Viime vuosikymmenellä Helsingin Kaisaniemen tunnelissa liikkuneet saattavat muistaa katusoittajan, joka lauloi kansanrunoudesta alkunsa saaneita kappaleitaan. Hän oli Juho Liira. Nyt yli 10 vuotta myöhemmin nuo laulut kuulostavat taas tuoreilta ja niitä esittää Dänkki Briha, jossa Liira laulaa, Matias Kontula soittaa sähköviulua ja Manu Penttilä tekee äänimaisemia.
Antifolkyhtyeeksi itseään kutsuva poppoo kertoo yhdistävänsä itämerensuomalaisen kulttuuriperimän ja ultramodernin äänimaiseman.
Dänkki Brihan ensimmäinen levy Viipurin Kingpin julkaistiin kesäkuussa. Levyllä lauletaan suomeksi, karjalaksi ja inkeriksi. Sanoitukset ovat sekä omia että kansanrunousarkistosta löydettyjä.
– Olen käynyt Viipurissa muutaman kerran. Pidän sitä jotenkin mystisenä. Ihana kaupunki. On jännä, kun siellä kävelee ja kääntyy jostain kadun kulmasta, arvaa, että mitä tulee vastaan. Se muistuttaa suomalaisia kaupunkeja, Liira pohtii.
”Muistot Monrepos'n puistos, ne on meitin isoäitin muistot, itte en muista mittää”, hän laulaa levyllä Torkkeli-nimisessä kappaleessa. Hänen isoäitinsä oli Viipurissa linja-auton rahastaja.
Internetajan runonlaulajat
Instagram-kuvissaan Dänkki Briha esiintyy kommandopipot ja aurinkolasit päässä, menneen maailman vaatteissa. Naamiot Liira näkee jonkinlaisena rikkovana elementtinä, samaa on bändin kappaleiden sanoituksissa.
– Menemme musiikki edellä, pipot kasvoilla. Siinä on jotain vähän punkkia, ja sitä meininkiä, jota on bändin nimessä.
Dänkki Briha -nimi on sattumien vahinko, Liira naurahtaa. Priha tarkoittaa karjalan kielellä poikaa tai naimatonta miestä.
– Dänkki on siinä se transgressiivinen elementti, enimmäkseen viittaamme sillä dänkkeihin meemeihin. Siinä on nykyaikaa ja internetkulttuuria, Liira sanoo.
Runoja suvun menneiltä mailta
Liiran oma vihkiytyminen kansanrunouteen alkoi kaksitoista vuotta sitten. Lappeenrannasta kotoisin olevana hän on kääntänyt tekstejä omalle murteelleen, kaakkoismurteelle.
Liira opiskeli Helsingissä teatteri-ilmaisuohjaajaksi ja Teatterikorkeakoulussa ohjaajaksi. Kesät hän teki teatteriesityksiä Lappeenrannassa. Jo niissä yhdistyivät eri aikakaudet, kuten esitysten nimistäkin voi päätellä: Kalevatron, Kullertron ja tuoreimpana Väinämötrix.
Dänkki Brihan äänimaailmoista vastaavan Manu Penttilän Liira tapasi 2013. Penttilä teki teatteria Liiran kanssa. Useissa yhtyeissä viulua soittaneeseen Matias Kontulaan Liira tutustui 2015. Kokoonpano esiintyi kadulla nimellä Mie, Matsu ja Manu 2018. Pari vuotta sitten Penttilä ehdotti Liiralle, pitäisikö perustaa bändi.
– Ryhdyimme tekemään kansanrunouskappaleita niistä 10 vuotta vanhoista biiseistäni, joita olin soittanut kadulla. Vähän niin kuin olisin tehnyt tätä jo 12 vuotta. Me kuitenkin aloitimme vasta äskettäin, Liira kertoo.
Runot, joista hän on tehnyt lauluja, ovat peräisin Karjalasta ja Inkeristä.
– Koen itseni osittain inkeriläiseksi sukunimeni takia, Liira kertoo.
1800-luvulla Karjalankannaksella Raudussa, Metsäpirtissä ja Sakkolassa eli satoja Liira-nimisiä ihmisiä. Suomen kansan vanhoihin runoihin Raudun seudulta on päätynyt runsaasti runoja.
– Isän suku on kotoisin sieltä. He ovat asuneet niissä paikoissa silloin, kun runoja on sieltä kerätty, Liira kertoo.
Kansanrunouteen perehdyttyään Liira totesi, että vaikuttaa siltä, että kansanrunous on aika vahvasti vastavuoroiseen lainailuun perustuva taide.
– Ihmiset ovat liittäneet omiin lauluihinsa kuulemansa hyvät värssyt, Liira sanoo.
Liira haluaisi keskustella Ruskiemustun kanssa
Kalevalan koonneen ja toimittaneen Elias Lönnrotin muistomerkki töhrittiin Helsingissä elokuussa. Patsaan jalustaan oli kirjoitettu sana ”kolonialisti” punaisilla kirjaimilla. Anonyymisti toimiva karjalaisaktivistiryhmä Ruskiemustu kertoi olevansa tekijä.
Ruskiemustu syyttää Lönnrotia kulttuurisesta omimisesta. Kalevalan keskeiset runot ovat peräisin Vienan Karjalasta. Siitä tehtiin kuitenkin Suomen kansalliseepos. Nykyään on vallalla käsitys, että Kalevalassa on läntistä ja itäistä runoperinnettä.
Lönnrot keräsi suomalais-karjalaisia runoja vuodesta 1828 lähtien. Kalevalan ensimmäinen painos eli Vanha Kalevala ilmestyi vuonna 1835. Nykyisin pelkkänä Kalevalana tunnettu Uusi Kalevala julkaistiin vuonna 1849.
– Haluaisin keskusteluyhteyteen Ruskiemustun tyyppien kanssa, Liira miettii.
Ruskiemustun manifestistä hän kertoo olevansa monesta asiasta eri mieltä.
– He antavat ymmärtää blogikirjoituksessa, että runot olisi pitänyt jättää kirjoittamatta muistiin. Toppuuttelisin heidän toimintatapojaan kenties, mutta toivoisin, että Ruskiemustu voisi jotenkin jatkaa yhteiskunnallista keskustelua.
”Kansanrunousarkistosta voi ammentaa moneen levyyn”
Suomen kansan vanhat runot -kokoelmassa on 1 417 090 säkeeksi merkittyä riviä, kerrotaan Suomalaisen kirjallisuuden seurasta.
Esimerkiksi virolaisessa SKVR-kokoelmaa vastaavassa Eesti Regilaulude Andmebaas -aineistossa oli vuonna 2023 yhteensä 2 162 948 säettä. Latvialaisia lyhyitä, vähintään nelisäkeisiä daina-runoja on tallennettu yli miljoona.
Suomessa kokoelman nimi on Suomen kansan vanhat runot, mutta se sisältää paljon kansanrunoutta karjalan, inkeroisen ja vatjan kielellä.
– Kalevalalla on minulle ensyklopedinen merkitys. Se ei ole minusta minkään arvoinen teos käytettäväksi. Sillä on ainoastaan jaettu kulttuurinen arvo, mutta kansarunous on se oikea aarre, Liira näkee.
Nykyihmisen on vaikea ymmärtää, millainen työ oli kerätä talteen runot, joista muodostui Suomen kansan vanhat runot tai koota Kalevala.
– Meillä on kansanrunousarkisto, onhan se uskomaton asia. Sieltä voi tehdä vielä aika monta levyä. Haluan jatkaa sen käyttämistä ja kääntää sitä omalle murteelle, Liira kertoo.
Liira innostuu paljon kaikesta karjalaisuuteen liittyvästä.
– Toivon, että olisi muita, jotka innostuisivat siitä samalla tavalla. Nöyrimpänä tavoitteena on kansanrunoudellinen renessanssi, kieli poskessa, mutta ei kuitenkaan liikaa kieli poskessa, Liira pohtii.