Nykyihminen pystyy keskittymään korkeintaan 30 sekuntia, yhtenäiskulttuuri on kuollut ja suuret tarinat kuopattu. Niin väitetään.
Ilmeisesti tieto ei ole kantautunut Tukholmaan. Ruotsin kuninkaallisella näyttämöllä Dramatenissa pyörii kahdeksantuntinen, eeppinen homonäytelmä, jonka syyskauden liput on viety käsistä.
Matthew Lopezin mammuttimainen Inheritance (2018) eli ruotsiksi Arv, suomeksi Perintö kertoo kymmenen homomiehen tarinan. Se sijoittuu nykypäivän New Yorkiin, mutta käsittelee myös aids-ajan traumaa.
Teosta on esitetty sekä Lontoon West Endissä että Yhdysvaltojen Broadwaylla. Se on voittanut lukuisia palkintoja ja sitä on kutsuttu vuosisadan tärkeimmäksi amerikkalaiseksi näytelmäksi.
Pakkohan se on kokea!
Sali on täysi, mutta kuinka kauan?
Olen istunut läpi Richard Wagnerin Nürnbergin Mestarilaulajat saksalaisilla oopperajuhlilla, mutta esitys kesti vain vaivaiset kuusi ja puoli tuntia.
Perintö pistää kaksi tuntia paremmaksi.
Tukholmassa on sunnuntai. Kello on yksi iltapäivällä ja kahdeksan tunnin maraton on vasta edessä.
Dramatenin katsomoon jonottaa mies-, nais- ja heteropareja. Yleisölämpiön katossa killuu diskopallo ja korvia piiskaa ankara biitti.
Pinkkiin seinään on maalattu päivän epistola: Kuusi näytöstä, neljä vartin paussia ja keskellä tunnin ruokatauko. Kunnon työpäivä.
Meidät on jaettu A-, B- ja C-ryhmiin, joiden mukaan istumme eri lohkoissa. Sali on täynnä. Ei muuta kuin menoksi!
Alussa on mies
Näytelmässä tutustutaan joukkoon newyorkilaisia homomiehiä. Keskushenkilö on Eric, empaattinen mies, joka huolehtii muista.
Ericin poikaystävä on Toby. Hän on toista maata: epävakaa ja addiktiivinen kirjailija, joka tuhoaa kaiken ympäriltään.
Merkittäviä henkilöitä ovat myös nuori ja lahjakas näyttelijä Adam sekä koditon ja huumeita käyttävä seksityöntekijä Leo. Kuvioissa on mukana myös multimiljonääri – ja republikaani – Henry.
Huomaan samastuvani eniten joukon äidilliseen hahmoon, Ericiin. Onko se liian ilmeistä?
Perintö perustuu löyhästi romaaniin Talo jalavan varjossa. Niinpä kirjailija E. M. Forsterkin esiintyy tarinassa eräänlaisena mentorina, joka olosuhteiden pakosta vietti koko ikänsä kaapissa.
Paussille poistutaan hartaina
Kuten Forsterin romaanissa myös Perinnössä vanhalla talolla on tärkeä tehtävä. Sinne näytelmän roolihahmo Walter vie aidsiin sairastuneet ystävänsä kuolemaan inhimillisissä olosuhteissa.
Runsas tunti esityksen alusta yleisöstä kuuluvat ensimmäiset nyyhkäisyt. Moni vanhemmista katsojista kaivaa nenäliinoja esiin, kun Walter kuvailee näyttämöllä, millainen painajainen aids-aika oli.
Nuori polvi ei sitä välttämättä tajua. Nykyään tauti on hoidettavissa.
Walter toistaa nimilistaa heistä, jotka menetettiin: ystäviä, rakkaita, työtovereita, naapureita. Kokonainen miessukupolvi kuoli hiv-epidemiaan.
Näissä tunnelmissa poistutaan ensimmäiselle tauolle. Lämpiössä vallitsee keskittynyt, suorastaan harras hiljaisuus.
On kuin olisi astuttu saunasta vilvoittelemaan ja keräämään voimia, ennen kuin palataan taas lauteille.
Tunnelma vaihtuu gay-klubiksi
Paussilta siirrytään yllättäen biletunnelmiin. Osa näyttelijöistä on pukeutunut nahkaan ja höyheniin. On kuin tultaisiin gay-klubille.
Katsomolohkotkin ovat vaihtaneet paikkaa. Missä on A? Menee hetki ennen kuin löytää omansa.
Tukholman esityksen on ohjannut Carl Johan Karlson. Hän kertoi videohaastattelussa, että yksikään katsoja ei ole luovuttanut leikkiä kesken.
– Sen sijaan olemme kuulleet, että ihmiset ovat viimeisellä paussilla harmitelleet sitä, että esityksestä on jäljellä enää yksi näytös. He ovat toivoneet pituutta lisää, eivät vähemmän.
Vaikuttaa loogiselta. Moni on tottunut striimaamaan tuntitolkulla tv-sarjojen jaksoja peräkkäin. Miksi teatteria ei siis voisi katsoa kahdeksan tuntia putkeen?
Ohjaajan mielestä se on liian yksinkertainen selitys esityksen suosiolle. Karlson ajattelee, että yleisö janoaa voimakkaita ja eeppisiä tarinoita, jotain jonka eteen täytyy nähdä vaivaa.
Donald Trump on kuin hi-virus
Näytelmä tuntuu kysyvän: Miten löytää oma yhteisö – ja perintö. Miten asettua menneiden sukupolvien historiaan, joka on ollut täynnä kamppailua? Homoutta on pidetty sairautena ja rikoksena. Vähemmistö on käynyt läpi myös eloonjäämistaistelun: aidsin.
Perintö käsittelee terävästi myös politiikkaa ja luokkaa. Liberaalit ja konservatiivit asettuvat vastakkain ja molemmat saavat sanoa sanottavansa.
Siinä, missä 1980-luvun poliittista ilmapiiriä määritti Ronald Reaganin aika, Perinnössä Donald Trump valitaan presidentiksi.
Yksi hahmoista kuvailee Trumpia hi-virukseksi, joka monistaa tappavaa geneettistä koodiaan twiitti twiitiltä, ja tuhoaa amerikkalaisen demokratiaan perustuvan immuunijärjestelmän. Heitto irrottaa sarkastisia nauruja.
Perintö nostaa esiin sen, että pinnalta katsoen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asiat ovat paremmin kuin koskaan, mutta asenteet seksuaalivähemmistöjä kohtaan ovat jälleen koventuneet eri puolilla maailmaa.
Tärkeitä kysymyksiä, mutta syödäkin pitää.
Lopussa näyttelijöiden fysiikka on koetuksella
Kun ruokatunti alkaa, yleisö katoaa Tukholman keskustaan. Vieressä on thaimaalainen, jossa saa hotkaistua nopeat noodelit.
Sitten takaisin katsomoon, jonne kaikki ovat palanneet, aivan kuten ohjaaja ennusti.
Kahdeksan tunnin kakku on poikkeuksellisen suuri paitsi katsojille myös näyttelijöille, jotka ovat lavalla läsnä läpi lähes koko shown.
Ohjaaja kuvailee kokemusta shokiksi.
Ensimmäisen neljän tunnin jälkeen näyttelijöistä tuntuu, että tämä oli tässä. Nyt saa levätä. Mutta eikä mitä. Esitys jatkuu toisella mokomalla.
Se on Karlsonin mukaan jättimäinen haaste, johon on vaikea varautua. Ei auta kuin tukeutua työkaveriin, luottaa, että jos virta loppuu, aina on joku, joka auttaa.
Näyttelijöissä ei kuitenkaan näy väsymisen merkkejä. Päinvastoin. Esityksen tempo ja intensiteetti kiihtyvät samaa tahtia kuin Toby, se epävakaa kirjailija, saa kaaosta aikaan.
Perinnön perässä kierretään
Perintö on pian Helsingin Kansallisteatterissa ensi-iltansa saavan Tony Kushnerin – niin ikään kahdeksantuntisen – Angels in American (1991) perillinen. Angels in America kuvaa 1980-lukua ja aids-aikaa.
Tukholmassa nähdään kokopitkä versio Perinnöstä, mutta Helsingissä sen sijaan Angels in America on lyhennetty noin puoleen.
Perinnöllä ja Angels in Americalla on fanikuntansa, joka kiertää esitysten perässä maasta toiseen. Samoin on Wagnerin oopperoilla.
Ja nyt on, minne matkustaa. Perintöä esitetään Arven-nimellä paraikaa myös Tanskan kuninkaallisessa teatterissa Kööpenhaminassa ja ensi vuoden alussa se saa ensi-iltansa myös Oslon kansallisteatterissa.
Kahdeksan tuntia on rajatilakokemus
Kahdeksan tuntia samassa tilassa häivyttää rajan katsojien ja näyttelijöiden välillä. On kuin eläisi näyttämön tapahtumien keskellä.
Fiktiivisiin hahmoihin kiintyy kuin oikeisiin ihmisiin.
Kun Perintö kääntyy loppusuoralle, näytelmän ainoa nainen aloittaa monologinsa. Naisella on ollut poika, jonka hän on hylännyt pojan homouden vuoksi.
Poika sairastuu aidsiin. Vuosien jälkeen äiti kohtaa poikansa tämän kuolinvuoteella, pitelee kättä viimeiseen henkäykseen asti.
Kun äiti lopettaa monologinsa, katsomon läpi hyökyy äänekäs ja pidättelemätön nyyhkytysten kuoro. Olen istunut toista tuhatta tuntia teatterissa, mutta en ole aiemmin kokenut vastaavaa. Pelkkä yleisön kollektiivinen reaktio liikuttaa.
Perintö onnistuu luomaan yksityisestä kokemuksesta yleisinhimillistä. Sillä, mitä seksuaalista suuntausta hahmot edustavat, ei ole merkitystä. Ei ole ollut missään vaiheessa.
Esitykseen peilaa aina omia kokemuksiaan huolimatta omasta taustastaan tai suuntauksestaan.
Ohjaaja toivoo, että Perinnön tai Angels in American nähtyään ihmiset katsoisivat itseään armahtavasti: Teemme parhaamme niissä olosuhteissa, jotka meille on annettu. Se riittää.
Kun show loppuu, yleisö ponnahtaa aplodeeraamaan seisaltaan.
Esitys kesti lopulta kahdeksan ja puoli tuntia. Kaupunki on jo hämärä, mutta mieli on kirkas ja toiveikas.
Juttua korjattu 4.10. klo 17.31. Muutettu lause ”nykyisin tauti on parannettavissa” muotoon ”nykyisin tauti on hoidettavissa”.