Ann-Christine Rantasella on menossa iso projekti. Hän opettelee kävelemään uudestaan Oulunkylän kuntoutuskeskuksessa.
– Ja minähän onnistun siinä! Pakko onnistua, jotta pääsisin jälleen käsiksi tällaiseen suloiseen pentuun, Rantanen sanoo ja likistää Salamaa.
Salama on yhdeksän sisaruksensa kanssa vierailulla Oulunkylän kuntoutuskeskuksessa, jossa ne tapaavat sotainvalideja ja kuntoutujia. Pennut saivat sinne kutsun, kun Pentuliven seuraajilta kysyttiin sopivia kohteita pentujen sosiaalistamiseen.
Bordercollie Loimun pennut ovat vierailun aikaan viisiviikkoisia. Siinä iässä on tärkeä tutustua erilaisiin ihmisiin ja tilanteisiin. Loimu ja pentujen kasvattaja olivat mukana varmistamassa, että kaikki sujui hyvin.
Koira jättää ikävän
Rantasella ei ole enää omaa koiraa, koska hän ei pystyisi tarjoamaan sille koiran elämää: leikkejä ja lenkkejä. Hän on siis tehnyt kipeän, mutta tärkeän päätöksen, joka tulee koiraihmisille usein vastaan.
Ensin sitä elää koko ikänsä koirien kanssa, ja sitten tulee hetki, kun ei enää voikaan jakaa arkea nuuskuttelijan kanssa.
– Onneksi samassa rapussa asuu usein koiria, joita saa ulkoiluttaa. Sitten, kun nousen tästä, pystyn taas, Rantanen sanoo.
Matti Hara jäi koirattomaksi kolme vuotta sitten. Edelleenkin hänellä on ikävä Kirppu-koiraansa:
– Se on kumma, ihmisen ikävä koiran luo, Hara miettii.
Ikävän ymmärtää hyvin, kun kuuntelee Oulunkylän kuntoutuskeskuksen asiakkaita muistelemassa omia koiriaan. Koirat ovat parasta seuraa, pyyteettömiä, uskollisia ja aitoja. Ne kuuntelevat ja ymmärtävät.
– Koirat ovat olleet minulle henki ja elämä, Rantanen sanoo.
Rakkaus koiriin heräsi sotakoirasta
Kun Matti Hara oli pikkupoika, hän meni koiratarhalle Oulunkylään. Sieltä löytyi sodassa vammautunut saksanpaimenkoira. Hara sai tutustua koiraan ja ulkoilutti sitä usein.
– Koirat ovat olleet elämäni ensirakkaus. Monet asiat olen purkanut koirille lenkeillä, Hara sanoo.
Myös Alpo Konttisella on kokemusta sotakoirista. Hänen isänsä oli rintamalla koiran kanssa. Isä ja koira nukkuivatkin samassa teltassa.
Kun isä ja koira sitten olivat kotona, halusi pikku-Alpo rutistaa koiraa kunnolla. Koira otti ja puraisi poikaa peffaan.
Rakkaus koiriin ei kuitenkaan himmentynyt.
– Minulla on koko elämäni ollut koira, 80 vuotta jo, Konttinen sanoo.
Koirat herättävät vahvoja tunteita
Vierailun aluksi pennut vipeltävät vierailuun aidatulla alueella. Niitä nostetaan asukkaiden syliin. Myös pentujen emo Loimu ottaa omansa rapsutuksista.
Joltain pennulta pääsee pissa lattialle, toinen kokeilee hampaidensa voimaa pyörätuolin renkaaseen. Hännät vipattavat ja ihmiset huokailevat.
Kuntoutuskeskuksen virikevastaava Merja Hiltunen pitää pentua muistisairaan naisen rinnan päällä. Nainen ei juurikaan enää reagoi ulkomaailmaan, mutta pentu sai hänet avaamaan silmänsä.
– Se oli herkkä hetki, Hiltunen kuvailee myöhemmin.
Hän ajatteleekin, että koiranpennun kautta ihmisen mieleen tulee monia ajatuksia eletystä elämästä. Joku voi muistella äitiyttään, toinen lemmikkipossuaan.
– Siinä voi kokea vahvojakin tunteita. Se on terapeuttista, Hiltunen sanoo.