Tiikerivanhempi on valmis uhraamaan jopa urheilevan lapsensa terveyden
"Tutkijana huomaan tulleeni ikään, jossa yhä useammin ensimmäinen ajatus verbalisoituu toteamukseksi: "Silloin kun minä olin nuori…". Niinpä aloitan muistelemalla 1980-lukua, aikaa jolloin olin itse lapsi ja nuori."
Kuljin liikuntaharrastuksiin kavereiden kanssa bussilla. Lyhyen futisurani aikana treenit olivat läheisen koulun kentällä. Peleihin mentiin jonkun vanhemman tai valmentajan kyydillä – muutama aktiivivanhempi vastasi lähes aina kuskauksesta.
Kun 1990-luvulla perustimme parikymppisten kavereiden kanssa urheiluseuran, hoidettiin kaikki omatoimisesti pienen seura-aktiivi joukon voimin. Vanhempien läsnäolo harjoituksissa oli säännön sijaan harvinainen poikkeus, sillä se ei tuohon aikaa kuulunut osaksi harrastuskulttuuria.
Harrastamisen hinta oli niin alhainen, että se tuskin vastasi normiperheen arkipäivän kauppakassin arvoa.
Poikkeuksena olivat kisamatkat, joihin värvättiin aika ajoin vanhempia kuskeiksi. Kerran vuodessa järjestimme harrastajien kanssa vanhemmille ja muille perheenjäsenille tapahtuman, jossa oli pienimuotoista varainkeruuta ja seuran markkinointia. Ainakin muistikuvissani vanhemmat olivat mielissään oma-aloitteisuudestamme ja varsin tyytyväisiä omaan sivurooliinsa. Harrastamisen hinta oli niin alhainen, että se tuskin vastasi normiperheen arkipäivän kauppakassin arvoa.
Jotain todella kummallista liikunnan harrastamiselle on tapahtunut sitten omien nuoruusvuosieni. Helsingin Sanomat kirjoitti 1.3.2016 brittitutkimuksesta, jossa käsiteltiin niin sanottuja ”tiikerivanhempia”. Käsitteellä viitattiin niihin vanhempiin, jotka painostavat lastaan menestymään liikuntaharrastuksessa.
Erityisen vahva yhteys "tiikerivanhemmilla" oli nuorten doping-myönteisempiin asenteisiin.
Itse tutkimuksessa käsiteltiin nuorten perfektionismia, virheiden pelkoa, valmentajan taholta tulevaa painetta ja vanhemmuutta. Erityisen vahva yhteys "tiikerivanhemmilla" oli nuorten doping-myönteisempiin asenteisiin. "Hinnalla millä hyvänsä" -ajattelu näyttää siis tarttuvan vanhemmilta lapsille varsin varhain.
Tiikerivanhemmuus on tuttua myös Suomessa. Sitä näkee jokaisen liikuntapaikan tai kentän laidalla, jossa lapset ja nuoret kisaavat. Itse olen tutustunut ilmiöön tehdessäni tutkimusta lasten ja nuorten liikunnan harrastamisesta urheiluseuroissa havainnoinneiden ja haastatellen.
Pelkistäen vanhempien tavoitteet jälkikasvunsa suhteen jakautuvat kahtia. Heihin, joille harrastus on investointi lasten tulevaisuuteen ja heihin joille lasten harrastus on mukavaa ajanvietettä lapselle ja itselle. Näiden ryhmien välille syntyy usein ristiriitoja. Konfliktien aiheina ovat muun muassa harrastamisen tavoitteet – pitääkö harrastuksessa oppia teknisiä taitoja ja tulla siinä ”hyväksi”, vai saada kavereita ja oppia sosiaalisia taitoja.
Jalkapallossa "tiikerivanhempien" ja "ajanvietevanhempien" välisissä väännöissä kiistellään esimerkiksi harjoitusmääristä, valmentajalta vaadittavasta kompetenssista, tasoryhmistä ja toiminnan kilpailullisuudesta.
Toisistaan poikkeavia näkemyksiä vallitsee myös siitä, milloin lapsen pitäisi itse oppia huolehtimaan varusteistaan ja harjoituksiin kulkemisesta, onko lapsen harrastus koko perheen projekti, kenellä on vastuu lasten kuskaamisesta ja millainen on vanhempien velvoite osallistua vapaaehtoistyöhön.
Edellinen on palautettavissa vanhemmuuden peruskysymykseksi siitä, mitä lasten toivotaan liikuntaharrastuksessa oppivan. Tiikerivanhemmat olettavat kovan vaatimustason ja pärjäämisen tuottavan sellaisia pääomia, joista on tulevaisuudessa hyötyä. Ajanvietevanhemmat puolestaan pitävät lasten ja nuorten liikuntaa osana iänmukaista kasvamista ja mukavaa sosiaalista yhdessäoloa.
Näiden kahden intressin sovittaminen liikunnan kansalaisjärjestötoimintaan on iso haaste – ottamatta tässä kantaa kummankaan vanhemmuuden puolesta.
Hinta sulkeekin kasvavan osan lapsista ja nuorista ulkopuolelle, sillä tiikerivanhempien ääni vaikuttaa olevan se kaikkein kantavin.
Ohjattu harrastaminen kilpailullisin päämäärin ja kovin menestystavoittein on kallista. Hinta sulkeekin kasvavan osan lapsista ja nuorista ulkopuolelle, sillä tiikerivanhempien ääni vaikuttaa olevan monessa seurassa se kaikkein kantavin. Myöskään huipuksi tulemisen kannalta varhaisesta hampaat irvessä kisaamisesta ei ole mitään hyötyä, kuten Salasuo ja kumppanit Huippu-urheilijan elämänkulku -teoksessaan osoittavat.
Liikunnan kansalaistoiminnan johtoajatus on perinteisesti ollut kansalaiseksi kasvaminen, liikunnassa ja sen avulla. Tämä ajatus on myös liikuntalain perusta.
Jos itselläni ja kavereillani oli aikanaan mahdollisuus nauttia kansalaistoiminnan kasvatuksellisesta annista, niin miten on niiden lasten ja nuorten laita, joiden vanhemmilla ei ole 2010-luvulla taloudellisia resursseja antaa lastensa kasvaa liikunnassa ja liikunnan avulla kansalaiseksi.
Tässä onkin pallo, jonka syötän vanhempien pohdittavaksi: Onko lapsen liikuntaharrastus vanhempien kasvatusväline, kuten tiikerivanhemmat sen näkevät, vai ajanvietevanhempien ajattelemaa lasten ja nuorten iänmukaista hauskanpitoa, jonka oheistuote on sosiaalisten ja liikunnallisten taitojen kehittyminen?
Päivi Berg
Berg työskentelee Nuorisotutkimusverkostossa erikoistutkijana. Vuosina 2016-2017 hän on mukana Ajolähtö: nuoret aikuiset uuden työn markkinoilla -hankkeessa.
