Jalmari Kovaleff, 27, tekee heti alkuunsa selväksi, että hän on lukenut kirjoja pienestä pitäen ja pitää lukemisesta. Hänen poikamieboksissaan Turussa on iso kirjahylly ja siellä teoksia Linnunradan käsikirjasta liftareille aina Alastalon salissa -suomiklassikkoon asti.
Hän on kuitenkin huomannut, ettei lukeminen enää oikein kiinnosta. Ei häntä itseään, eikä kavereitakaan.
– Taitaa olla sellaista katoavaa kansanperinnettä. Jos bussissa tai junassa näkee jonkun kirja kädessä, sitä ihmettelee, että tuossa hitto vie on joku, joka ei näpelöi luuriaan napit korvissa, Kovaleff nauraa.
Jalmari Kovaleff on yksi niistä, jotka kertoivat lukemistottumuksistaan Ylen uutisten joukkoistuksessa.
Historiaa ja kauppatieteitä opiskellut 27-vuotias sähköasentaja on kasvanut kodissa, jossa lukemiseen suhtauduttiin kannustavasti. Oli iltasatuja ja Aku Ankkoja. Kouluikäisenä Kovaleff oli kova lukemaan. Jännitys, scifi ja historia kiinnostivat.
Nuorena aikuisena lukeminen hiipui. Töistä kotiin tullessa takki on usein aika tyhjä.
– Aivan liian usein töiden jälkeen rojahdan tähän sohvalle, otan kännykän käteen ja … pläräilen, Kovaleff huokaa.
Yrittämisen puutteesta Kovaleffia ei voi syyttää. Hän käy kirjamessuilla, ostelee välillä kirjoja divarista ja tosiaan omassa hyllyssäkin on luettuja ja lukemattomia teoksia.
Keskittymiskykyä kokonaisen romaanin lukemiseen ei vain enää tahdo löytyä. Käsi alkaa liian usein hamuta kännykkää, selittää Kovaleff.
Lukeminenkin eriytyy ääripäihin
Miksi sitten Jalmari Kovaleff ja me muut suomalaiset luemme yhä vähemmän? Asiasta tietää kulttuurisosiologi Riie Heikkilä.
Heikkilä on tutkinut suomalaisten lukemista ja kirjoittaa siitä pian julkaistavassa kirjassaan Miksi lakkasimme lukemasta - Sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta (Gaudeamus).
– Jos tarkkoja ollaan, luemme tänä päivänä enemmän kuin koskaan, Heikkilä huomauttaa.
Suomalaiset puuhailevat aamusta iltaan erilaisten tekstien parissa. Googlaamme tietoa, tutkailemme kavereiden somepostauksia, ahmimme uutisia, ja kuka enää puhuu puhelimessa!
Se, mikä on vähentynyt, on kirjojen ja lehtien lukeminen. Ja kun pitkien tekstien lukeminen on jäänyt, lukijat eivät enää sukella syvälle tekstin maailmaan. Lukeminen pinnallistuu.
Heikkilän mukaan osa suomalaisista on superlukijoita. He lukevat paljon ja kaikkea sekä paperilta että digitaalisesti. Sitten on niitä, jotka lukevat sen, mikä on tarpeen ja välttämätöntä.
– Ja sitten on niitä, jotka eivät lue oikeastaan ollenkaan. Heitä on hämmentävän paljon, noin kolmasosa matalasti koulutetuista suomalaisista, kertoo Heikkilä.
Heikkilä on käyttänyt tutkimuksessaan kahta suurta aineistoa, jossa on selvitetty suomalaisten vapaa-aikaa ja lukuintoa 1980-luvulta tähän päivään. Aineistot muodostavat jatkumon Katarina Eskolan klassikkotutkimukselle Suomalaiset kirjanlukijoina vuodelta 1979.
Lisäksi hän on haastatellut ihmisiä, jotka kuuluvat siihen joukkoon, jonka sosioekonominen asema, koulutus ja työhistoria, ennustaa vähäistä kulttuuriosallistumista ja sen myötä lukuhalukkuutta.
Riie Heikkilä korostaa, että vähäinen koulutus tai tulotaso ei automaattisesti tarkoita sitä, että ihminen ei olisi innostunut lukemisesta. Se on vain todennäköisempää. Heikkilä havainnoi haastattelemiensa ihmisten asenteissa kolmenlaista suhtautumistapaa lukemiseen. Palataan niihin myöhemmin.
Minne lukuhetket katosivat?
Kysyimme Ylen uutisten lukijoilta, miksi he ovat lakanneet lukemasta vai ovatko. Vastaajia oli liki 130 ja suurin osa harmitteli sitä, että lukeminen on jäänyt. Jo se, että ihminen vastaa tällaiseen joukkoistukseen, voi kertoa siitä että hän on lukemisen suhteen kansalainen aktiivisemmasta päästä.
Ne, jotka sanoivat lukevansa entiseen malliin, olivat melkein kaikki eläkeiässä. Tälle havainnolle löytyy tutkittua tukea Riie Heikkilän kirjasta. Lukemisen ”kultapossukerhon” muodostavat 1940-50-luvuilla syntyneet. He ovat tottuneet käyttämään aikaansa kirjojen parissa. Heihin on aikoinaan valettu usko kouluttautumisen ja sivistyksen voimaan.
Moni nuorempi harmittelee, että työ- ja perhe-elämä vievät kaiken ajan. Jotkut lukevat opintoihin liittyvää tai ammatillista kirjallisuutta niin paljon, että romaanin avaaminen illalla tuntuu vaikealta.
Todella harva joukkoistukseen vastanneista koki onnistuneensa tartuttamaan lukuinnon omiin lapsiinsa tai lapsenlapsiinsa.
Suurin osa Ylen uutisten joukkoistukseen vastanneista arvelee, että ennen lukemiseen käytetyn ajan ovat napanneet tv-sarjat ja kännykkä.
Miksi lakkasimme lukemasta -kirjan ja Riie Heikkilän mukaan asia ei ole aivan näin yksiviivainen. Lähestulkoon kaikki suomalaiset katsovat televisiota ja valtaosalla on älypuhelin kourassaan suuren osan aikaa päivästä. Siitä huolimatta osa lukee paljon.
– Oikeastaan se menee niin, että paljon lukevien osuus vähenee ja vähän tai ei ollenkaan lukevien osuus lisääntyy, täsmentää Heikkilä.
Hän ei ole tutkinut muita ajankäyttömuotoja, mutta selvästikin jotkut pitävät yhä lukemista niin tärkeänä, että se kuuluu mukaan jokapäiväiseen elämään digilaitteista huolimatta.
Aikasyöppö on siis lopulta joku muu.
– Tänä päivänä ihmiset haluavat kehittää itseään todella monella tavalla, ehkä se vie aikaa, Heikkilä pohtii.
Turkulainen Jalmari Kovaleffkin on lukemisen vähyydestä huolimatta niin sanottu kulttuuriosallistuja. Hän harrastaa ja keräilee elokuvia, pelaa tietokonepelejä, seuraa purjehtimiseen liittyvä tubettajia ja laulaa kuorossa. Työmaalla kuulokkeissa pulputtaa äänikirja. On helppo ymmärtää, miksi kirjat jäävät hyllyyn.
Osa suomalaisista väheksyy lukemista ja naureskelee sille
Heikkilän kirjassa kerrotaan, että ne lapset, joiden vanhemmat lukevat, joille on luettu iltasatuja ja joita on viety kirjastoon, lukevat aikuisena todennäköisemmin kuin ne, joiden perheessä ei tällaista ole harrastettu. Jopa pelkästään hyllyn, jossa on koriste-esineiden lisäksi kirjoja, on huomattu vaikuttavan lukuintoon.
Riie Heikkilä haastatteli kasvokkain joukkoa ihmisiä, joilla tällaista kotia ei todennäköisesti ole ollut. Niitä, joiden koulutustausta ja työhistoria viittaavat siihen, että lukeminen ei ehkä kiinnosta.
Heikkilä havainnoi tutkimushaastatteluissaan tapoja, joilla haastateltavat puhuivat kirjallisuudesta.
Yksi niistä oli kirjallisuutta arvostava tapa. Vähän koulutettujen joukosta löytyi siis myös niitä, jotka lukivat paljon ja pitivät kirjallisuutta tärkeänä.
Toista puhetapaa käytti ryhmä, joka kertoi lukevansa kirjoja silloin, kun siitä oli hyötyä tai kun se sattui sopimaan aikatauluun. Tylsyyden karkotukseen sopi dekkari tai surulliseen elämänvaiheeseen jokin jo moneen kertaan luettu tuttu lohtukirja. Nämä lukijat saattoivat todeta, että niin sanottu korkeakirjallisuus ei vain tunnu omalta.
Kolmas tutkimuksessa esiin tullut puhetapa oli tutkijalle uusi. Riie Heikkilä nimesi sen uhmakkaaksi puhetavaksi. Uhmakkaasti kirjallisuudesta puhuvat ihmiset suhtautuivat varsinkin kaunokirjallisuuden lukemiseen vähätellen ja pitivät sitä turhana ja herraskaisena.
– Näen, että se on ihan suorassa yhteydessä siihen, miten kulttuurista nykyään puhutaan yhteiskunnassa. Nyt tuntuu olevan ihan ok naureskella elitistiselle korkeakulttuurille.
– Uhman puhetavassa on kyse myös ulkopuolisuuden kokemuksesta sekä kulttuurin suhteen että yhteiskunnassa laajemmin, Heikkilä pohtii.
Uusi uhmakas asenne tuntuu olevan yhä yleisempää. Se ei lupaa hyvää suomalaisten lukutaidolle.
Eriarvoisuus edistää heikkoa lukutaitoa ja päin vastoin
Riie Heikkilä ei tutkinut lainkaan nuorten lukemista. Se kuitenkin tuli selväksi, että mitä nuorempi ihminen on, sitä vähemmän hän lukee. Tai ainakin näyttää lukevan. Nuorten lukutavat ovat aikuisille ehkä vielä tutkimattomat.
Nuorten kohdalla alkaa helposti huolipuhe. Puhe Pisa-tutkimuksista ja kännyköistä koulussa. Milloin vaaditaan kaunokirjoitusta takaisin, milloin lukukavereita peruskoululaisille. Koulut ja muut tahot käynnistävät kilvan erilaisia kampanjoita, joilla lukemista yritetään tehdä lähestyttävämmäksi.
Riie Heikkilä suhtautuu kampanjoihin myönteisen varauksellisesti. Huolipuheen hän ymmärtää. Myös hän on huolissaan lukutaidon hiipumisesta ja siitä, että lukemisesta puhutaan vähätellen.
– Ei kai sitä voi kiistää, että laajasti lukeva sivistynyt kansakunta on fiksumpi kuin sellainen joka ei lue.
Hän täsmentää, ettei tarkoita tässä yhteydessä lukemisella sitä, että kaikki lausuisivat runoja tai osaisivat siteerata klassikoita. Sen sijaan tavoitteena voisi olla hyvä monilukutaito. Se tarkoittaa sitä, että ymmärtää lukemansa ja osaa suhtautua siihen kriittisesti.
– Jos ihmiset eivät osaa lukea, demokratia rapautuu. Onhan se uhkakuva, Heikkilä toteaa.
Hänen mielestään lukutaitoa tuetaan parhaiten torjumalla eriarvoisuutta.
Jalmari Kovaleff kertoo lapsuudestaan tarinan lukemisesta. Se ei liity vanhempiin vaan pihan kaveriporukkaan. Eskari-ikäinen Jalmari ja tämän paras kaveri eivät vielä osanneet lukea. Naapurin tyttö sen sijaan oli jo oppinut.
– Hän luki meille muille Koiramäen tarinoita. Muistan silloin ajatelleeni, että vau, mikä supervoima lukeminen onkaan! Kun sitten opin itse lukemaan, tankkasin pöydässä maitopurkin kyljet ja muut, sillä lukeminen oli niin mieletöntä, Kovaleff kertoo.
