Oululainen Veera Salokannel, 38, vie 10- ja 12-vuotiaita lapsiaan iltaisin harrastuksiin. Joskus Salokannel katsoo kateellisena, miten muiden lapsia kuljettavat isovanhemmatkin. Hänen vanhemmistaan ei ole apua lapsiperheen arjen pyörittämisessä: isä on kuollut ja äidillä on muistisairaus.
Salokannel on 75-vuotiaan äitinsä omaishoitaja. Hän muutti vuonna 2020 kahden lapsensa kanssa Paimiosta takaisin lapsuudenkotiinsa Ouluun, kun isä kuoli. Äiti asuu heidän kanssaan ja tarvitsee jatkuvaa apua.
Salokannel on yksi lukemattomista suomalaisista, jotka huolehtivat samaan aikaan sekä vanhemmistaan että lapsistaan.
Tällaisessa tilanteessa eläviä on Suomessa tutkittu vähän. Heidän kokemuksistaan ei ole käyty paljoa julkista keskustelua. Tilanteen olisi hyvä muuttua, sanoo Väestöliiton erityisasiantuntija Anna Kokko.
– Tämä elämäntilanne on osunut Suomessa jo monen kohdalle. Nyt on momentum keskustella tästä.
Kokon mukaan läheisten hoitaminen on usein palkitsevaa. Hoivavastuu samaan aikaan sekä lapsista että vanhemmista voi tuntua pitkään jatkuessaan kohtuuttoman raskaalta ja epäreilulta. Voimavarat voivat olla loppu, ja ihminen voi kokea olevansa umpikujassa.
Videolla Salokannel kertoo, millaista hänen arkensa on.
Omaiset paikkaavat julkisia palveluita
Suomessa on hyvin vahva oletus siitä, että omaiset huolehtivat läheistensä hoivaamisesta, vaikka laki ei sitä edellytäkään, sanovat Kokko ja sosiaalityön apulaisprofessori Minna Zechner.
Omaiset osallistuvat vanhusten hoitoon yhä enemmän. Iso syy tähän on, että julkisia palveluita ei ole tarpeeksi.
– Aika usein pitää tapahtua kauheita asioita, että pääsee palveluasumiseen: lonkkamurtumia, tulipaloja, paleltumisia. Joskus useaan kertaan, Zechner sanoo,
Eri puolilla maata vanhusten laitoshoito- ja palveluasumispaikkoja suljetaan. Samaan aikaan väestö ikääntyy.
– Ei kannata odotella kauhean hyviä uutisia. Omaisten rooli tulee varmaan kasvamaan ja palveluihin pääsy muuttuu entistä vaikeammaksi.
Äiti osallistuu etäkokouksiin
Anna Kokko on perehtynyt työn ja perheen yhteensovittamisen kysymyksiin ja sanoo, että monet omaisiaan hoitavat ovat vaikeassa tilanteessa töissä. Harva pystyy saamaan tarpeeksi joustoja tai ottamaan vapaapäiviä iäkkäiden läheisten hoitamista varten.
Kokon ja Zechnerin mukaan kyse on myös tasa-arvo-ongelmasta. Hoivavastuu keskittyy naisille, ja vanhempien hoitaminen jää tyypillisesti tytärten harteille.
Veera Salokannel on väitöskirjatutkija. Hän ajattelee olevansa etuoikeutettu, koska on voinut tehdä etätöitä. Äiti on seurannut vieressä hänen etäpalavereitaan.
Salokanteleen työsuhde loppui juuri. Hän on pohtinut, kuka palkkaisi ihmisen, joka tekee töitä vain etänä äitinsä kanssa.
Tämä huoli on tosin poistumassa. Äiti on saanut lupauksen palvelukotipaikasta.
Sekin mietityttää. Olisiko hän sittenkin vielä voinut pitää äitiä kotona? Äidin hyvinä päivinä tuntuu siltä.
– Sitten on syyllisyyttä siitä, että en ole lasten kanssa riittävästi. Ja syyllisyyttä töissä.
Kaksi maata, kaksi perhettä
Maiju Käck, 50, sai tietää äitinsä muistisairausoireista, kun perhe tuli käymään vauvansa kanssa ensi kertaa uusien isovanhempien luona. Perhe asuu Kööpenhaminassa, Käckin äiti ja isäpuoli asuivat Helsingissä.
Tästä on nyt kolmetoista vuotta aikaa, ja nykyään 78-vuotias äiti on vuodepotilaana eikä tunnista enää läheisiään. Silti Käckin perhe viettää kesälomaa äidin luona.
– En odottanut omilta vanhemmilta enää minkäänlaista apua. Samalla kuitenkin unohdin, että voisi käydä niin, että joudun hoitamaan kahdessa maassa kahta perhettä yhtä aikaa.
Ensin Käckin isäpuoli hoiti puolisoaan, joka ei suostunut muistitesteihin vuosikausiin.
Viisi vuotta sitten jouluna Käck vieraili äitinsä luona ja huomasi tämän laihtuneen radikaalisti. Kaapit olivat täynnä piilotettuja ruokalautasia. Meni vielä pari kuukautta ennen kuin vanhukset suostuivat kotihoidon käynteihin.
Parin kuukauden päästä isäpuoli joutui sairaalaan ja kuoli. Äiti lähti yöllä etsimään puolisoaan pakkasyöhön. Hänet löydettiin paleltuneena ja vietiin sairaalaan. Sieltä hänet olisi haluttu palauttaa kotiin, vaikka Käckin mielestä äiti kuului palvelukotiin.
Käck kertoo itkeneensä, kun työntekijät olivat hänen äitinsä kotona arvioimassa tämän mahdollisuuksia asua yksin kotona. Hän uskoo epätoivonsa saaneen äidin sekä arvioijat heltymään.
– Äiti sanoi, että kuule Maiju, minä en halua olla sinulle raskas taakka. Jos sinä haluat laittaa minut hoivakotiin, niin menen.
Käck sanoo, että hänelle ehdotettiin kuitenkin useita kertoja suoraan, että hän muuttaisi Suomeen hoitamaan äitiä.
Äiti ei olisi halunnut, että hänet laitetaan lapsenlapsen edelle
Käck sanoo miettineensä muuttoa sata kertaa.
Isoin syy olla tekemättä niin on ollut hänen nykyään 14-vuotias poikansa, joka tarvitsee adoptiotaustansa vuoksi arjessa erityistä tukea eikä puhu suomea. Kun Käckin äiti muutti hoivakotiin, poika oli edelleen henkisesti toipumassa koulussa tapahtuneesta tulipalosta. Tanskalainen puolisokaan ei ollut innoissaan ajatuksesta muuttaa Suomeen.
Terveinä päivinään äiti sanoi Käckille, että tämä ei saisi koskaan laittaa vanhemman hoitamista perheensä edelle. Käck toivoo, että muutkin samassa tilanteessa olevat muistaisivat, että useimmiten isovanhemmat laittaisivat pienten lasten edun oman etunsa edelle.
Hän haluaa muistuttaa, että myös oma ura saa olla tärkeä. Hän on ollut pois muotoilijan työstään jaksoja, koska lapsen koulunkäynnin tukeminen ja huoli äidistä ovat vieneet kaiken ajan ja energian.
– Olen joutunut unohtamaan urani, mutta toivoisin, että kaikki naiset eivät joutuisi.
Hänelle tärkeää on ollut myös vertaistuki sekä se, että äidin luona käy yksityinen ystäväpalvelu.
Vuosikausia hän stressasi siitä, miten asiat sujuisivat, kun hän ei asu lähellä. Jälkeenpäin ajateltuna se on vienyt turhaan energiaa.
– Kyllä elämä kantaa. 80 prosenttia ongelmista ratkeaa itsekseen.