Pääsykoe taiteilijaksi – näin otin ratkaisevat askeleet luovalle alalle

Kevät on kiihkeintä ammattivalinnan aikaa. Keskiviikko 5. huhtikuuta on monella ratkaiseva päivä. Silloin jätetään viimeisetkin ennakkotehtävät yhteishaussa. Vielä ehtii! Nyt elokuvaohjaaja, valokuvaaja, vaatesuunnittelija, näyttelijä ja dokumenttiohjaaja kertovat, miten he selvittivät pääsykokeet. Miksi kannattaa tai ei kannata pyrkiä luovalle alalle.

Akseli Valmunen halusi puhelinmyyjästä valokuvaajaksi

– Kauheasti piti maalata vesiväreillä.

Se on valokuvaaja Akseli Valmusen ensimmäinen muistikuva Lahden muotoiluinstituutin valokuvauksen pääsykokeista.

– Vesiväreillä maalatessa kaikki ovat samalla lähtöviivalla. Sitä on opetettu kaikille esikoulusta asti. Myöhemmin sain kuulla, että ei haettu sitä, kuka osaa maalata, vaan kenellä oli parhaat ideat.

Vuosi oli 2012. Kokeissa oli kiire koko ajan. Ne kestivät neljä päivää, eikä vapaa-aikaa ollut. Valmunen kaivaa muististaan tehtäviä: maalaustehtäviä oli kaksi. Sitten oli lyijykynäpiirrostehtävä, jossa piti piirtää jälkiuunileivästä mainoskuva, joka oli poliittisesti jännittynyt.

– Siihen aikaan Kreikan tilanne oli ajankohtainen, joten piirsin kreikkalaisen kiekonheittäjän, jolla on ruisleipä kiekkona, Valmunen muistelee.

Tehtävänä oli myös ottaa Lahden satamasta mainoskuva. Ja yksi ennakkotehtävistä, eli kuvasarja otsikolla Hyvät ihmiset, piti kuvata uusiksi, mutta nyt kertakäyttökameralla. Erityisesti pääsykokeiden vauhtia kuvaa tehtävä, jossa ohjattiin malleja. Kolmessa minuutissa kuvattiin kolmen kuvan sarja.

– Piti lukea kolmessa minuutissa tehtävänanto ja toimia. Kolme mallia odotti betonikuutiossa. Heistä sai ottaa viisi kuvaa, joista sitten käytettiin kolme, Valmunen kuvailee.

Puhelinmyyjä on silti hieno ammatti. Se on ihan samanlaista kuin valokuvaus, tekosyy päästä ihmisiä lähelle.

Mitä sinulla oli pääsykokeissa pelissä?

– Oli isot paineet. Olin sitä ennen ollut puhelinmyyjä. Halusin vaihtaa alaa, kertoo Valmunen, joka oli opiskelemaan hakiessaan 24-vuotias, jo työelämässä kiinni.

– Puhelinmyyjä on silti hieno ammatti. Se on ihan samanlaista kuin valokuvaus, tekosyy päästä ihmisiä lähelle.

Ammatinvaihto on kannattanut. Tänä keväänä Akseli Valmunen voitti Kuvajournalismi 2016 -kilpailussa kaksi sarjaa: Vuoden lehtikuvan ja Vuoden kuvareportaasin. Kumpikin palkinto tuli kuvareportaasista koirien kloonauksesta Etelä-Koreassa. Hänet palkittiin myös parhaana nuorena pohjoismaisena valokuvaajana. Sen seurauksena Valmunen saa oman näyttelyn kloonatuista koirista kesäksi Tukholman valokuvataiteen museoon. Valmunen valmistui viime vuonna medianomiksi Lahden ammattikorkeakoulusta, mutta jatkaa valokuvauksen maisteriopintoja Aalto-yliopistossa.

Vaatesuunnittelija Satu Maaranen vaihtoi järkevän ammatin unelmaansa

– Muistan tehtävän, jossa kuvailtiin sanaa flaneeraus, joka tarkoittaa päätöntä ajelehtimista. Piti suunnitella vaatemallisto, joka sopii siihen elämäntyyliin.

Vaatesuunnittelija Satu Maaranen ei ole ajelehtija, päinvastoin. Hänellä on kaksi yritystä. Työkenttänä on maailma. Asiakkaita on niin Pariisissa kuin Kiinassakin. Mutta hän on alanvaihtaja. Maaranen haki kuvataidelukion jälkeen ensin opiskelemaan taidekasvatusta Taideteolliseen korkeakouluun vuonna 2006. Pääsykokeista on jäänyt mieleen tehtävä, jossa piti kuvata kantaaottava tapahtuma.

– Piirsin hiihtotapahtuman, jossa oli meneillään mielenosoitus. Siinä vaadittiin lisää hiihtolatuja kaupunkiin, Maaranen muistelee.

Tajusin, että minulle ei riitä, että opetan muita olemaan luovia.

Maaranen pääsi kouluun, mutta vuosi taidekasvatuksen opintoja riitti kirkastamaan, mitä hän oikeasti elämältään halusi.

– Hain opiskelemaan taidekasvatusta sen takia, koska se on järkevämpää ja pystyisin sillä työllistymään. Muoti oli ollut lapsesta asti haaveena, mutta en uskaltanut tehdä sitä valintaa. Sitten tajusin, että minulle ei riitä, että opetan muita olemaan luovia. Minulla oli paljon omia ideota ja halusin toteuttamaan niitä.

Pääsykokeissa pitää olla rajoitetussa ajassa luova. Niin se on työelämässäkin.

Hän haki opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun vaatesuunnittelun ja pukutaiteen linjalle sekä Lahden muotoiluinstituuttiin 2007. Mitä hän oppi alasta pääsykokeista?

– Pitää käyttää monipuolisesti mielikuvitusta. Pitää osata aikatauluttaa. Pitää tietää, miten ideansa toteuttaa ja esittää toiselle niin, että sen ymmärtää. On siinä kova paine. Pitää olla rajoitetussa ajassa luova. Niin se on työelämässäkin. Mitään inspiraatiota ei voi odottaa, Satu Maaranen ohjeistaa.

Taideteollinen korkeakoulu sulautui uuteen Aalto-yliopistoon ja muuttui Taiteiden ja suunnittelun korkeakouluksi, josta Maaranen valmistui 2012. Hän oli opiskeluaikoinaan kiinni työelämässä. Hänen suunnittelemiaan vaatteita on ollut mukana muun muassa Marimekon näytöksissä. Tuoreena maisterina Maaranen voitti vuonna 2013 naisten vaatemallistollaan Hyères Fashion Festivalin Grand Prix'n pääpalkinnon Ranskassa. Arvostetussa kilpailussa on hänen jälkeensä palkittu muitakin Aalto-yliopistossa opiskelleita. Suomalaisilla on nyt Maarasen mukaan uusi mahdollisuus pärjätä muodin alalla, joka on murroksessa.

– Sen jälkeen, kun aloitin opiskelun, ala on pirstaloitunut. Perinteiset rakenteet ovat murroksessa ja syynä on sosiaalinen media. Työt voivat levitä sosiaalisessa mediassa todella nopeasti ja saada valtavan yleisön.

Millaisen tehtävän haluaisit nyt pääsykokeisiin, joka peilaisi muutosta?

– Sellaisen, joka liittyy digitaalisuuteen, markkinointiin ja brändäykseen, ei pelkästään vaatesuunnitteluun, Maaranen sanoo.

Opiskelupaikan saaminen tuntui Juho Kuosmasesta vähintäänkin yhtä hyvältä kuin voitto Cannesissa

– Muistan valokuvaustehtävän aiheesta rakkaus. Oli todella nöyryyttävä hetki, kun olin kahvilla Hakaniemen torilla ja ohi käveli toinen pääsykokeisiin osallistuja. Kävi ilmi, että hän oli keksinyt saman idean kuin minä.

Juho Kuosmanen ja Teppo Airaksinen olivat kumpikin saaneet idean valokuvata Linnanmäen vuoristoradassa pitkään työskennellyttä jarrumiestä otsikolla Rakkaudesta työhön. Kumpikaan heistä ei toteuttanut omintakeista ideaansa. Kumpikin kuitenkin pääsi Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan elokuvaohjaajaksi vuonna 2004. Viime vuonna Kuosmanen sai Cannesin elokuvajuhlilla Un certain regard -sarjan pääpalkinnon elokuvasta Hymyilevä mies, joka voitti myös useita Jussi-palkintoja.

Tästä kaikesta voi kiittää pieleen menneitä Teatterikorkeakoulun pääsykokeita.

– Opin niissä, että ei kannata jännittää, koska alkaa puhua mitä sattuu. Sitten jännittää lisää, ja siitä suosta on itseään mahdoton kaivaa. Alkaa punastelemaan, eikä saa loppuviimein mitään sanottua, Kuosmanen muistelee.

Niinpä Juho Kuosmanen oli päättänyt elokuvataiteen pääsykokeissa keskittyä siihen, ettei jännitä.

– Se onnistui jopa niin hyvin, että kokeiden loppupuolella minulta kysyttiin, että haluanko edes kouluun. Vaikutin välillä jopa välinpitämättömältä.

Elokuvataiteen professorina oli Lauri Törhönen, ja pääsykokeista välittyi professorin käsitys elokuvaohjaamisesta. Se oli sotilaallinen ja käskyttävä. Haastatteluissa kysymyksiä tuli sarjatulena.

– Kysyttiin muun muassa mikä kala olisit. Muistan vastanneeni ahven jokseenkin vittuuntuneena, koska minua ärsytti koko kysymys.

Oli tosi iso houkutus alkaa esittämään jotain isompaa ja nerokkaampaa kuin mitä olikaan.

Pääsykokeiden aikaan Juho Kuosmaselle Taideteollinen korkeakoulu ja elokuvataiteen laitos tuntuivat saavuttamattomilta.

– Oli tosi iso houkutus alkaa esittämään jotain isompaa ja nerokkaampaa kuin mitä olikaan. Myöhemmin olin valintaraadissa ja huomasin, että sama ajatusvirhe on monella. Mielenkiintoisin ratkaisu jää tekemättä. Mutta ehkä omatkin onnistuneimmat tehtävät olivat niitä, jotka oli toteutettu ihan perusratkaisulla, koska ne eivät olleet kryptisiä vaan luettavissa.

Juho Kuosmanen on ollut valintaraadissa kahdesti vuosina 2009 ja 2010. Silloin professori Jarmo Lampelan tyyli oli toinen.

– Pyrittiin saamaan ihminen ulos jännityksestään, ja selvittämään, mikä häntä oikeasti kiinnosti. Minusta se oli terveempi suhtautuminen, Kuosmanen sanoo.

Elämä päättää toisin

Kahta hetkeä Juho Kuosmanen ei pääsykokeista unohda. Ensin tuntui uskomattomalta lukea nimensä jatkoon päässeiden listalta. Kun tuli soitto, että hänet oli hyväksytty kouluun, Kuosmanen oli Linnanmäellä.

– On ollut huvittavaa, kun ihmiset ovat kysyneet, miltä Cannesin voitto tuntui. Niin ei se tunnekokemus ainakaan isompi ole kuin silloin, kun sain tietää pääseväni kouluun.

Oli vapauttavaa tietää, mitä tekee seuraavat viisi vuotta.

– Ajattelin, että tämä tulee olemaan ykkösasia elämässä. Sitten sain tietää, että tyttöystävä on raskaana. Meille syntyi ensimmäinen lapsi heti toisen opiskeluvuoden alussa, mikä oli ihan positiivinen yllätys. Mutta se on hyvä opetus, että elämä päättää toisin, Kuosmanen nauraa.

Dokumenttiohjaaja Elina Hirvoselle jäi pääsykokeista trauma

– Silloin haettiin henkilökohtaista traumaa. Pääkokeissa oli tehtävä, jonka nimi oli jotain sen kaltaista kuin suurin kipupisteeni.

Elina Hirvonen pääsi toisella yrittämällä sisään Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan dokumenttielokuvaa. Ensimmäinen yritys vuonna 2002 tuo mieleen synkkiä muistoja siitä, miten pääsykokeissa piti toisten edessä ryhmässä kertoa aroista asioista.

– Ajattelen, että oikeat kipupisteet ovat sellaisia, että niitä ei saa tuollaisessa tilanteessa tonkia ja asettaa arvioinnin kohteeksi. Siinä on valta-asetelma. Se oli täysin vastuutonta. Kokeessa ei ollut läsnä ketään, jolla olisi kompetenssia ottaa vastuu, jos jollain hakijoista rajat ylittyvät, Hirvonen kritisoi.

Seuraavana vuonna Elina Hirvonen tiesi, mitä pääsykokeissa oli odotettavissa.

Laskelmoin kyynisesti, että halusin kouluun, ja annoin, mitä haluttiin.

– Laskelmoin kyynisesti, että halusin kouluun, ja annoin, mitä haluttiin. Enempää en kerro.

Valmistuttuaan Hirvonen on itse ollut valitsemassa uusi opiskelijoita Susanna Helken professorikaudella 2010-luvun alussa.

– Jokaisella professorilla oli taiteellinen painotuksensa, oma tietty tapa katsoa taiteenlajia. Me emme hakeneet yhdenlaista dokumentin tekijää. Haluttiin itse yllättyä, millä eri tavoilla taiteenlajia voi lähestyä, Hirvonen kertoo.

Mitä valintaraatilainen etsii hakijoista?

– Siinä haetaan sisäistä paloa juuri dokumenttielokuvan tekemiseen. Etsimme kykyä löytää elokuvallisesti kiinnostavia kulmia ja havaintoja maailmasta, joita käsitellään juuri sen taiteenlajin kautta.

Näyttelijä Riku Nieminen olisi yrittänyt kouluun vaikka 18 kertaa

Vuosi oli 2005.

– Ensimmäisenä tulee mieleen ihan viimeinen tehtävä: Ole mahdollisimman paska. Sillä tiellä ollaan edelleen.

Näyttelijä Riku Nieminen ei nyt vitsaile. Hän muistelee hakemistaan Teatterikorkeakouluun näyttelijätyön linjalle 2005.

– Se oli sellainen pääsykokeiden loppukevennys, jossa varmaan testattiin, onko hakijalla itseironian tajua. Itseironia on ollut omalla urallani asia, jota kohti olen sitten mennyt, Nieminen jatkaa.

Astuminen Teatterikorkeakoulun tiloihin oli merkittävä hetki, eikä pelkästään uraa ajatellen. Ensimmäisestä ihmisestä, jolle Nieminen puhui, tuli kurssitoveri ja myöhemmin häiden bestman. Hän oli Samuli Niittymäki.

Ei tarvitse olla paljon kokemusta alasta tullakseen valituksi.

– Vertailtiin vuoroa odotellessa hakupapereita ja CV:tä. Hänellä oli kokemusta parista lukion näytelmästä. Minä olin ollut Kajaanin kaupunginteatterissa ja kesäteatterissa muun muassa Vaahteranmäen Eemelinä. Molemmat päästiin sisään. Ei tarvitse olla paljon kokemusta alasta tullakseen valituksi, Nieminen kannustaa.

Pääsykokeet olivat Riku Niemisestä tylsät. Ei tullut mitään yllätyksiä. Hän oli ajatellutkin, että niissä tarkkaillaan liikkuvuutta, ilmaisuvoimaa, ajattelukykyä ja tahdon suuntaa.

– Etsittiin sitä, onko tuossa ihmisessä potentiaalia olla jonkun ajatuksen tai idean välittämisen väline. Sitähän näyttelijät ovat, välineitä, Nieminen toteaa.

Mitä sinulla oli pääsykokeissa pelissä?

– Jos en olisi päässyt kouluun, olisin lähtenyt rajavartiostoon. Mutta olin päättänyt, että pääsen läpi vaikka 18. kerralla. Oletettavasti motivaatio näkyi.

Pääsykoetehtävät antavat vihiä tulevista opinnoista. Riku Niemiselle oli tärkeä kokeiden viimeisessä vaiheessa tehty tehtävä, jossa ohjauksen opiskelija ohjasi kahden hakijan dialogia. Tehtävässä testattiin ryhmätyötaitoja.

– Se oli just sitä itseensä, kädet saveen. Ei sitä, että täytyy yksin seistä kaikkien edessä, vaan pyrittiin saamaan dialogi toimivaksi, välittämään jotain henkilöiden tarinan suunnasta, näytelmän väitteistä, Riku Nieminen innostuu.

Sitä Riku Nieminen halusi opiskelemaan. Pääsykoe on monta asiaa. Se on portti yhteisöön, yhdessä tekemiseen.

17 min

Pääsykoe luovaan luokkaan - Toista Yle Areenassa