Inhimillinen tekijä: Enemmän kuin legendoja
TV1 lauantaina 17.12.2016 klo 17.10 - 18.00, uusinta keskiviikkona 21.12. klo 22.00
Yle Areenassa vuoden ajan
Inhimillisen tekijän vieraissa henkilöityvät sadat roolit, kymmenet vuodet näyttelijäntyötä, kuvia suomalaisista miehistä ja naisista, iloa ja surua, koko elämän kirjo.
Eila, Liisa ja Eskon Roineen elämässä teatteri on ollut keskiössä lapsesta pitäen, olihan isä Eero Roine jo legendaarinen teatterimies ja aina töissä.
Huumorin erityislahja
Eila sanoo, että he sisarukset ovat syntymässä saaneet huumorin erityislahjan. Heillä on kyky nähdä asioiden koominen puoli niin työssä kuin arjessakin – vaikka joskus se onkin hymyä kyynelten läpi.
Ja he muistuttavat myös, että heitä on neljä sisarusta, on Olavi, joka ei ole astunut teatterin maailmaan muuta kuin katsojana. Eila kertookin, että oikeasti Olavi-veli oli ainoa, jota pyytämällä pyydettiin teatteriin, he muut ovat sinne tunkeneet väkisin ovista ja ikkunoista, joskus saranapuoleltakin!
Esko muistaa, että lapsena ei kelvannut koulun Tiernapoikiin, koska oli opettajan mielestä niin huono näyttelijä.
Kilo voita ja kaksi kinkkua
Eila muistaa parhaiten sota-ajan ja siitä on paljon hurjiakin muistoja. He todistivat veljen kanssa ilmataistelua, maastoutuivat lumihankeen ja jännittivät siellä.
Liisan ensimmäinen sana oli "oma", aina kun lentokoneen ääni kuului, hän rauhoitteli sillä muita. Liisa kertoo, että sodan jälkeen isä sai usein palkkioksi ruokaa, kun kävi keikoilla hauskuuttamassa ihmisiä. Kilo voita ja kaksi joulukinkkua pitivät perheen ruuassa.
Äitiään sisarukset muistelevat lämmöllä, äiti oli kotiäiti, oli suvaitsevainen ja hyväksyvä.
Teatterisuvun kirous
Esko sai jättää koulun kesken ja mennä teatterikouluun, eivätkä Eskon aikuisiän avioerotkaan tuottaneet poikkipuolista sanaa, päinvastoin äiti pysyi Eskon ex-vaimojen kanssa hyvissä väleissä.
Mutta onko teatterisukuun syntyminen siunaus vai kirous? ”Vähän molempia”, Eila sanoo.
”Suututti kun jotkut arvelivat, että helpostihan sinne teatteriin pääsee, kun on kuuluisa isä auttamassa. Liisalle sanottiin, että näytäpäs nyt Roineen tyttö mitä osaat. Se tuntui ilkeältä, kun ei vielä oikeasti paljon mitään osannut.”
Monien kuuluisien näyttelijöiden pojilla on jonkinlainen isätrauma, entä Eskolla?
Esko arvelee, että ei. Hän sanoo, että isän kuoleman jälkeen häntä pyydettiin moniin sellaisiin paikkoihin vitsejä kertomaan, joissa isä oli käynyt. Esko ymmärsi kieltäytyä, koska tiesi, ettei pärjäisi. Oma tie oli löydettävä.
Eila sanoo, että oli nuorena tyttönä ujo ja epävarma, varmastikin ensimmäiset kaksi vuotta hiljaa näyttelijälämpiössä. Alkuvuodet olivat kovia, nuorta näyttelijää haukuttiin ja höykytettiin, mutta jotenkin sen kesti.
”Myöhemmässä vaiheessa Jouko Turkan ohjauksessa tuntui ihan tutulta”, Eila nauraa.
Mutta mitkä ovat olleet niitä parhaita rooleja? Liisa muistelee Romeon ja Julian Juliaa, Eila taas sanoo, ettei uskalla sanoa yhtään, roolit suuttuvat. Esko siteeraa isäänsä: parasta roolia ei ole, koska se on aina mennyt kaverille.
Itkusilmässä töihin
Kaikki ovat löytäneet myös puolisonsa teatterin maailmasta ja myös jälkikasvua on lähtenyt samalle tielle. Pienet lapset ja näyttelijän epäsäännöllinen työ olivat isoja haasteita, ja Eila ja Liisa ihmettelevätkin välillä, että miten siitä hengissä selvittiin.
Eilan vanhin poika oli herkkä ja kaipaava ja yritti kaikkia temppuja vielä eteisessä, että äiti ei lähtisi töihin. Eila sanoo, että usein oli bussissa teatterille itkenyt koko matkan, vaikka ei itse ollut sitä huomannutkaan.
Kanssamatkustajat olivat ihmetelleet, että mahtaa olla riitaisa pari, kun rouva aina itkee. Sekä Eilan että Liisan paras oivallus oli, että kesällä ei tehty töitä, ei menty kesäteatteriin vaan pyhitettiin se aika perheelle.
Esko sen sijaan on ollut aina kiireinen, ja sanoo, että hänellä perheen ja työn yhdistäminen ei onnistunut ollenkaan. Jos jotakin hän katuu, niin sitä, että oli aina poissa kun lapset olivat pieniä. Siitä on jäänyt jäljet.
Pakopaikka näyttämöllä
Eila, Liisa ja Esko puhuvat siitä, millainen pakopaikka näyttämö voi olla. Kun maailma muuten murjoo tai oma elämä ahdistaa, näyttämöllä on aina ikään kuin turvassa. On elettävä siinä hetkessä, keskityttävä tekemiseen. Näyttämöllä on aina terve, niin kuin Liisa sanoo.
Toisaalta on myös niin, että sairaanakin näytellään, kynnys perumiseen on todella korkea. Niinpä Eskollekin kävi niin, että hän näytteli ensi-illassa kuumeettomassa keuhkokuumeessa, sairastui vakavammin ja nyt seurataan sydäntä.
Sisarukset ovat menettäneet molemmat vanhempansa. Eero-isä menehtyi äkillisesti 60-vuotiaana ja se oli varsinkin Liisalle kova paikka. Vasta omien lasten syntymä toi lohtua. Sylvi-äiti eli 99-vuotiaaksi ja oli keskeinen henkilö suvussa ja myös korvaamaton apu lastenhoidossa.
Esko sanoo, että äidin parin viimeisen vuoden hiipumista oli surullista seurata, mutta äidin muisto elää vahvasti monissa perinteissä kahvikokoontumisissa ja juhlissa.
Tärkeä Eila-mummi televisiossa
Ikä on tuonut paitsi viisautta, myös monia vaivoja. Eila sanoo, että ei enää taida ottaa mitään isoja rooleja, hän opettelee nyt elämää ilman näyttämöä. Hän ehti olla 17 vuotta Pikku Kakkosen Eila-mummina ja sanoo, että siinä tavoitettiin jotakin tärkeätä.
Eräänkin kerran nuori tyttö tuli sanomaan Eilalle, että te ette varmaan ymmärrä, miten tärkeä ihminen olette ollut hänelle, olette pelastanut hänen lapsuutensa. Eila jäi miettimään, että mikä tarina siellä takana oli, mutta totesi sitten mielessään, että varmaan ihan hyvä, että tällainenkin mummu televisioon otettiin.
