Vuonna 2024 ei ole ok, että naisella on karvoja kainaloissa, säärissä, leuassa tai bikinirajassa. Päätelmä vaatii tuekseen vain vilkaisun suosittuihin televisio-ohjelmiin, naistenlehtiin ja somekanaviin.
Selviytyjät-realityssä kisaillaan yhdeksättä kautta. Ohjelmaan kuuluu olennaisesti ankarilla olosuhteilla ja osallistujien ryvettyvillä ulkomuodoilla revittely.
Joitakin vuosia sitten kävi kuitenkin ilmi, että siinä missä tuotanto ei suo kilpailijoille hammasharjoja – putsatkoot purukalustonsa hiilellä – saatavilla on sheivausvälineitä, sillä karvat ovat ”monille naisille niin iso asia” ja ”arka asia”.
Tuotantoyhtiön selitystä tukee tutkijoiden havainto. Kuten sukupuolentutkija Leena-Maija Rossi ja yhteiskuntatieteilijä Hannele Harjunen ovat todenneet, naiset seuraavat karvattomuusnormia, sillä ”sen noudattamatta jättämisestä rangaistaan sosiaalisesti.”
Sosiaalinen rangaistus arkikielellä = kun vuonna 2020 Selviytyjissä kisannut bloggaaja Sara Vanninen jakoi kuvan kainalokarvoistaan, kommenttikenttään tuli ”aika paljon oksennusemojeita”.
Vanninen ei esitellyt karvojaan siksi, että olisi pitänyt niitä kauniina tai pitänyt niistä ylipäätään. Hän tohti katsoa asialliseksi herättää keskustelua siitä, miksi naisten ja miesten karvoihin suhtaudutaan niin eri tavoin.
Karvat kun eivät kysele, sopiiko täällä kasvaa vai ei. Ne puskevat esiin kaikilla ihmisillä, keskimäärin 2–4 millimetriä viikossa. Kehosta saa karvattoman kovalla työllä.
Jos viidakossa laistaa sheivaushommista, mekkalahan siitä seuraa.
Tabua haastetaan, mutta muuttuuko mikään?
Karvattomuus on normi, joka vaikuttaa merkittävästi naisten elämään. Aiheen tabuisuuteen liittyy, että karvoista puhuminen vakavasti tuntuu tarpeettomalta, jopa nololta.
Karva-asenteita on viime vuosina myös kyseenalaistettu. Erityisesti sitä ovat tehneet vaikuttajat, jotka ovat Selviytyjät-kisaaja Vannisen tavoin jättäneet kainalo- tai säärikarvansa ajamatta ja puhuneet aiheesta julkisesti.
Mediassa on nähty uudenlaisia juttuja naisten omakohtaisesta, elämän mittaisesta suhteesta karvoitukseen. Naistenlehdet ovat julkaisseet karvanpoistovinkkien vastapainoksi pohdintoja, jotka kyseenalaistavat normit. Silmiin saattaa osua skrollatessa mainos, jossa pikkuhousuista pilkottaa haivenia.
Onko naisten tehtävä tarttua nurkumatta höylään tai karvaisena kestää kommentit?
Ilmassa on hulmunnut jotakin vapauttavaa, ja karvat ovat keränneet yökkäyksien rinnalla kehuja. Olet rohkea, wau!
Ja silti: Hikoilevat tv-tähdet sitten taivasalla tropiikissa tai tällättyinä tanssiparketilla, karva-asiat ovat tikissä. Naistenlehtien perusjuttuihin karvoja ei ole kelpuutettu.
Myös Selviytyjien uusimmalla kaudella osallistujat ”voivat halutessaan käyttää sheiveriä”, vahvistaa tuottaja Pauliina Ojala Banijay-tuotantoyhtiöstä. Hygieniatuotteista sallitaan reseptilääkkeet, aurinkorasva ja hyttysmyrkky.
Onko mediatalon päätös katsoa ajoterä hammasharjan ohittavaksi välttämättömyystarpeeksi vain empaattinen ja pragmaattinen?
Ja onko naisten tehtävä tarttua nurkumatta höylään tai karvaisena kestää kommentit?
It's a hairy business, baby
Karvat tuottavat kassavirtaa: maailmanlaajuisesti karvanpoisto on neljän miljardin dollarin bisnes, ja Suomessa kaikkeen karvojen poistoon käytetään vuositasolla 34,5 miljoonaa euroa. Markkinan ennustetaan kasvavan.
Ylen vuonna 2009 teettämässä tutkimuksessa 97% suomalaisnaisista oli poistanut karvoitustaan, yleisimmin kainalo- ja säärikarvoja ja ulkonäkösyistä. Tuoreempaa tietoa tai kattavaa kotimaista dataa karvanpoistosta ei juuri ole.
Kansainvälisen tutkimustiedon mukaan 2000-luvulla ihokarvojen poistaminen on yleistynyt, poistetun karvoituksen pinta-ala on kasvanut ja karvojaan poistavat yhä nuoremmat.
Kauneudenhoitotrendejä seuraavat tietävät, että sokerointi on termi, joka on löytänyt tiensä keittokirjoista kauneushoitoloihin. Palveluja tarjoavat yritykset kertovat, että ihokarvojen poisto on kysytyimpiä operaatioita.
Vaikka kaikki naiset ovat karvaisia, kaikki eivät halua olla arjessaan reippaita karva-airuita.
Jo nuorella iällä naiset oppivat, että nimenomaan karvoituksesta voi päätellä, huolehtiiko nainen itsestään, onko hän oikeanlainen nainen. Normit vihjaavat, että aikuisen naisen kehossa sellaisenaan on jotain sopimatonta, jopa ällöttävää.
Karvattomuus käsitetään puhtaudeksi, ei vähiten ajeluteräyhtiön tehokkaiden mainoskampanjoiden ansiosta. Väite on suojaavan karvapeitteen kohdalla puppua, kuten ihotautilääkärit jaksavat muistuttaa.
Karvastandardi pakottaa ”oikean” naiseuden ja miehuuden välille rajan, joka on viheliäinen kaikille sukupuolille. Esimerkiksi karvoitukseltaan poikkeava mies saa tuta ennakkoluulot käänteisesti.
Naisille sosiaaliset sanktiot karvattomuussäännön rikkomisesta ovat sen verran tuntuvat, että vaatii yhä kylmäpäisyyttä esiintyä julkisesti sheivaamatta.
Vaikka kaikki naiset ovat karvaisia, kaikki eivät halua olla arjessaan reippaita karva-airuita. Eivät ehkä edes voi.
Kenellä on mahdollisuus kieltäytyä karvatyöstä?
Naiset ovat keskenään erilaisessa asemassa ja saavat karvanormien haastamisesta eri tavoin kehuja tai kuittailuja.
Karvattomuusnormille voivat helpommin viitata kintaalla naiset, joilla on sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, eli asiaan vaikuttavat esimerkiksi työympäristö ja kaveripiiri. Näin ovat todenneet sosiologit Erika Åberg ja Laura Salonen, jotka tutkivat ulkonäön yhteiskunnallista merkitystä.
Jos karvoitus tuntuu höpöhöpöaiheelta, yhteiskuntatieteilijät tietävät kertoa toista. Ulkonäköä tutkitaan yliopistotasolla siksi, että se linkittyy suoraan suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin ja eriarvoistumiseen.
Työelämässä karvattomuuden tai rypyttömyyden kaltaiset ulkonäköön kohdistuvat odotukset kasvavat erityisesti naisvaltaisilla palvelualoilla. Samat paineet yleistyvät vähitellen. Tutkimuksissa ulkonäköään töiden puolesta miettivät niin juristit kuin nuorisotyöntekijät.
Sosiologi Iida Kukkonen kirjoittaa tutkijoiden Ilmiö-mediassa:
”Ulkonäkötyö on samalla tavoin sukupuolittunut palkattoman työn muoto kuin hoiva ja tunnetyö: sitä odotetaan naisilta enemmän kuin miehiltä.”
Ihokarva-asenteissa on kyse vallasta ja hallinnasta. Karvattomuusodotukset eivät ole henkisesti kovinkaan kaukana siitä, että naisia vaaditaan julkisilla paikoilla siveyssyistä verhoamaan kehonsa.
Karvaisuus rohkeutta, sheivaus nynnyilyä?
On ristiriitaista yhdistää karvoitus rohkeuteen, sillä se korostaa päätöksen poikkeuksellisuutta. Kehut voivat vahvistaa normia karvattomuudesta, pohtivat sosiologit Åberg ja Salonen.
Karvansa näyttäneiden vaikuttajien rohkeutta ei tarvitse vähätellä. Silti joidenkin urheutta korostaessaan keskustelu jumittaa yksilöiden valinnoissa, vaikka ilmiö on tutkitusti syvän sosiaalinen.
Entä jos vaihteeksi peräänkuuluttaisi pokkaa yksittäisten naisten sijaan mediayhtiöiltä ja median tekijöiltä?
Kun iltapäivä- ja naistenlehdet ovat jo kiitettävästi keränneet kapinallispisteitä ja klikkisaaliita satunnaisilla jutuilla karva-aktivismin iloista, voisiko olla aika pohtia, miltä peruskuvasto näyttää ja mitä sen normalisoimiseksi olisi tehtävissä?
Jos siis haluaa olla rakentamassa monimuotoisempaa, todellisia ihmisiä vastaavaa mediaa.
On ongelma, jos karvoissa halutaan aina nähdä kannanotto.
Rohkeussuitsutuksessa on toinenkin koukku. Yksilöiden ylistäminen usuttaa vaivihkaa naisia eri leireihin kyttäilemään: sheivaatko vai et?
Ei kai sheivaamista voi automaattisesti pitää normien nynnyilevänä noudattamisena? Joskus karvoja saattaa tehdä mieli kasvattaa, joskus ajaa.
Professorit Susanna Paasonen ja Annamari Vänskä ovat huomioineet, että tapana on puhua vain siitä, miltä karvoitus näyttää. Huomiotta jää, miltä kosketusherkkä iho karvoineen tai karvoitta tuntuu.
On ongelma, jos nisäkkäille lajityypillisistä keratiinisäikeistä vedetään johtopäätöksiä naisten ajatusmaailmaan, jos karvoissa halutaan aina nähdä kannanotto.
Historian kampittaminen kysyy kekseliäisyyttä
Tätä tekstiä varten pyöräilin Kauppatorille tarkistamaan omin silmin Havis Amandan häpykarvatilanteen. Hivenen kiusalliselta tuntui tiirailla valioveistoksen jalkoväliä turistien selfieoperaatioiden lomasta, mutta tein retken journalistisista ja taidehistoriallisista syistä.
Ikonisen Mantan pronssinen häpy on sileä. Nythän on nimittäin niin, että karva-asiassa kampitettavana ei ole ainoastaan 2000-luvun mediakenttä vaan koko taidehistoria.
Karvattomuuden valtavirtaistumisella on nähty perusteltu yhteys mediailmiöihin, kuten Sinkkuelämää-sarjaan tai aikuisviihteen suosimaan estetiikkaan.
Silti jo kauan maalausten ja veistosten paljaat naishahmot ovat näyttäneet aivan toiselta kuin tosimaailman naiset, oikeastaan yhtä kauan kuin ihmiskunta (miesvoittoisesti) on luonut taidetta, kuten Kaisa Pulakka podcastissaan taustoittaa.
Tarvitaan kanttia ja kekseliäisyyttä, että osaa kuvitella toisin.
Esimerkin tarjoaa tuore ranskalaiselokuva Rosalie, jossa nuoren naisen leuassa kihartuu näyttävä parta. Pääosaa näyttelee roolityöstään ylistetty suomalaistaustainen Nadia Tereszkiewicz.
Oikeaan henkilöön perustuva Rosalie ei ainoastaan anna karvojen kasvaa vaan lyö niillä – eli ihmisten ennakkoluuloilla ja uteliaisuudella – rahoiksi. Hän pyörittää kahvilaa ja poseeraa valokuvissa.
Surua herättää, että nimihenkilöltä vaaditaan niin paljon rohkeutta elää julkisesti sellaisena kuin on sattunut syntymään, mutta elokuva onnistuu tarjoamaan jotakin uutta.
Ohjaaja Stéphanie di Giusto kertoo ranskalaisessa podcastissa hänelle olleen tärkeää, että naisten siloisiin ihoihin tottunut yleisö aistii valkokankaalta, miltä Rosalien parta ja muu kehoa peittävä karvoitus tuntuvat.
Sileä iho saa tuntua ihanalta. Silti voi kohtuudella todeta, että mielikuvitustamme on ruokittu varsin yksinuottisesti tuntemaan niin.
Jos näkisimme karvaisia naiskehoja enemmän, ehkä voisi käydä kuten Rosalien aviomiehelle, joka alun shokin jälkeen mieltyy puolisonsa sensuelliin karvaiseen ihoon ja silittelee haivenia hellästi.
Rossin ja Harjusen, Åbergin ja Salosen sekä Paasosen ja Vänskän artikkelit on julkaistu Sukupuolentutkimus-julkaisun karvoituksen politiikkaa käsittelevässä teemanumerossa (4/2021).
Korjaus 3.10. 16:56: Korjattu tutkija Laura Salosen nimi tekstissä oikein. Tekstissä oli nimi aiemmin virheellisesti muodossa Saarinen.