Rapistuneen linnan valtava ovi nytkähtää raolleen. Nuori kiinteistövälittäjä seisoo pelokkaana sen edessä. Älä mene, haluaisin huutaa hänelle.
Mutta mies astuu sisään, toivoa ei ole.
Tiedän hyvin, kuka – tai mikä – linnanpihan varjoissa häntä odottaa, millaiseksi vierailu linnassa muuttuu ja kuinka tämä kaikki päättyy. Silti katson samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen.
Karpaattien vampyyrikreivi kauhistuttaa kansaa jo kolmannella vuosisadalla, eikä kiinnostus ota laantuakseen.
Kreivi Dracula astui maailmaan Bram Stokerin romaanin sivuilta vuonna 1897. Uusinta tulkintaa verenimijästä voi katsella parhaillaan valkokankaalta, sillä Robert Eggersin ohjaama Nosferatu tuli Suomessa ensi-iltaan tammikuun alussa.
Tarina sisältää elementtejä, jotka ovat ajankohtaisia vuosikymmenestä toiseen. Draculassa sellaisia ovat ainakin tieteen kehityksen herättämä kauhu sekä pelkomme tarttuvia sairauksia kohtaan.
Nykyhetken katsojan saattaa vietellä mukaansa myös synkkyyden tarjoama lohtu.
Pureman kautta leviää taudeista hirvein: epäpyhä, päättymätön elämä.
Eggersin teos on uusintafilmatisointi F. W. Murnaun ohjaamasta mykkäelokuvasta vuodelta 1922. Murnau lainasi hahmot ja juoniasetelman Stokerin romaanista. Tapahtumapaikka vaihtui Englannista Saksaan, ja kreivi Draculasta tuli kreivi Orlok.
Romaanissa Dracula kuolee vampyyrinmetsästäjien käsissä linnassaan Karpaateilla, Nosferatu-versioissa hirviön tappaa päivänvalo.
Yleisesti ajatellaan, että kreivi Draculan esikuvana toimi Vlad III, 1400-luvulla elänyt valakialainen ruhtinas, joka taisteli osmaneja vastaan ja jota pidetään Romaniassa kansallissankarina.
Bram Stoker ei kuitenkaan perustanut kreiviään historialliseen henkilöön. Hän lainasi Vlad Draculalta, ”lohikäärmeen pojalta”, vain lisänimen.
Kirjailija loi omanlaisensa tarinan, joka onnistuu olemaan aina ajankohtainen.
Kehityksen varjoissa elää vampyyri
Kauhukulttuuri kukoistaa tieteellisen ja teknologisen kehityksen kääntöpuolella.
Tarina vampyyristä onnistuu nostamaan esiin epämukavia kysymyksiä tieteen tarjoamasta maailmankuvasta.
Näin oli Stokerin aikana, ja näin on edelleen.
Dracula-romaanin ilmestymisvuonna 1897 maailma oli kovin erilainen kuin nyt. Kuningatar Viktoria oli hallinnut Britanniaa 60 vuotta, ja Suomen ensimmäinen sähkölamppu oli otettu käyttöön viisitoista vuotta aiemmin. Menossa oli teollinen vallankumous, joka vähensi raskaita töitä mutta muutti työläisen koneiston osaksi.
Bram Stoker käytti Draculan materiaalina paitsi itäeurooppalaisia kansanuskomuksia myös tieteen herättämiä epäluuloja.
Neljäkymmentä vuotta aiemmin Darwinin evoluutioteoria oli asettanut meidät muun eläinkunnan joukkoon. Fysiologinen ja biologinen tietämys ihmisestä karttui. Stokerin veli sir William oli Irlannin ensimmäisiä aivokirurgeja, ja Bram tunsi lääketieteen hyvin.
Kirjallisuudentutkija Anne Stilesin mielestä Stoker hyödynsi kirjassaan muun muassa pelkoa siitä, että käyttäytyminen olisikin pitkälti aivorungon ohjaamaa refleksitoimintaa. Ihminen olisi siis sieluton kone, vailla vapaata tahtoa.
Draculan uhrit kävelevät unissaan ja kouristelevat tiedottomina. Eggersin tulkinnassa elementti on erityisen korostettu. Ellen alkaa kärsiä somnabulian eli unissakävelyn lisäksi epileptisen oloisista kohtauksista.
Nykykatsojaa hymyilyttää, kun lääkäri etsii selitystä oireille liiasta verestä ja vaeltavasta kohdusta. Samalla tieteen avuttomuus kauhistuttaa.
Tiede on aina vakuuttanut tuottavansa tarkinta mahdollista tietoa, mutta jos aikanaan oltiin noin väärillä jäljillä, kykeneekö tiede edelleenkään selittämään kaikkea, saattaa katsoja kysyä.
Missä kohtaa meidän aikamme tieteelliset selitykset menevät noin pahasti pieleen?
Muukalainen tuo mukanaan taudit
Moderni, koulutettu ihminen ei ole päässyt eroon alkukantaisista peloista. Meitä pelottavat tarttuvat taudit, muukalaiset ja kuolema.
Kun vampyyrikreivi saapuu laivalla rannikkokaupunkiin, hän tuo mukanaan rottalaumoja. Nosferatu-elokuvissa rutto alkaa levitä vauhdilla ihmisten joukossa.
Kollektiivisissa muistoissa elää tietenkin 1300-luvun musta surma. Viimeiset suuret ruttoepidemiat koettiin Euroopassa vielä 1700-luvulla.
Pari vuotta ennen ensimmäistä Nosferatu-elokuvaa eurooppalaisia tappoi espanjantauti, ja nykyään me covid-pandemian koulimat katsojat voimme itsekin eläytyä tartuntatautien pelkoon. Vampyyri on tämän vaaran ruumiillistuma.
Toisaalta vampirismi itsessään on tarttuvaa. Dracula- ja Nosferatu-versioiden ero on pääsääntöisesti se, että kreivi Orlokin vampirismi ei leviä. Dracula taas siirtää kohtalonsa uhreihin. Puremahaavojen kautta leviää taudeista hirvein: epäpyhä, päättymätön elämä.
Vampyyrin kaltaisista hahmoista on kerrottu kansanperinteessä ympäri maailman. Romaniassa haudasta nousee strigoi, Kreikassa vrykolakas.
Sairauden ja kuoleman kammo elää meissä yhä.
Elämän ja kuoleman rajaan liittyvät epäselvyydet ovat aina olleet pelottavia, ja toisaalta kuollutta ihmistä on syytä varoa, sillä kuolleesta voi tarttua kohtalokkaita tauteja.
Nykyhetken ihminen ei ole immuuni näille ydinpeloille. Sairauden ja kuolleen kammo elää meissä yhä.
Tarinassa tuhoa levittävästä kreivistä voi ajatella olevan myös muukalaispelkoa. Outo ulkomainen aatelismies tekee naiset hulluiksi ja tuo epäonnen mukanaan.
Ensimmäistä Nosferatu-elokuvaa on tarkasteltu myös antisemitismin näkökulmasta.
Maailmansotien välisenä aikana juutalaisten oli vielä mahdollista elää Saksassa melko vapaata elämää, eikä F. W. Murnauta ole pidetty juutalaisvastaisena.
Ajassa liikkui kuitenkin vahvaa antisemitismiä, ja kreivi Orlokin kumarassa ja kyömynenäisessä hahmossa voi nähdä sellaisia stereotyyppisiä ominaisuuksia, joita juutalaisiin liitettiin.
Merkityksiä mukanaan kantava pahuus
Uuden Nosferatu-elokuvan viimeiset kuvat ovat kuin maalauksesta: kivettynyt hirviö lepää rakastettunsa syleilyssä, ja aamun valo pukee huoneen lempeään hehkuun.
Vampyyritarinat ovat ehtineet välittää monenlaisia tuntemuksia.
Erityisesti 1990-luvulla verenimijät tihkuivat seksiä – Coppolan Draculassa Gary Oldman loi kohtalokkaita katseita Winona Ryderiin. Brad Pitt ja Tom Cruise viettelivät katsojia vuoden 1994 Veren vangeissa.
Vampyyreistä on tehty myös kömpelön koomisia tai zombin tapaisia puolimätiä ällötyksiä.
Luulisi, että vampyyria olisi enää vaikea ottaa vakavasti. Näin ei kuitenkaan ole. Hahmoon liittyy niin paljon merkityksiä, että se on pakko ottaa todesta.
Vampyyrikreivillä on paljon enemmän painoarvoa kuin tuoreilla, vastakeksityillä hirviöllä.
Eggersin versiossa Orlok puhuu daakiaa, kieltä, joka hävisi arviolta jo 1 500 vuotta sitten ja jota on yritetty rekonstruoida elokuvaan romanian ja latinan pohjalta.
On kuin ohjaaja seuraisi pahuuden juuria aiempaa kauemmas, kiskoisi ne esiin vieläkin syvemmältä maaperästä. Eggersin kreivi on niin vanha, että hänen kansansa on hävinnyt ikiaikoja sitten.
Mitä kauempaa menneisyydestä hirviö saapuu luoksemme, sitä voimattomampia me olemme sitä vastaan.
Nykyhetkessä pimeyden lohtu houkuttaa
Uusi Nosferatu-elokuva tarjoaa katsojalle surumielisen goottilaisen todellisuuden, jossa pimeydelle on lopulta antauduttava.
Ellen uhraa itsensä vampyyrille muiden vuoksi, mutta kokee samalla jonkinlaisen täyttymyksen. Outo, pimeä suhde päätyy molempien kuolemaan.
Ehkä antautumisessa on jotain lohdullista. Eggers on tehnyt samaa muissakin elokuvissaan: The Witchin (2015) nuori naispäähenkilö liittyy lopulta noitapiiriin, vaikka noituus tuhosi hänen perheensä.
The Lighthousessa (2019) majakanvartija tappaa vanhemman kollegansa ja pääsee viimeinkin kiipeämään majakan lyhdylle. Hän koskettaa tuota ylimaallisen kirkasta hahmoa, putoaa portaikkoon ja kuolee.
Myös toisen viime vuosien arvostetun kauhuohjaajan, Ari Asterin, elokuvien lopussa pimeyden voimiin liitytään.
Sekö meitä lohduttaa tässä nykyhetken kurimuksessa, jossa luonto tuhoutuu, sodat leviävät ja hullun oloiset hallitsijat astuvat valtaan?
Kaaosta ei voi voittaa ja toivo on mennyt, joten on syytä luovuttaa, vetää syvään henkeä ja astua pimeyteen.
