Lucky Luke on eurooppalainen rakkaudentunnustus hassulle Amerikalle

Mitä tapahtuu, kun amerikkalaisen elokuvan kaikkein klassisin laji suodatetaan eurooppalaisen ironian läpi? Siitä syntyy sarjakuva, jonka päähenkilö on tylsä, mutta huumori ensiluokkaista.

Euroopasta katsottuna Lucky Luke on maailman tunnetuin lännenmies. Hänen sarjakuva-albumeitaan on myyty yli 300 miljoonaa kappaletta 29 eri kielellä. Tosin Amerikan Yhdysvalloissa Luken suosio on paljon vaatimattomampaa kuin vaikkapa Saksassa tai Ranskassa.

Lucky Luken villi länsi perustuu ennen kaikkea lännenelokuviin. Käsikirjoittaja Tove Idströmin arvion mukaan koko sarjakuvaa ei olisi ilman niitä.

Western eli lännenelokuva on kehittynyt niin puhtaaksi, että se hylkii kaikkea vierasta ainesta. Idström kertoo, että joskus odotellessaan raitiovaunua hän huvittelee “kääntämällä” keskeneräisen käsikirjoituksen mielessään lännenelokuvaksi. Huvin lisäksi siitä on myös hyötyä: käännös paljastaa, toimiiko tarina ylipäätään.

Länkkäri on kuin piparimuotti, joka karsii kaiken turhan.

Tove Idström

– Länkkäri on kuin piparimuotti, joka karsii kaiken turhan sälän pois. Kun kertoo tarinan länkkärimuodossa, huomaa, jos siinä on yksityiskohtia, joita ei tarvita, Idström sanoo.

Puhtaudestaan huolimatta lännenelokuva myös joustaa. Sillä voi kertoa monenlaisista asioista, vaikka länkkärijuonet toistuvatkin samantyyppisinä. Idström mainitsee muutaman peruskuvion: kaupunkia piiritetään, yksinäinen mies ratsastaa kaupunkiin tai uusi ja vanha maailma törmäävät.

Idström vertaa lännenelokuvia antiikin tragedioihin. Molemmissa kaaos valtaa maailman, mutta sankari palauttaa järjestyksen. Tämä on kaikkein tutuinta ja lohdullisinta tarinankerrontaa. Kun yksinäinen cowboy voittaa kaupungin piirittäjät ja poikkeustila päättyy, katsojalle tulee hyvä mieli. Elämä on jälleen tasapainossa.

– Lännentarina on vähän kuin hai, joka on ollut täsmälleen samanlainen miljoona vuotta. Se on loppuun asti suunniteltu ja valmis. Siitä ei saa mitään pois eikä siihen tarvitse lisätä mitään, Idström sanoo.

Lännenelokuva tapahtuu yleensä avarassa maisemassa, tasangolla tai kaupunkipahasessa, jolloin elokuvan perusasetelmakin näkyy kauas.

– Maisema edustaa vapautta ja mahdollisuuksien moninaisuutta. Samalla se on vaarallinen. Preerialla voi vaania pyssysankareita, inkkareita tai vesi loppuu tai myrsky iskee. Vastavoimat ovat hyvin selkeät, Idström pohtii.

Myöskään henkilöiden luonne tai moraali eivät jää epäselviksi. Hyvä ja paha erottuvat toisistaan, varsinkin varhaisemmissa länkkäreissä.

Ingmar Bergman kertoo Laterna magica -muistelmateoksessaan, kuinka hän tapasi kerran päivällisellä Hollywoodin ohjaajaveteraaneja. William Wellman paljasti Bergmanille, miten oli uransa alussa oppinut esittelemään elokuvan alkutilanteen katsojalle mahdollisimman nopeasti:

“...näyttämönä on pölyinen katu saluunan edustalla. Portaiden juuressa istuu pieni koira. Sankari tulee ovesta, taputtaa koiraa, ratsastaa pois. Konna tulee ovesta, potkaisee koiraa, ratsastaa pois. Draama voi alkaa. Katsoja on minuutissa sijoittanut antipatiansa ja sympatiansa.”

Tove Idströmin mukaan mitään tarinaa ei voi kertoa ilman hyvää ja pahaa. Ainakin se pätee lännenelokuviin.

– Hahmot ovat pitkälle tyyliteltyjä. Mykkäelokuvan aikaanhan hyviksillä oli valkoiset hatut ja pahiksilla mustat, mikä erotti heidät toisistaan, Idström muistuttaa.

Pelkistäminen ja tyylittely sopivat villiin länteen. Lucky Luke on hyvä esimerkki tästä. Kiltti mutta suvereeni revolverisankari paljastaa amerikkalaisen lajityypin ytimen viemällä sen piirteet muutaman buutsinaskeleen lähemmäs rotkon reunaa.

Maailman tunnetuin eurooppalainen cowboy on jo 70-vuotias

Lucky Luke esiintyi ensimmäisen kerran Spirou-sarjakuvalehden sivuilla vuoden 1946 lopussa. Hänet loi belgialainen Maurice de Bevere eli Morris, joka oli ihaillut pienestä pitäen amerikkalaisia elokuvia. Varttuessaan hän työskenteli animaattorina ja haaveili urasta Disneyllä.

1940-luvun lopulla Morris lähti Yhdysvaltoihin ja viipyi siellä kuusi vuotta. Sinä aikana hän ajoi kaveriensa kanssa mantereen halki ja vieraili Meksikossa. Hän katseli maisemia ja imi itseensä villin lännen tietoutta ja amerikkalaisten työskentelytapoja.

Suurin osa oppivuosista kului New Yorkissa, jossa hän tutustui huumorilehti MAD:in tekijöihin. Morrisin mukaan heidän esimerkkinsä vaikutti siihen, että Lucky Lukesta tuli nimenomaan parodiaa.

Yhdysvalloissa Morris tutustui myös René Goscinnyyn, joka oli syntynyt Pariisissa, mutta kasvanut Argentiinassa. Goscinnystä tuli myöhemmin käsikirjoittajamestari, joka tunnetaan varsinkin pienestä suuresta gallialaisesta, Asterixista.

Kun he palasivat Eurooppaan, Goscinny alkoi käsikirjoittaa Lucky Lukeja ja Morris keskittyi piirtämään. Ensimmäinen Goscinnyn kirjoittama albumi oli Kiskot yli preerian (1955) ja viimeinen Laulava lanka (1977). Kaksikko teki yhdessä 38 albumia, joita valtaosa Lucky Lukea lukeneista pitää sarjan parhaina.

Ainakin sarjakuvaneuvos Heikki Kaukoranta ajattelee niin. Hän on suomentanut paitsi Corto Maltesea, Tinttiä ja Krazy Katia, myös 32 albumia Lucky Lukea.

– Morrisin todellinen vahvuus on hänen visuaalinen kokonaisnäkemyksensä 1800-luvun villistä lännestä. Ja aivan erityisesti hänen kykynsä piirtää toisistaan erottuvia, luonteikkaita persoonia. Osa hahmoista on karikatyyrimäisiä pottunokkia, mutta silti niistä puuttuvat stereotypiat kokonaan, Kaukoranta sanoo.

Morris on taitava karikatyristi. Lucky Luket ovat täynnä tarkkanäköisesti tyypiteltyjä historian henkilöitä, kuten Abraham Lincoln, kuuluisia elokuvakasvoja, kuten Alfred Hitchcock tai Lee Van Cleef, ja löytyypä sieltä taiteilijan oma isäkin. Huvittavinta on, että haudankaivajien kelmeät hahmot perustuvat Morrisin kouluaikana opettajistaan piirtämiin pilakuviin. Näin hän on itse kertonut.

Entä käsikirjoittaja Goscinny sitten? Heikki Kaukoranta kertoo ajattelevansa häntä aivan erityisellä lämmöllä.

– Hän oli hemmetin hyvä käsikirjoittaja, joka keksi todella hyviä tarinoita. Hänen huumorinsa oli aivan pistämätöntä, replikointi ylivertaista ja verbalistiikka pakotonta ja luontevaa.

Goscinny kuoli sydänkohtaukseen vain 51-vuotiaana. Mikä erikoisinta, tämä tapahtui sydänlääkärin vastaanotolla, jossa Goscinny polki kuntopyörällä rasituskoetta. Kenties se oli suurelle humoristille juuri sopiva loppu, kuten Kaukorantakin toteaa.

Yllättävästä kuolemasta seurasi, että Morris alkoi tehdä Lucky Lukea muiden käsikirjoittajien kanssa ja taso laski. Kaukorannan mukaan huonoimmillaan työn jälki oli onnetonta. Huonompaa tekstiä oli myös hankalampi kääntää.

– Kieli oli paljon konstikkaampaa ja vitsit väkisin väännettyjä. Goscinnyn hieno teksti kääntyi ihan itsestään suomeksi, Kaukoranta kertoo.

Onko Lucky Luke liian hyvä ollakseen kiinnostava?

Käsikirjoittaja Tove Idström on lukenut Lucky Lukensa huolella. Hän kuvailee niitä viihdyttäviksi.

– Eivät ne hirveän voimakasta muistijälkeä ole jättäneet, jos vertaan Tinttiin tai suosikkiini Corto Malteseen. Lucky Luken huumori on ironista ja hyvin kevyttä. On kadehdittavaa, miten joku voi luoda niin kevyttä tekstuuria.

Idström kertoo muistavansa parhaiten sen, miten Luke käärii sätkän tai keittää kahvinsa (hevosenkengän pitää jäädä kellumaan). Miehen luonteesta hän ei osaa sanoa paljoakaan. Idströmistä on selvää, että Luke jää etäiseksi, koska hänellä ei ole naista eikä oikein läheisiä kavereitakaan, paitsi hevosensa.

– Suosikkihenkilöni on Jolly Jumper, joka on kärsivällinen eikä ota Lukea vakavasti. Jos lukija samastuu tällä tavalla hevoseen, voi ratsastajassa olla jotain vikaa, Idström sanoo ja naurahtaa.

Heikki Kaukoranta muistuttaa, että monesti sarjakuvan keskushenkilö voi olla värittömämpi kuin sivuhenkilöt – esimerkkinä vaikkapa Tintti ja kapteeni Haddock.

Kaukorannan mielestä Lucky Luke on monipuolinen päähenkilö. Hän korostaa, ettei Luke ole aina ylivoimainen tai tunne-elämältään etäinen. Daltonien pako -albumissa hän jää Daltonien vangiksi ja kotiapulaiseksi (tosin silloinkin sankari säilyttää viilipyttymäisen tyylikkyytensä). Arkajalassa taas Luke ei saa liikutukseltaan käärittyä sätkää. Hän on juuri lukenut kuolleen miehen jälkeensä jättämän kirjeen, jossa mies puhuttelee Lukea ystävänään.

– Tekijät katsovat Lukea ja hänen supersankariuttaan hyväksyvällä ja hymyilevällä ironialla. Ei Luke ole yksipuolinen, vaan hieno tyyppi, Kaukoranta sanoo.

Yleensä supersankarilla on jokin heikkous tai vähintäänkin lapsuuden trauma, joka tekee hänestä jännitteisen ja kiinnostavan hahmon. Tai sitten ylivoimainen sankari käyttää voimaansa yllättävällä tavalla. Peppi Pitkätossuhan on tästä oiva esimerkki. Pikkutyttö, joka uhmaa niin fyysisillä voimillaan kuin anarkistisilla puheillaan aikuisten ylivaltaa.

Luke ei ole tällainen. Hän on maailman tarkin ja nopein ampuja, mutta ei ammu tappaakseen. Hän on kiltti ja nuhteeton sekä älykäs. Hän juo kokista ja on jättänyt tupakoinninkin (koska Amerikan markkinoiden valloitus vaati sitä). Ehkä tässä piilee Luken radikaalius – hyvyys on viety sekä taidon että moraalin osalta äärimmäisyyksiin.

Daltonin veljekset ovat ärsyttäviä

Lucky Luke on urallaan päihittänyt koko joukon legendaarisia villin lännen rikollisia. Billy the Kidin. Jesse Jamesin. Tuomari Roy Beanin. Daltonin veljekset. Ennen kaikkea historiallisten Daltonien serkuista, Joesta, Jackista, Williamista ja Averellista, on tullut Luken arkkivihollisia. Tätä tyhmänilkeää veljessarjaa Luke saa tuon tuostakin olla palauttamassa kiven sisään.

Idström muistelee tykänneensä Daltoneista aluksi, mutta sittemmin kyllästyneensä heihin.

– Niiden jumalaton tyhmyys oli ensimmäisillä kerroilla kauhean hauskaa ja sen pienimmän Daltonin kiivaus samaten. Mutta hahmot muuttuivat yksitoikkoisiksi, kun ne esiintyivät liian monessa albumissa, Idström sanoo.

Jopa Heikki Kaukoranta, joka muuten puhuu Lucky Lukesta ylistävään sävyyn, myöntää olevansa Dalton-kriittinen.

– Kaikkein vähiten olen jaksanut syttyä Daltoneihin, joka on niin jyrkän karrikoitu porukka. Ovathan he ihan hauskoja, kuten Rantanplan-koirakin, mutta ehkä tyhmyys on vedetty liian pitkälle, Kaukoranta miettii.

Kun Daltonit pakenevat vankilasta, he tekevät muuriin neljä reikää. Heistä nuorin, Averell, ei ajattele mitään muuta kuin ruokaa, ja johtohahmo Joe taas saa raivareita mitä pienimmistäkin asioista. Rantanplan taas on älykkyydestään kuuluisan Rin Tin Tinin mukaelma ja vastakohta, “varjoaan tyhmempi koira”.

Tässä lännen parodiassa sankari on ylihyvä ja konnat tosi tyhmiä. Toki tarinoissa on paljon myös keikarimaisia saluunanomistaja-rikollisia, jotka ovat ovelia ja älykkäitä, mutta eivät hekään Lukelle mitään mahda.

Lucky Luken villi länsi tarjoaa “koomisen nuljahduksen” ilman romantiikkaa

Heikki Kaukorannan mukaan Lucky Luke on suurta, mutta myötätuntoista, parodiaa villin lännen mytologiasta. Hän muistuttaa, että myös John Fordin esikuvalliset westernit ovat jännittävyytensä lisäksi hauskoja.

– Arvostan nimenomaan sellaisia taideluomia, joissa on sekä vakavaa asiaa että komiikkaa. Se on realistisempi kuva elämästä, johon kuitenkin kuuluvat kaikki värit.

Kaukoranta ei kuitenkaan usko, että amerikkalaiset voisivat itse tehdä Luken kaltaista lempeää parodiaa. Eihän sellaista ole heidän supersankarisarjakuvissakaan. Hänen mielestään juuri ulkopuolinen katse “nuljauttaa” Lucky Luken koomiseksi.

Idström korostaa sitä, että Luke ponnistaa enemmän lännenelokuvista kuin Yhdysvaltain historiasta. Samaa toki voi sanoa kaikesta villin lännen fiktiosta – se muotoutuu ainakin yhtä paljon suhteessa muuhun kuviteltuun kuin todella tapahtuneeseen.

– Pyssysankaruus on viety överiksi. Samoin stoalainen vaitonaisuus ja uskollinen hevonen. Kaikki on tyylitelty ja pyritty viemään tappiin asti, Idström kuvailee.

Hän arvelee, että ironisen naureskelun lisäksi Lucky Lukessa kaikkein eurooppalaisinta on romanttisuuden puute.

– Viimeinen kuva, jossa Luke ratsastaa kohti auringonlaskua, on hyvin romanttinen. Muuten sitä ei nähdäkseni juurikaan ole. Ei ole romansseja eikä villin lännen seikkailuromantiikkaakaan.

Heikki Kaukorannan mielestä jopa tämä toistuva viimeinen ruutu, jossa Luke poistuu takavasemmalle laulaen omasta yksinäisyydestään, vinoilee villin lännen perinteelle.

– Siinäkin parodioidaan erinäisten lännenelokuvien loppuja, Kaukoranta vakuuttaa.

The End eli tarinan opetus

Alunperin westerneillä oli omat vastustajansa Yhdysvalloissakin, kertoo Rick Altman Elokuva ja genre -teoksessaan. Näiden arvostelijoiden mukaan lännenelokuvat vetosivat vain “nuoriin poikiin ja eurooppalaisiin, joilta puuttui tietämystä todellisesta lännestä”.

Kriitikot olivat varmasti oikeassa, mutta he jättivät tekemättä olennaisen johtopäätöksen. Etäisyys niin sanotusta todellisuudesta antoi eurooppalaisille vapauden tehdä villin lännen myyteillä mitä tahansa. Ja niin he ovat tehneetkin.

Ranskalaiset filmihullut, kuten André Bazin, olivat kirjoituksillaan nostamassa lajityypin amerikkalaisia valioita elokuvataiteen mestariteoksiksi. Italialainen Sergio Leone kiepautti koko genren uuteen asentoon spagettiwesterneillään. Ja onpa muuten Tex Willerkin kotoisin Italiasta.

Haluan muistuttaa penseitä amerikkalaisia siitä, että rakkaudesta se hevonenkin potkii. Lucky Luken kiltti pilkka on nimenomaan rakkaudentunnustus amerikkalaisuudelle. Sille pikkuisen liikuttavalle kaikkivoipaisuudelle, jota yksinäinen cowboy niin hyvin edustaa.