Väyläviraston tuoreet aikeet ottaa maanteillä käyttöön 90 kilometrin tuntinopeusrajoitus muiden rinnalle ei ole uusi idea. Sitä kokeiltiin lyhytaikaisesti ja useaan otteeseen jo 1960-luvulla, mutta arvostelun vuoksi kokeilut eivät johtaneet nopeusrajoitusten käyttöönottoon. Tuloksia vähäteltiin ja nopeusrajoitusten nähtiin aiheuttavan jonoja.
Vuonna 1972 mietintönsä jättänyt nopeusrajoituskomiteakin sai aikaan vain hyvin varovaisia muotoiluja, vaikka liikennekuolemaluvut näyttivät synkiltä. Vasta presidentti Urho Kekkosen uudenvuodenpuhe 1.1.1973 pisti vauhtia asiaan:
– Ruotsista ja Norjasta poiketen meillä ei ole vieläkään yleisiä nopeusrajoituksia. Ensimmäiset vakuuttavat näytöt näiden rajoitusten suotuisasta vaikutuksesta saatiin maassamme jo vuonna 1962 suoritetussa kokeilussa.
– Toivon todella, että vuoden 1973 aikana ryhdytään ennakkoluulottomasti toimenpiteisiin liikenneturvallisuuden lisäämiseksi maassamme, presidentti vetosi.
Siihen aikaan Kekkosen vetoomus oli yhtä kuin määräys. Parlamentaarinen liikennekomitea ehdottikin jo kaksi viikkoa myöhemmin nopeusrajoituskokeilua ja kolmevuotinen kokeilu alkoi vielä samana kesänä. Tätä kautta yleiset nopeusrajoitukset tulivat jäädäkseen ja nilkka suorana kaahailu kävi kalliiksi.
Synkät kuolinluvut
Kekkosen vetoomuksen taustalla oli ennätyssynkät tieliikennekuolemien luvut 1970-luvun alussa. Kuolleita oli vuosittain yli tuhat. Ennätysvuodeksi on jäänyt Munchenin olympiavuosi 1972: kuolleita kertyi kaikkiaan 1 156 ja loukkaantuneita lähes 16 000. Se tarkoitti keskimäärin kolmea liikennekuolemaa ja kymmeniä loukkaantuneita joka ikinen päivä.
Nopeusrajoitusten tultua voimaan murheelliset luvut painuivat tuhannen alapuolelle nopeasti, jo 1974, siis vuosi Kekkosen tv-puheesta. Sittemmin luvut ovat petraantuneet vuosi vuodelta pikku hiljaa. Ainoastaan 1980-luvun lopulla kuolinluvut kohosivat väliaikaisesti muutamana vuotena kääntyäkseen jälleen laskuun. Viime vuonna menehtyneitä oli enää 182 ja loukkaantuneiden määrä oli pudonnut 3 600:aan.
Mielenkiintoista lukujen kohentumisessa on se, että samaan aikaan kuin kuolleiden ja loukkaantuneiden luvut ovat painuneet murto-osaan, on henkilöautojen määrä yli nelinkertaistunut. Vuonna 1972 Suomen teillä huristeli 818 000 henkilöautoa, viime vuonna 3,7 miljoonaa.
Kun maanteillä sai ajaa täysillä
1970-luvulle saakka nopeusrajoituksia oli vain kaupungeissa. Yleisillä maanteillä sai ajaa niin lujaa kuin autolla pääsi tai kuski uskalsi. Poikkeuksen tekivät vain 1960-luvun lyhytaikaiset rajoituskokeilut. Kokeiluiden tulokset eivät johtaneet vuosiin mihinkään, vaikka tulokset olivat selvät.
– Se oli kuin olisi hanasta kääntänyt. Kun nopeusrajoitus oli voimassa, ihmisiä loukkaantui ja kuoli vähemmän. Kun rajoitukset poistuivat, luvut palasivat ennalleen. Sama toistui kokeilu kokeilulta, sanoo VTT:llä työskennellyt liikenneasiantuntija, emeritus professori Markku Salusjärvi.
Salusjärven mukaan nopeusrajoituksia vastustivat etenkin liikenne- ja moottoritoimittajat kirjoituksissaan. Tuloksia, tutkimusten pätevyyttä ja tutkijoitakin vähäteltiin ja arvostelu jatkui 1970-luvun lopulle saakka. Liikenneonnettomuuslukujen kohentuminen ei hiljentänyt arvostelijoita.
– Kuolinlukujen kaunistumisen väitettiin johtuvan jostakin muusta, Salusjärvi sanoo.
Salusjärven mukaan puolustajiin lukeutui lähinnä silloinen yliopiston assistentti Osmo Soininvaara.
Satanen monesti liikaa
Väyläviraston tuoretta aietta 90 kilometrin tuntinopeusrajoituksen käyttöönotosta osalla nykyisistä satasen maanteistä Salusjärvi pitää oikein hyvänä.
– Se on oikein hyvä ehdotus. Satanen on monin paikoin ihan liikaa. 90 on kelvollinen kompromissi.