Viime päivät raakut ovat olleet vahvasti esillä kotimaisessa mediassa. Keskiviikkona uutisoitiin Metsähallituksen arviosta, jonka mukaan jopa tuhansia raakkuja on kuollut Suomussalmella Kainuussa.
Hukkajoki, jossa elää jokihelmisimpukoita eli raakkuja, ylitettiin Metsähallituksen arvion mukaan metsätyökoneilla jopa 400 kertaa.
Kun kirjailija Anni Kytömäki kuuli tapauksesta, hänet valtasi epäusko ja epätoivo.
– Kuvittelin meidän jo päässeen jotenkin ihmiskuntana eteenpäin, hän kuvailee.
Suomussalmen Hukkajoen tapaus on Kytömäen mukaan yksi osoitus siitä, että nykyisessä mitassaan metsätaloutta on vaikea sovittaa yhteen luonnon reunaehtojen kanssa. Kytömäki voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksestaan Margarita vuonna 2020. Kirjassa jokihelmisimpukka on yksi päähenkilöistä.
Metsähallituksen virtavesikunnostusryhmä on siirtänyt tällä viikolla 4 000 raakkua turvaan Suomussalmen tuhoalueelta. Työt jatkuvat maanantaina. Raakkuja siirretään Hukkajoen yläjuoksulle.
Pohtiessaan tapahtunutta Kytömäki puhuu liian korkeista hakkuutavoitteista ja niiden aiheuttamista paineista.
– Kiire lisää aina riskiä tuhoisiin ratkaisuihin. Jos mukana on vielä ylimalkainen suhtautuminen muiden eliöiden oikeuksiin olla olemassa, lopputuloksena voi olla tällainen katastrofi, Kytömäki näkee.
Kytömäki toteaa, että viime vuosikymmeninä suurin uhka raakuille on tullut hajakuormituksesta eli maa- ja metsätaloudesta. Aiemmin uhkana oli jokien ruoppaus ja patoaminen.
– Tällainen suoraan yksilöihin tietoisesti kohdistuva tuhoaminen on todella surullista. Tämä aiheuttaa ainakin itselleni toivottoman olon, että esiintyy vielä niin paljon tietoista välinpitämättömyyttä toisia eläviä olentoja tai ylipäänsä luontoa kohtaan, Kytömäki kuvailee.
Kytömäki on saanut viime päivinä monelta suunnalta kuulla, että hänen kirjansa Margarita on havahduttanut lukuisia ihmisiä tajuamaan jokihelmisimpukan uhanalaisen tilan.
– Se tuntuu ihan uskomattoman hienolta, että jos sillä omalla työllä kuitenkin on ollut jotain merkitystä tähän.
Kytömäki uskoo, että taide voi puhutella ihmisiä selkäydintasolla, jotenkin rivien välistä siten, että se aiheuttaa isojakin muutoksia parhaimmillaan ihmisen henkilökohtaisessa maailmassa ja ajattelussa.
Liikuttaako raakku jotenkin erityisesti, ja miksi?
– Ne tuntuvat niin puolustuskyvyttömiltä. Ne ovat siellä joessa, liikkuvat erittäin hitaasti ja sitten tulee valtava kone, joka jyrää niiden yli. Siinä herää vääjäämättä sympatiat niitä pieniä jalkoihin jääviä otuksia kohtaan.
Anni Kytömäki ajattelee, että moni kokee jotakin samaistumispintaa raakkuihin: yhtä lailla ihmiset ovat usein voimattomia isojen muutosten edessä, he jäävät vaikka valtiovallan päätösten jalkoihin.
Kytömäki toivoo, että ympäristörikokset saatettaisiin samalla viivalle muiden rikosten kanssa.
– Niistä pitäisi tulla oikeasti seurauksia, eikä vain pientä paheksuntaa, vaan myös taloudellisia seurauksia, Kytömäki painottaa.
Hukkajoen tapausta tutkitaan epäiltynä törkeänä luonnonsuojelurikoksena. Tuomio siitä on aina vankeutta.
Yhden rauhoitetun raakun arvoksi on määritelty 589 euroa. Jos kuolleita simpukoita on tuhansia, maksettavaksi voi tulla miljoonien eurojen korvaukset.
Raakkujen tuho on yksittäinen huutomerkki, sanoo Osmo Rauhala
Hukkajoen raakkujen tuho on yksittäinen huutomerkki, joka osoittaa piittaamattomuutta, summaa kuvataiteilija ja luomumaanviljelijä Osmo Rauhala. Hänen mukaansa iso rakenteellinen ongelma on siinä, että emme saa maatalouden kuormitusta vesistöissä kuntoon.
– Miljardeja maksetaan ympäristötukia meidän ammattikunnalle, mutta ongelmat vain jatkuvat vuosikymmenestä toiseen ja pahenevat koko ajan, hän sanoo.
Hukkajoen tapauksessa on nostettu esille se, ettei myöskään suoja-alue joen äärellä ollut riittävä. Samaa sanoo Rauhala.
– Vieläkin on sitä, että esimerkiksi hakkuut voivat tulla ihan jokivarteen, vaikka pitäisi olla 45 metrin suoja-alue. Eihän niitä kukaan näytä valvovan käytännössä, hän sanoo.
Mataluksen raakut selvisivät
Hukkajoen tapaus koskettaa Rauhalaa myös siksi, että hän on tehnyt työtä raakkujen puolesta pian 50 vuotta.
Vuosikymmenten takaiset tuntemukset palasivat hänen kuullessaan Hukkajoen tuhosta. Talvella 1975–76 Rauhala oli lukiolainen. Hänen isänsä oli äskettäin kuollut. Osmo Rauhala joutui ikään kuin kotitilansa puolesta menemään kokouksiin, jossa Pinsiön Matalusjoen ruoppauksesta päätettiin. Joessa eli raakkuja ja ne saatiin pelastettua.
Vuosikymmenien aikana moni asia on kuitenkin saatu muutettua.
– Jos se meidän joki, Pinsiön Matalus, oltaisiin silloin kaivettu 1970-luvun puolivälissä, niin eihän siitä olisi mikään media ollut kiinnostunut. Mutta nyt on.
Elämämme on pienistä paloista koostuva korttitalo, Rauhala vertaa. Jos sieltä vedetään pikkuhiljaa jotain pois, siinä on vaara, että se luhistuu.
– Vähän näkymättömissä veden alla elävän eliön kohtalo koskettaa ihmisiä. Ihmiset alkavat ymmärtää tämän ison palapelin ajatuksen, että jos sieltä puuttuu ratkaisevia paloja, se voi olla aika huono juttu meille kaikille.