Katja Gauriloff toi elokuviin kielen, jota hän ei itse saanut oppia
Jeʹvida tuli teattereihin syksyllä 2023. Se on ensimmäinen koltansaamenkielinen pitkä näytelmäelokuva. Uransa Gauriloff aloitti dokumenttielokuvilla.
Elokuvaohjaaja Katja Gauriloff menetti osittain yhteytensä saamelaiskulttuuriin pakkosuomalaispolitiikan seurauksena.
Hän on äitinsä puolelta kolttasaamelainen, mutta kieli ei periytynyt. 70-luvun lapsi syntyi aikaan, jolloin ajateltiin, ettei lapselle kannata puhua saamen kieltä.
Vaikkei rovaniemeläinen Gauriloff ole elänyt saamelaisalueella, hänellä on vahva kolttasaamelainen identiteetti.
Gauriloff ei ole kuitenkaan ohjannut elokuvia pelkästään koltista. Hän on tuonut valkokankaille muun muassa lapsityötä, teurastamoja ja lesbosuhteita.
Miltei kaikki Gauriloffin ohjaukset ovat katsottavissa Yle Areenassa. Myös muita hänen tuotantoyhtiönsä elokuvia löytyy Elävän arkiston julkaisemasta Klassikkodokkarit-kokonaisuudesta.
Tervetuloa Sevettijärvelle
Jätesäkkeihin paketoidut bensa-automaatit nököttävät hylätyn huoltoaseman pihassa.
Pimeä tanssilava on ohuen lumikerroksen peitossa.
– Eihän täällä ole edes ketään kenen kanssa tanssia, toteaa vanha mies kotonaan Sevettijärvellä, aivan Suomen koilliskulmassa.
Tällaisin kuvin Katja Gauriloff kertoo kolttasaamelaisista ensimmäisessä dokumentissaan Huuto tuuleen (2007).
Dokumentissa poronhoidosta ja luonnosta elinkeinonsa saavat koltat keskustelevat siitä, voiko Sevettijärvelle kaavailtu kaivostoiminta tuoda kylään mitään konkreettista hyötyä.
Koltat hakevat Euroopan unionista apua kielen säilyttämiseen, mutta vastaus on kylmä: kunkin maan on hoidettava vähemmistökysymykset itsenäisesti. Samaan aikaan vanhempi väestö katoaa ja nuoret lähtevät kaupunkeihin etsimään omia teitään.
Elokuva palaa tanssilavalle kesällä: se on kunnostettu, koska tanssi on kolttasaamelaisille tärkeää. Kesäillassa kaikki, nuoret ja vanhat, tanssivat yhdessä.
Tölkin matkan kuvaaminen kesti viisi vuotta
Brasilian metallilouhoksilla työskentelevät ihmiset hyppivät vaarallisen näköisesti aivan kiviä louhivien kaivinkoneiden vierellä etsien malmia.
Gauriloffin toinen dokumenttielokuvaohjaus Säilöttyjä unelmia (2011) esittelee säilykeraviolin tuotantoketjun metallikaivoksilta suomalaiseen säilykehyllyyn.
– Kyllähän sitä tiesi ettei orjuus ole maailmasta mihinkään poistunut, mutta kun näki sitä omin silmin tapahtuvan, ei se ollut kauhean ylentävä kokemus, Gauriloff kertoi toimittaja Paula Jokimiehen haastattelussa Taustapeili-ohjelmassa vuonna 2012.
Taustapeili.: Vieraana Katja Gauriloff
Elokuvaa tehdessä selvisi, miten hankalaa ruoan tuotantoketjuja on selvittää. Säilyketölkin tuotantoketjun kuvaaminen kesti miltei viisi vuotta.
Teollisten koneiden, vihannesten lajittelun ja eläinten teurastuksen lomassa työntekijät kertovat unelmistaan.
Gauriloff viihtyi hyvin elokuvan työläisten kanssa. Hän näki, miten tärkeää työ oli monille. Vaikutuksen teki erityisesti 50 vuotta viljamyllyssä työskennellyt ukrainalainen nainen, joka rakasti työtään.
Dokumentissa nainen toteaa:
– Ihmisten pitäisi arvostaa leipää ja työtä. Rakastaa leipää, olla kiitollisia. Arvostaa elämää. Ei ole elämää ilman leipää.
Meillä on oltava unelmia. Rakentaa talo, saada lapsi, istuttaa puu. Ei satuttaa ketään. Ei lähimmäistä, ei ketään.
ukrainalainen viljelijä, Säilöttyjä unelmia, 2011
Ohjaajan mieleen jäi myös teurastamolla töitä tehnyt romanialainen mies, joka anoi jumalalta anteeksiantoa eläinten tappamisesta. Hän halusi sisällyttää tämän eettisen pohdinnan dokumenttiin, vaikkei työstä puhuminen ollutkaan itseisarvo.
Haastattelussa Gauriloff kertoi itsekin työskennelleensä vastaavissa töissä, kuten makkaratehtaalla. Unelmiensa työn elokuvaohjaajana hän koki etuoikeutena.
Hänen mielestään taiteilijoilla on vastuu nostaa esiin asioita jo siksikin, että elokuvia tehdessään he kuluttavat valtion budjettia.
Jatkosota vei Kalajoen kautta Sevettijärvelle
Vuonna 2016 sai ensi-iltansa dokumentti Kuun metsän Kaisa, joka kertoo ohjaajan isoisoäidistä Kaisa Gauriloffista.
Elokuva avaa kolttasaamelaisten historiaa, miten koltat päätyivät jatkosodan jälkeen Petsamosta Kalajoelle ja sieltä lopulta Sevettijärvelle.
Taiteilijaelämää-ohjelmassa vuodelta 2014 Gauriloff kertoi toimittaja Salme Unkurille, miten materiaalit elokuvaan löytyivät vihjeen kautta Espanjasta. Valokuvaaja Enrique Méndez oli säilyttänyt niitä laatikossa ullakollaan.
Niiden avulla tuli tilaisuus kertoa tarina sveitsiläisen kirjailijan Robertin Crotettin ja Kaisan ystävyydestä, joka lopulta auttoi sodassa kärsinyttä kolttien kansaa.
Kun koltat evakuoitiin luovutetusta Petsamosta, Crotett oli päätynyt Lontooseen. Siellä hän sai britit puhumaan katoamassa olevasta kansasta, ja eurooppalaiset keräsivät kolttasaamelaisille rahaa yhteisönsä uudelleenrakentamiseen.
Taiteilijaelämää: Katja Gauriloff ja elokuvien tekemisen pakko
Laatikollinen kirjailijan kaitafilmejä, satoja valokuvia, muistiinpanoja ja kirjeitä yhdistyivät kuvituskuvan ja animaation kanssa dokumentiksi, jota kolttasaamelaisten tarut, kulttuuri ja historian tapahtumat kuljettavat eteenpäin.
Dokumentin Kaisa oli tarinankertoja, legendojen taitaja ja tietäjä. Gauriloff halusi siirtää samaa kulttuuria eteenpäin tekemällä elokuvasta sadun, jota kertoo Robert Crotett.
Elokuvassa kuullaan Kaisan omalla äänellään kertoma tarina revontulien synnystä. Se löytyi Kansanrunousarkistosta.
Gauriloff kertoi haastattelussa kokemuksestaan kolttasaamelaisuudesta ja äidinkielensä menetyksestä. Hän suri sitä, että tavatessaan muita saamelaisia esimerkiksi Norjassa, hän joutuu puhumaan heidän kanssaan englantia.
Nykyään koltansaamea voi jo opiskella. Vaikka Gauriloff iloitsi mahdollisuudesta, hän ei ollut vielä voinut ottaa sille aikaa työltään.
Hän myös totesi, että kolttasaamelaisuuteen liittyvä kysymys hänen elämässään luultavasti johti siihen, että hänestä tuli elokuvaohjaaja.
Sain pieniä vihjeitä itselleni, että tämä voisi olla oikea tie. Kun löysin sen, sisälläni on ollut suurenmoinen rauha.
Katja Gauriloff, Taiteilijaelämää, 2014
Gauriloff kasvoi Rovaniemellä. Sieltä hän lähti etsimään itseään Ouluun, myöhemmin Tampereelle ja Helsinkiin.
Hänellä oli vakituinen virastotyö, joka toisille tuo turvaa, mutta hänestä alkoi tuntua vangitsevalta. Lopulta Gauriloff jätti työn Oulussa ja lähti Kokkolaan opiskelemaan elokuvaa.
– Mulla oli pieni huone mihin mä menin asumaan, pelkkä reppu ja patja ja kynttilä ja mä olin maailman onnellisin, Gauriloff kuvaili elämänmuutostaan.
Tärkeä opettaja oli Ylen kuvaajana työskennellyt Kauno Peltola, joka kannusti häntä jatkamaan opintojaan.
Valtion laatutuki
Sofi Oksasen romaanista syntyi elokuva
Gauriloffin debyytti fiktioelokuvan parissa oli rakkaudesta kertova Baby Jane (2019). Elokuva perustuu Sofi Oksasen samannimiseen esikoisromaaniin.
Esikoisohjaus fiktion sarjalla ei kerännyt suoranaista ylistystä, mutta sen elokuvallisia ansioita ja roolisuorituksia kehuttiin kritiikeissä.
Vähintäänkin elokuvalla oli suuri merkitys seksuaalivähemmistöille, sillä ennen Baby Jane -elokuvaa pitkissä suomalaisissa elokuvissa ei oltu kuvattu naisten välisiä suhteita juuri lainkaan.
Saamelaisten kohtelu yllätti New Yorkissa
Gauriloffin toinen fiktiivinen ohjaus, mustavalkoinen kokopitkä elokuva Je'vida (2023) perustuu Gauriloffin sukulaisten kertomiin tarinoihin. Se kertoo kolttasaamelaisten pakkosuomalaistamisesta, ja teki historiaa ensimmäisenä koltansaamenkielisenä näytelmäelokuvana.
Elokuva sai maailmanensi-iltansa kesällä 2023 New Yorkissa Tribecan elokuvajuhlilla.
Katja Gauriloffin Jeʹvida-elokuva on nyt valmis – ensiesitys Tribecan elokuvajuhlilla New Yorkissa
Elokuvasta käydyissä keskusteluissa ja palautteissa monille tuli yllätyksenä, kuinka saamelaisia on Pohjoismaissa kohdeltu.
Artikkelissa esitellyt elokuvat Je'vidaa lukuunottamatta ovat Yle Areenassa katsottavissa toistaiseksi.