Suomessa luottamus mediaan eriytyy. Matalasti koulutetut, pienituloiset ja nuoret aikuiset luottavat mediaan vähemmän. Niin sanottu tuhannen taalan kysymys on, miksi mediatalot eivät onnistu luomaan ajassamme keskustelukulttuuria, joka tuottaisi osallisuuden ja samaistumisen kokemuksia?
Perinteisen median heikkeneminen on 2000-luvun trendi, ja sen riskit demokratialle tiedostetaan. Tiedotusopin professori Heikki Hellman kirjoitti kesän korvalla median keskittymisen seurauksista: toimitusten kutistuminen, lehdistön yhdenmukaistuminen sekä moniäänisyyden kadottaminen. Käytännössä keskustelun moniäänisyys kaventuu kaupallisuuden ehdoilla.
Miksi mediatalot eivät onnistu luomaan keskustelukulttuuria, joka tuottaisi osallisuuden kokemuksia?
Jo melkein 15 vuotta sitten mediatutkija Lotta Lounasmeren väitöskirja tunnisti, kuinka globalisaatiokeskustelussa Helsingin Sanomat pyrki pääkirjoituksissaan luomaan kansallista yhtenäisyyttä ja sivuutti globalisaation kriittiset puolet. Sanomalehden rooli muuttui täten kansalliseksi ja valtiolliseksi kriittisen itsenäisen toimijuuden sijaan. Lounasmeren mukaan näin menettelemällä kavennetaan demokraattisen päätöksenteon mahdollisuuksia.
Nyt esimerkiksi Palestiinan tilanteen uutisointi valtamedioissa on saanut runsaasti kritiikkiä. Sota jakaa jyrkästi mielipiteitä, ja länsimaisten mediatalojen tapa kirjoittaa aiheesta on herättänyt pettymystä.
Jos ihmiset vetäytyvät julkisesta keskustelusta, se johtaa samanmielisten kuplien vahvistumiseen.
Aikaisemmin koronakeskustelussa syrjäyttämisen kokemukset murensivat luottamusta mediaan ja vähensivät halua osallistua keskusteluun stigmatisoinnin pelossa. Verovaroilla rahoitetulla Ylellä voisi nähdä olevan erityinen vastuu tarkastella moniäänisen suurennuslasin kanssa puhetapoja herkästi leimaavista keskustelunaiheista. Sen pitäisi pohtia tarkkaan, uusintavatko totutut tavat esittää näkökulmia syrjäytymisen kokemuksia tiettyjen kansanosien keskuudessa.
Jos ihmiset vetäytyvät julkisesta keskustelusta, se johtaa samanmielisten kuplien vahvistumiseen. Se syventää jakautumista ja heikentää demokraattista keskustelua. Tutkijat muistuttavatkin, että mikäli mediakriittisessä keskustelussa huomio kiinnittyy vain uhkien, kuten yleisestä mielipiteestä poikkeavien näkemysten torjumiseen, hintana on osallistavan ja moniäänisen keskustelukulttuurin hiipuminen.
Mitä nuoret aikuiset sitten toivoisivat medialta? Tutkimuksen mukaan harkitumpaa ja hitaampaa journalismia. Haastatteluiden perusteella nuorten uutismedian hylkäämisen taustalla ei välttämättä ole puutteellinen medialukutaito, vaan kokemus ulkopuolisuudesta. Uutismedia ei kerro samasta yhteiskunnasta, jossa nuoret elävät.
Kokemus yhteiskuntaan kuulumattomuudesta ja sivuun jäämisestä syntyy, koska valtamedioissa ei ole onnistuttu ottamaan kunnioittavasti huomioon erilaisia todellisuuksia tai ajattelutapoja. Aito moniäänisyys ei synnykään vain ulkopuolelta kouluttamalla vaan sosiaalisista rakenteista, jotka tukevat erilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja kunnioittavia keskusteluja.
Uutismedia ei kerro samasta yhteiskunnasta, jossa nuoret elävät.
Ei käy kateeksi mediataloja. Niiden haaste on luoda aidosti moniäänisyyttä kunnioittava organisaatiokulttuuri toimituksiin ajassa, jossa argumentaatioon, kriittisiin ajattelutaitoihin ja totuuden etsintään keskittyneissä yliopistoissakin painitaan keskusteluhaasteiden kanssa.
Viime kädessä kyseessä on demokratian ja yhteiskuntarauhan kokoinen kysymys. Tähän ovat heränneet jotkut toimittajatkin, ja he ovat lähteneet luomaan ihan uutta juttua, joka lupaa haastaa digitaalisen median kaupallisen ansaintalogiikan, keskittymisen, uutismedioiden yksiäänisyyden sekä dystooppisen uutisvirran.
Uskallan väittää, että mitä moniäänisempi media on sitä suurempaa joukkoa yleisöä jutut aidosti kiinnostavat – ja sitä kunnioittavammin me opimme keskustelemaan keskenämme myös vaikeista aiheista.
Ihmiset osaavat muodostaa kyllä oma mielipiteensä, mikäli tietoa on tarjolla monipuolisiin näkökulmiin ja lähteisiin nojaten. Mutta rivien välistä annetut ”oikeat” näkökulmat tai länsimaisten mediatalojen kierrätetyt käännösuutiset rapauttavat luottamusta mediaan tässä globaalien sosiaalisten verkostojen ajassa.
Tiina Helin
Kirjoittaja on sosiologi, joka toivoisi, että tutkimuskentältä kaikuvia nuorten mediakriittisiä ääniä kuullaan – jo ihan demokratian vuoksi.