivakkaa. Mikä siis käynnisti dinosaurusten ylivallan? Vastaus on edelleen auki.
Vaikka käsityksemme dinosauruksista on mullistunut 200 vuodessa, niin oikeastaan olemme vasta vaiheessa, jossa keräilemme todisteita, sanoo alansa nimekkäimpiin tutkijoihin kuuluva Edinburghin yliopiston paleontologian professori Steve Brusatte.
– Tekoäly ja koneoppiminen ovat nyt suurta huutoa monella alalla hyvässä ja pahassa. Paleontologiassa ne ovat luultavasti seuraava iso tekijä, kun yritämme ymmärtää dinosaurusten evoluution isoa kuvaa, Brusatte tuumii uutistoimisto Reutersin haastattelussa.
Yle Areenan dokumentissa Dinosaurukset autiomaassa seurataan paleontologien työtä Yhdysvalloissa. Mikä johti dinosaurusten joukkokuolemaan Wyomingin autiomaassa runsaat sata miljoonaa vuotta sitten? (BBC, 2023)