”Se on satavitoist.”
Pohjois-Kymenlaakson murteella heitetty lause kertoi, että tekeillä oli jotain puoliluvatonta.
Kymiyhtiön tehtailla Kuusankoskella jokaisella työllä oli oma kustannuspaikka ja työnumero. Numero 105 oli koodi työlle, jota ei virallisesti ollut olemassa, jota tehtiin omiin tarpeisiin – työpaikan koneilla, materiaaleista ja useimmiten myös työaikana.
Tästä salakähmäisestä touhusta käytettiin myös nimityksiä sotevantyöt tai firabelit. Soteva-sana viittaa Neuvostoliitolle maksettuihin sotakorvauksiin, joita ilmeisesti pidettiin samalla tavalla yhtiötä-ei-niin-hyödyttävänä-työnä. Firabeli taas tulee saksan kielen sanasta Feierabend, työn jälkeinen aika.
Kyse ei ollut vain kymenlaaksolaisesta ilmiöstä.
Firabelitöitä tehtiin ympäri maata, kaikkialla, missä oli raskasta teollisuutta. Erityisen suosittuja firabelit olivat metalliteollisuudessa. Verstailla valmistui perunasurvimia, kauhoja, savustuspönttöjä, kiukaita, pontikkapannuja ja koriste-esineitä – kaikenlaista enemmän tai vähemmän tarpeellista.
Jotain ilmiön yleisyydestä kertoo Kone Oy:n työntekijöiden muisto. Hissiyhtiön henkilökuntalehdessä oli aikanaan kysytty lapsilta, mitä heidän vanhempansa tekevät työkseen. Rakentavat kiukaita, kottikärryjä ja peräkärryjä, lapset vastasivat.
Firabeleista ei huudeltu
Jutun aloittava satavitoist-lainaus on toimittaja Eijaleena Martikaisen blogista ja se liittyy Kuusankoskella kesällä 2015 järjestettyyn firabeli-töiden näyttelyyn.
Se puolestaan toimi lähtölaukauksena prosessiin, jonka tuloksena historioitsija Pete Pesosesta tuli tohtori. Väitöstutkimus ”Tehdastyöläisten firabelitöiden muistitietohistoria” hyväksyttiin joulun alla Turun yliopistossa.
Pesonen kiinnostui ilmiöstä, joka on työläisten piirissä hyvinkin tuttu, mutta suurelle yleisölle hämärä.
– Mielikuvat firabeleista liittyvät varastamiseen ja laittomuuksiin. Samalla niihin liitetään jotain humoristista.
Ymmärrettävästi tehtaan ulkopuolella firabeleista ei huudeltu. Kukapa meistä tiedottaa, kun käyttää työaikaa omien sähköpostien kirjoittamiseen tai hoitaa kotiaskareita etätyöpäivänä.
Yllättävämpää on se, että tehtaan sisällä firabelit olivat myös pomojen tiedossa. Virallisesti työaikana tehtiin töitä ja firabelihommat olivat kiellettyjä. Käytännössä niiden tekemistä katsottiin kuitenkin läpi sormien.
Eikä ollut lainkaan harvinaista, että esihenkilöltä tuli tilaus uimarappusista tai joulun alla rattikelkasta. Firabelitöitä annettiin jopa liikelahjoiksi. Nämä puoliluvattomat hyshys-hommat kelpasivat siis firman käyntikortiksi ja ylpeydenaiheeksi.
”Kaikki on haponkestävästä tehty”
Puretaanpa firabelikulttuurin syvintä olemusta liikelahjoista. Historioitsija Pete Pesoselle ne kertovat ainakin kahdesta asiasta.
– Se todistaa, että työnjohto korkeinta tasoa myöten on tiennyt ilmiöstä. Ja että työn laatua on arvostettu.
Firabelina syntyneitä esineitä pidettiin todella laadukkaina. Ne tehtiin huolella ja priimamateriaaleista.
Monet mökkisaunat lämpiävät yhä vuosikymmeniä sitten tehdyillä kiukailla, jotka on valmistettu viisi milliä paksusta pellistä. Vastaavaa laatua ei saanut kaupasta. Eräs turkulainen levyseppä tunnisti kaverinsa mökin siitä, että se oli täynnä ruostumattomasta ja haponkestävästä teräksestä valmistettuja esineitä.
Siel on uimarappuset, sit on laiturin kaiteet, kaivon kannet – kato tota paskahuusin hakaaki, et kun ne on kaikki haponkestävästä tehty.
Turkulaisen levysepän mökkianekdootti
Luppoajalla sai tehdä, mutta ei myyntiin
Mutta miksi ihmeessä työntekijöiden annettiin käyttää kallista työaikaa ja vähintään yhtä kalliita materiaaleja omiin harrastuksiin?
Täysin vapaasti firabeleja ei saanutkaan tehdä. Toimintaa ohjasivat kirjoittamattomat säännöt, niin sanottu lattiatason työpaikkakulttuuri. Sitä valvoivat sekä työnjohtajat että duunarit itse.
Firabelihommia ei esimerkiksi tehty kiireaikana. Varsinaiset työt eivät siis saaneet kärsiä firabeleiden takia. Luppoajan työnantaja puolestaan yritti parhaansa mukaan minimoida solmimalla muun muassa urakkasopimuksia. Työntekijöillä oli kuitenkin keinonsa kiertää rajoituksia ja aika otettiin tavalla tai toisella.
Kiukaita ja savustuspönttöjä ei myöskään olisi saanut tehdä niin sanotusta hyllytavarasta eli uudesta materiaalista. Piti tyytyä jätteeseen. Duunareiden kertomuksista kuitenkin selviää, että myös uutta materiaalia on käytetty. Siitä on saatettu maksaa, mutta korvaus on ollut nimellinen.
...pani vielä Aamulehteen ilmoituksen, että myytävänä Tampellassa tehtyjä saunan kiukaita... sitte tuo johto huomas, että tässä ei kilpailijoita tarvita.
Tampella konepajan työläinen muistelee firabeleja 1950-luvulla
Yksi ehdoton sääntö rajoitti firabelitoimintaa. Tuotteita ei saanut valmistaa myyntiin. Se koettiin kilpailevaksi työksi. Ainoat firabelien teosta seuranneet potkut liittyivät juuri bisneksen tekoon. Muuten firabeleista ei juurikaan annettu edes huomautuksia.
– Firabelitöitä sai tehdä, kunhan pysyi kohtuudessa, Pesonen tiivistää.
Pontikkapannu oli firabelityön mestarinäyte
Edelleen on kuitenkin epäselvää, miksi työnantaja hyväksyi alaistensa harrastukset työajalla ja työpaikalla.
Historioitsija Pete Pesonen selittää sitä molemminpuolisella hyödyllä. Pienimuotoisen firabelin salliminen paransi yhteishenkeä ja sitoutti duunarit työhönsä, mikä lopulta näkyi myönteisesti myös firman tuloksessa.
– Kun työnjohtajalla oli alaisten luottamus, oli helpompi saada heidät esimerkiksi jäämään ylitöihin.
Rikettä pidettiin niin vähäisenä, että sen salliminen kannatti. Elämään on jäänyt Valkeakosken tehtaiden patruunan Juuso Waldenin lausahdus: ”Jos työmies vie kassissaan, niin vieköön. Herrat vievät kuitenkin monin verroin enemmän autoillaan.”
Työntekijän näkökulmasta firabelit olivat palkanlisä. Sodan jälkeisenä pula-aikana niiden avulla saatiin myös tuikitarpeellisia kauhoja, kattiloita ja survimia, joita ei muuten olisi ollut tarjolla. Elintason noustessa tuotevalikoima alkoi painottua vapaa-aikaa, erityisesti mökkeilyä, helpottaviin artikkeleihin. Suosituimpia olivat savustuspöntöt ja kiukaat.
Sit seittekytluvulla yks suurimpii artikkelei mitä väsättii oli nää pontikkapannut... se oli sellanen muotiasia.
Telakan levyseppähitsaaja
Firabelit olivat myös keino kehittää omaa osaamista, toteuttaa itseään. Yksi vaativimmista, ja myös suosituimmista, firabelitöistä oli pontikkapannu.
– Jos pannun tekee huonosti, se on hengenvaarallinen. Pontikkapannun valmistaminen on vaatinut erinomaisia materiaaleja ja todellista kädentaitoa, historioitsija Pesonen valistaa.
Jutussa käytetyt sitaatit ovat Pete Pesosen väitöstutkimuksesta ”Tehdastyöläisten firabelitöiden muistitietohistoria”.