Ovatko emojit sukua hieroglyfeille, karttamerkeille vai kanjeille?

Tällä viikolla brittilehti The Independentissä uutisoitiin, että kondomivalmistaja Durex haluaa oman emojinsa. Moni emoji kun liittyy seksiin, mutta yksikään ei turvaseksiin. Aiemmin tänä syksynä on kerrottu, että Suomelle on suunniteltu omat emojit, samoin kuin Lahden ja Tampereen kaupungeille.

Tunnustus emojien merkitykselle tuli varsin arvovaltaiselta taholta, kun Oxford-sanakirjan vuoden sanaksi valittiin ensimmäistä kertaa kuva – kyyneleet silmissä naurava naama.

Kun alkaa selvittää emojien historiaa, tulee vastaan monia syntyhetkiä.

Yksi tarina sijoittuu 1970-luvun alkuun. Silloin ranskalainen journalisti ja copywriter Franklin Loufrani patentoi hymynaama-logon. Hänen poikansa Nicolas Loufrani jatkoi isänsä työtä 1990-luvun lopulla. Hän alkoi suunnitella muita tunteita ilmaisevia naamoja ja loi niistä laajan kuvakirjaston. Isä ja poika perustivat yhdessä kuvakkeiden käyttöä lisensoivan The Smiley Companyn.

Toinen tarina sijoittuu 1990-luvun lopun Japaniin. Matkapuhelinoperaattorin langattoman internetin parissa työskennellyt Shigekata Kurita laati ensimmäiset emojit mallinaan sääkarttojen symbolit ja manga-sarjakuvien tunteita ilmaisevat kuvakkeet.

Kolmas tarina alkaa – tarkka päivämäärä on tiedossa – 19.9.1982. Silloin amerikkalainen Carnegie Mellon -yliopiston tietokoneasiantuntija Scott Fahlman käytti ensimmäisen kerran hymiötä sähköpostiviestissä. Hän ehdotti, että merkkejä :-) ja :-( voitaisiin käyttää viesteissä vitsien erottamiseen vakavammista lausunnoista.

Ovatko emojit kirjoitusta?

Emojit ovat nopeasti kehittyneet luontevaksi osaksi nykyajan ihmisten kommunikaatiota. Mutta millaisen historiallisen jatkumon osa ne ovat?

Ihmisillä tuntuu olevan vaistomainen viehtymys symboleihin.

Kysytään tutkija Klaus Karttuselta, jonka erityisalaa ovat muinaiset kirjoitusjärjestelmät. Hänellä on tuhansien vuosien perspektiivi erilaisiin viestimisen tapoihin.

Kuuluvatko emojit kirjoitusjärjestelmiin?

- Mielestäni eivät kuulu. Ne ovat symboleja, Karttunen pohtii. Häntä ei yllätä emojien kasvava suosio.

- Ihmisillä tuntuu olevan vaistomainen viehtymys symboleihin.

Karttunen selittää, että symboleista voidaan luoda pitkälle vietyjä järjestelmiä, mutta määritelmällisesti kirjoitusjärjestelmä kuvaa nimenomaan kieltä.

- Sitä emojit eivät tee. Eräänlaista kuvakieltähän ne ovat. Joku on emojien yhteydessä puhunut sääkarttojen merkeistä – minulle tulevat yhtä lailla mieleen perinteisten kartastojen erilaiset symbolit, joilla kuvataan luonnontuotteita ja teollisuutta. Tai vaikkapa maastokartat, joissa koivun, männyn ja kuusen kuvalla kuvataan erilaisia metsiä.

Tarkkoja, yksityiskohtaisia symbolijärjestelmiä löytyy myös uskonnollisesta taiteesta.

- Hindulaisilla jumalilla, buddhalaisilla buddhilla ja bodhisattvoilla, samoin kuin kristillisillä pyhimyksillä on omat kiinteät epiteettinsä ja attribuuttinsa, joilla on kaikilla hyvin tarkka merkitys, rinnastaa Karttunen.

- Tai jos ajatellaan vaikkapa minkälaisia merkityksiä Euroopassa on annettu pukeutumiselle, koruille ja kukille. Minusta emojeista puhuttaessa ollaan enemmän tällä puolella.

Emoji-sana tulee japanin kielen sanoista e (kuva) ja moji (merkki). Vaikka nimi ei viittaa englannin sanaan tunne, emotion, emojeita voisi pitää jonkinlaisina tunteiden karttamerkkeinä.

Karttusen mielestä emojit voidaan tässä mielessä rinnastaa sarjakuvien symboleihin.

- Tyypillinen esimerkki on sähkölampun kuva, joka on sarjakuvissa ja pilakuvissa perinteinen keksimisen merkki. Samoin hauska kiertoilmaus ovat ne symbolit, joilla on tapana korvata kirosanoja.

Sarjakuvien symbolit ovat emojien kaltaisia siinä, että niiden merkitys on helppo päätellä kuvasta. Ja toisaalta siinä, että täsmällistä sanallista ilmaisua ei ole helppo muodostaa.

- Niillä on symboliarvo mutta niillä ei ole kielellistä arvoa.

Karttamerkkejä ja nuolenpäitä

Useat maailman kirjoitusjärjestelmät ovat lähteneet kuvista. Karttunen miettii emojien sukulaisuutta varhaisille kuvakielille.

- On piirretty kuvia, joita on tulkittu sen mukaan, miltä ne näyttävät. Siinä päästään lähelle emojeita. Tällaisia alkeellisia kuvia tunnetaan Egyptistä, Mesopotamiasta, Kiinasta.

Kuva muuttuu kirjoitukseksi, kun ihmiset sopivat, miten jokin kuva luetaan, kun kuva alkaa merkitä asian sijasta sanaa. Karttunen selventää:

- Jos kartassa on kuusen kuva, tiedämme, että siinä paikassa sijaitsee kuusimetsää. Mutta jos me otamme kuusen kuvan ja päätämme, että se luetaan ’kuusi’ – ja että se voidaan lukea 'kuusi' myös yhteydessä, jossa tarkoitetaan numeroa kuusi – silloin on otettu iso harppaus kohti kirjoitusta.

Nuolenpääkirjoituksessa oli mainitunlaista erottelua varten järjestelmä lisämerkkejä. Karttunen ottaa toisen esimerkin.

- Jos me kirjoittaisimme suomea nuolenpäillä tai hieroglyfeillä, elefantin kuvasta olisi sovittu, että se luetaan nimenomaan elefantti.

Jos elefantti-merkki haluttaisiin joskus lukea ’norsu’, täytyisi olla tapa ilmaista vaihtoehtoinen lukutapa.

- Minä en oikein osaa kuvitella, miten hymyilevä naama luettaisiin kielellisesti. Ei sillä ole suomen kielessä minkäänlaista yksiselitteistä lukutapaa, Karttunen miettii.

Emojit ja kanjit

Löytyisikö emojeille sukulaisia Japanista tai Kiinasta? Kiinalaiset kuvamerkit ovat kehittyneet kohteensa näköisistä piirroksista. Japanin kielessä on kiinalaista alkuperää olevia sanamerkkejä, kanjeja. Jos yksi merkki vastaa yhtä sanaa, yhtä asiaa, eivätkö ne silloin edelleen toimi hieman kuvien tapaan? Kenties emojit ovat siksi niin suosittuja Japanissa?

Klaus Karttunen ei lämpene ajatukselle.

- Kiinalainen kirjoitusjärjestelmä oli lähellä kuvia joskus 2 500 vuotta sitten. Nämä merkit ovat, samoin kuin esimerkiksi nuolenpäät, kehittyneet niin tyylitellyiksi, ettei niillä ole mitään tekemistä kuvien kanssa.

- Lisäksi nimenomaan kiinalaisessa kirjoituksessa normaali kirjoitusmerkki on jo kauan muodostunut kahdesta yhteenpannusta osasta, joista toinen liittyy merkitykseen, toinen ääntämykseen. Ne eivät enää vastaa alkuperäisiä kuvia.

Köyhtyykö kirjoitus?

Emojeita muistuttavia symbolijärjestelmiä näyttää löytyvän monelta suunnalta: uskonnoista, muodista, kartastoista tai sarjakuvista. Mutta näin laajalle levinnyt, kuvallinen tapa, jolla täydennetään ja vahvistetaan sanallista viestiä, vaikuttaa olevan ainutlaatuinen keksintö.

- En tosiaan tämänkaltaista järjestelmää muista tavanneeni, toteaa Karttunen.

Klaus Karttunen itse ei käytä emojeita, koska ei niitä tarvitse. Silti hymynaamat tunkevat hänenkin näytölleen.

- Riitelen välillä tekstiohjelmani kanssa, kun jostain syystä minun täytyy panna peräkkäin kaksoispistettä ja viivaa ja sulkumerkkiä, ja ohjelma yrittää väkisin muuttaa sen emojiksi, Karttunen murahtaa.

On epäilty, että kirjoittaminen köyhtyy, kun nuoriso ei enää edes yritä löytää sanallista ilmausta tunteilleen. Paljon helpompaa kun on klikata viestin perään iloinen hymy tai kiukkuinen irvistys.

Maailman kielijärjestelmien kehitystä tunteva Karttunen suhtautuu moisiin pelkoihin tyynesti.

- On epäilty että teksti-ilmaus köyhtyy senkin takia, että käytetään tekstiviesteissä lyhennyksiä, ja sen takia, että käytetään puhekielisyyksiä. Mutta en minä nyt näinkään osaisi uskoa. Kautta aikojen on ollut hyviä ja huonoja kirjoittajia. Tuskinpa se siitä muuttuu.