Saduissa perhe on pahin

Kuuntele.

Tuhkimoa, Lumikkia, Ruususta, Saapasjalkakissaa, Hannua ja Kerttua, Kaunotarta ja Hirviötä sekä Punahilkkaa yhdistää se, että kaikissa niissä perhesuhteet ovat tavalla tai toisella vinksallaan. Tämä on satujen maailmassa yleistä. Siellä koti todellakin on se kaikkein vaarallisin paikka. Kotona satujen sankareita uhkaavat henkinen väkivalta, sorto, hylkääminen, insesti ja usein jopa kuolema. Tällaisia tarinoita on luettu lapsille iltasatuina vuosisatojen ajan.

Tuhkimo, Lumikki ja uusperheen ongelmat

Tuhkimo ja Lumikki –saduissa sankarittaret painivat uusperheen ongelmien kanssa. Päivästä toiseen Tuhkimo joutuu olemaan äitipuolensa ja tämän tyttärien kyykytettävänä. Naisten käytös täyttää kaikki henkisen väkivallan kriteerit. Tuhkimoa nöyryytetään, nimitellään, eristetään. Sisko- ja äitipuolen käytös on karmivaa jo Tuhkimon varhaisissa versioissa, mutta kaikkein kylmintä kyyti on Walt Disneyn Tuhkimossa. Siinä äitipuoli on koko ajan maireasti hymyileva julmuri, joka verhoaa julmuutensa äärimmäiseen sarkasmiin.

Lumikilla asiat eivät ole yhtään sen paremmin. Hän joutuu ikuisesta nuoruudesta haaveilevan äitipuolensa kateuden kohteeksi. Tämä äitipuoli ei tyydy pelkkään henkiseen väkivaltaan, vaan yrittää saada Lumikin hengiltä hinnalla millä hyvänsä.

Uusperheen ongelmat ovat saduissa yleinen teema. Kateellinen äitipuoli ja häijyt siskopuolet esiintyvät jo antiikin tarinassa Cupidosta ja Psykhestä. Ilmiötä on selitetty sillä, että entisaikaan kulkutaudit riehuivat. Ei ollut mitenkään poikkeuksellista, että jompikumpi vanhemmista kuoli varhain. Leskeksi jäänyt hakeutui usein uusiin naimisiin ja hankaustilanteita saattoi syntyä. Uusperhesaduille oli siis tilausta.

Psykoanalyyttinen satujentutkimus puolestaan ajattelee, että kaikki lapset tuntevat vanhempiaan kohtaan paitsi äärimmäisen syviä rakkauden tunteita, myös pohjatonta vihaa. Pahoihin äitipuoliin ja muihin hirviöihin lapsilla on mahdollista heijastaa näitä aggressiivisia tunteitaan.

Jotain meidän kulttuurisista rakenteistamme kertoo se, että useimmiten uusperheen pahat jäsenet ovat nimenomaan naisia. Pahoja isäpuolia tai velipuolia ei juuri näy. Naisten välinen kateus ja viha on saduissa voima, jonka tielle ei kenenkään kannata astua.

Orvoille lapsille käy aina hyvin

Saapasjalkakissa ja monet muut sadut alkavat tilanteesta, jossa lapsi jää kokonaan orvoksi. Orvoksi jääminen ei kuitenkaan ole lapselle satumaailmassa ollenkaan huono vaihtoehto, ainakaan jos sitä vertaa uusperhehelvettiin. Yksin jäävät lapset saavat yleensä auttajakseen taikaeläimen, hyvän haltiattaren tai muun taikaolennon ja niin alkaa uskomaton nousu ryysyistä rikkauteen.

Monissa saduissa, varsinkin Grimmin veljeksillä, kuolleet vanhemmat auttavat lastaan vielä haudan takaakin - ainakin jos lapsi muistaa säännöllisesti kastella vanhempiensa hautaa kyynelillään.

Tarinan syntymiseksi lapsen on jäätävä tavalla tai toisella yksin. Vanhempien ei tarvitse kuolla, eikä lapsen tarvitse edes eksyä metsään, mutta jollain tavalla on päästävä pois vanhempien valvovan silmän alta. Todellinen seikkailu alkaa vasta, kun isää tai äitiä ei ole luomassa turvaa.

Hannun ja Kertun hylkäämisen taustalla on todellinen hätä

Saduista kauhein on Hannu ja Kerttu. Ruokaa ei ole ja niin isä ja äiti päättävät kylmästi hylätä lapsensa metsään petojen raadeltavaksi. Noidan kynsistä pelastuttuaan Hannu ja Kerttu palaavat tyytyväisinä takaisin isänsä luo (ilkeä äiti on tällä välin kuollut) ja antavat kaiken anteeksi. Kauhealla tavalla Hannu ja Kerttu muistuttavat niitä pahoinpideltyjä tai hyväksikäytettyjä lapsia, jotka viimeiseen asti ovat valmiita suojelemaan vanhempiaan.

Hannun ja Kertun tapaisia lastenhylkäämissatuja on selitetty historiallisilla faktoilla. Entisajan Eurooppa sai kokea useita rajuja katovuosia, joiden johdosta kansa kärsi nälänhätää. Vanhemmat saattoivat todella joutua miettimään ketkä perheenjäsenistä olivat pelastamisen arvoisia.

Psykologisesti Hannun ja Kertun viehätys selittyy sillä, että hylätyksi tuleminen on yksi lasten suurimmista peloista. Hannu ja Kerttu lohduttaa lasta kertomalla, että näinkin kauheasta tilanteesta voi selvitä. Toisaalta Grimmin veljekset kirjoittivat satunsa aikakautena, jolloin kauhuromantiikka oli muodissa. Osa Hannun ja Kertun viehätyksestä selittyy ihan puhtaasti kauhun kiehtovuudella.

Syöjätär äiti ja insesti-isi

Grimmin veljesten ensimmäisessä satukokoelmassa vuodelta 1818, Hannun ja Kertun hylkää metsään näiden biologinen äiti. Myöhemmissä kokoelmissa satua on muutettu ja äiti muuttuu äitipuoleksi. Hannun ja Kertun isää lasten hylkääminen sentään hiukan mietityttää, mutta vaimo ei jätä miestään rauhaan ennen kuin tämä suostuu suunnitelmaan.

Lähes poikkeuksetta ilkeä vanhempi saduissa onkin juuri äiti. Tunnetuimpia satuja on kritisoitu siitä, että niissä naiset esitetään joko nuorina, kauniina ja passiivisina prinsessoina tai vanhempina ilkeinä ja aggressiivisina syöjättärinä.

Grimmien Hannua ja Kerttua edeltää ranskalaisen Charles Perraultin versio Peukaloinen, vuodelta 1697. Tässä tarinassa epätoivoinen isä haluaa hylätä lapsensa metsään, hyväsydämisen äidin vastustellessa.

Myös kirjoihin ja kansiin päätyneen satukaanonin ulkopuolelta löytyy satuja, joissa pahiksen rooliin joutuu isä. Satu Kädetön tyttö esitetään Grimmien kokoelmassa niin, että isä yrittää suojella tytärtään Paholaiselta, joka tulee pyytämään tytön kättä. Ettei joutuisi naittamaan lastaan Paholaiselle, mies katkaisee tämän kädet ja lähettää tytön maailmalle onneaan etsimään. Samasta sadusta on kuitenkin kansanperinneversioita, joiden oletetaan olevan Grimmien sadun taustalla. Niissä isä itse haluaa naida tyttärensä. Kun tyttö kieltäytyy insestisestä suhteesta, isä hakkaa tytöltä kädet irti.

Rakasta minut prinssiksi!

Jos lapsuus on saduissa kamala, ei avioliiton satama ole välttämättä yhtään sen auvoisampi. Ensimmäinen mielikuva satuhäistä on ihana. On prinssi ja prinsessa ja upeat tanssiaiset jonka jälkeen he elävät elämänsä onnellisina loppuun saakka. Yllättävän usein satujen vanhemmat päätyvät naittamaan tyttärensä uljaan prinssin sijaan kaamealle hirviölle.

Satujen hirviösulhaset kertovat siitä, että satujen kirjoitusaikaan järjestetyt avioliitot olivat yleisiä. Avioliittoon astuminen oli neidoille pelottava askel. Vanhempien huolenpito ja turva päättyi. Seksuaalisesti kokematon neito lähetettiin tuntemattoman miehen luokse, eikä avioliiton täytäntöönpanossa viivytelty. Lisäksi avioliittoon astuminen merkitsi täydellistä alistumista miehen vallan alle. Millainen mies tahansa näyttäytyi tuossa tilanteessa pelottavana hirviönä.

Kaunotar ja Hirviö –sadun hirviö osoittautuu lempeäksi ja ystävälliseksi aviomieheksi. Vaikka sadun hirviö on hirviö vain ulkoisesti, on tarinan asetelmassa jotain todella häiritsevää.

Kaunottaren ja Hirviön parisuhde on riippuvuussuhde. Kaunotar oppii rakastamaan hirviötä olosuhteissa, joissa hän on hirviölle sekä vanki, äiti, että hoitaja. Hirviön impulsiivinen käytös vastaa kolmevuotiaan uhmaikäisen lapsen käytöstä. Kaunottaren tehtävä on opettaa mies ihmisten tavoille. Vaikka hirviö lopulta antaa kaunottarelle vapauden lähteä luotaan (viikoksi!), hän asettaa vaimolleen tiukat ehdot kotiin paluusta. Kun Kaunottaren paluu sitten viivästyy, makaa Hirviö pihan perällä henkitoreissaan. Hirviö osoittaa tällä järjestämällään draamalla, että Kaunottaren paikka on kotona. Miehen pahoinvointi on liiallisia vapauksia ottaneen naisen syytä.

Vaikka Kaunottaren ja Hirviön Hirviö ei missään versiossa ole väkivaltainen Kaunotarta kohtaan, se on silti äkkipikainen ja uhkaava. En voi olla ajattelematta, että satu kannustaa kestämään henkistä tai fyysistä väkivaltaa parisuhteessa. Jos vain tarpeeksi sinnikkäästi rakastat sitä kotihirviötäsi, niin kyllä se vielä prinssiksi muuttuu. Onhan se pohjimmiltaan ihana ja kiltti. Silloin kun se ei lyö tai ole kännissä.

Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää

Kun satujen historiaa tonkii, saattaa viattomimman ja romanttisimman tarinan taustaltakin löytyä yllättäviä juonenkäänteitä. Prinsessa Ruusunen syntyy rakastavaan kotiin ja päätyy ihaniin naimisiin. Tämä on totta vain nykyään tunnetuissa versioissa Ruususesta. Tarinan romanttiset juonenkäänteet saavat sadun varhaisissa versioissa hieman toisenlaisen sävyn.

Italialaisen Giambattista Basilen (1566-1632) satu Aurinko, Kuu ja Talia on yksi ensimmäisistä kirjallisista ruusus-versioista. Basilen Ruususessa nukkuvan tytön löytää metsästä naapurimaan kuningas, joka ihastuu nukkuvaan tyttöön ja laskeutuu tämän viereen ”poimimaan rakkauden hedelmät”. Toisin sanoen naimisissa oleva vanhempi mies raiskaa nukkuvan teini-ikäisen neidon. Myöhemmin pariskunta päätyy onnellisesti naimisiin ja kuninkaan mustasukkainen ex-vaimo heitetään vesisaaviin kaiken maailman liskojen ja käärmeiden syötäväksi. Se niistä satuhäistä!

Punahilkan perheidylli

Tutuimmista saduista jää jäljelle vielä Punahilkka. Vihdoinkin satu, jossa esiintyy onnellinen ja tasapainoinen perhe! Äiti oli häneen hullantunut ja isoäiti vielä enemmän, kirjoittaa Punahilkasta Charles Perrault. Isoäiti jopa hemmottelee lasta antamalla tälle lahjaksi kauniin punaisen hilkan. Vaikuttaa idylliseltä, mutta tämänkin idyllin pilaa psykoanalyyttinen satujentutkimus.

Psykoanalyytikko Bruno Bettelheim selittää tunnetussa (ja kyseenalaistetussa!) kirjassaan Satujen lumous, että Punahilkka neuvoo tahallaan sudelle tien isoäidin mökille. Tämä johtuu siitä, että symbolisella tasolla isoäiti rinnastuu Punahilkan äitiin, jonka Punahilkka haluaa raivata omien oidipaalisten haaveidensa tieltä. Kun tyttö sitten itse päätyy suden vatsaan, hän symbolisesti makaa oman isänsä kanssa ja vapautuu näin kohtaamaan oman seksuaalisuutensa.

Älkää miettikö tätä, kun seuraavan kerran luette iltasatuja lapsille!

Olipa kerran: Raiskattu Ruusunen ja emansipoitunut Pahatar

Ohjelma ei ole enää saatavilla