Verentahrima sininen pää, vampyyri ja muut Noidan käsikirjan tutut

Lapsille suunnattu Noidan käsikirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 35 vuotta sitten. Syksyllä legendaarisesta kauhukirjasta julkaistaan viimein uusi painos. Mikä teki teoksesta niin kiehtovan, että se vangitsi pauloihinsa kokonaisen sukupolven?

Minulle pahin oli varmaankin vihreäasuisen naisen haamu, joka nostaa takasta pienen aavevauvan. Tai ehkä se sittenkin oli leijuva verentahrima sininen pää. Tai vampyyri, joka löytyy arkusta uhrinsa pää sylissään. Valinta on vaikea, sillä Noidan käsikirjan aikaansaamia lapsuuden traumoja piisaa.

Yleensä sanan legendaarinen käyttö on liioittelua, mutta ei tämän kirjan kohdalla. Eric Maplen, Eliot Humberstonen ja Lynn Myringin kirjoittama Noidan käsikirja on sukupolvikokemus, joka yhdistää 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa lapsuuttaan viettäneitä tämän päivän kolme- ja nelikymppisiä.

Facebookin Noidan käsikirja -ryhmä, keskustelupalstat ja blogit vilisevät muistoja kirjasta ja sen tekemästä vaikutuksesta nuoriin mieliin. Kirja vilahtaa sarjakuvissa, mainitaan DJ Kridlokkin Akuutti elämä -kappaleessa, ja se on inspiroinut Rytmihäiriö-yhtyeen Viinahampaat-singlen kannen.

Ylen haastattelussa vuonna 2015 toimittaja ja muusikko Perttu Häkkinen kertoi, että juuri Noidan käsikirja sai hänet kiinnostumaan salatieteistä ja oudoista ilmiöistä. Näitä aiheita hän on käsitellyt muun muassa Yle Puheen ohjelmassaan ja yhdessä Vesa Iitin kanssa kirjoittamassaan teoksessaan Valonkantajat: välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä (2015).

Harvassa ovat ne omatkin tuttavani, jotka eivät kirjaa muista. Sitä on luettu taskulampun valossa kauhusta täristen, mutta silti innokkaasti sivuja käännellen. Teos muistetaan paitsi pelottavana myös kiehtovana. Se oli kirja, joka piti lainata kirjastosta kerta toisensa jälkeen, ellei sitä ollut omakseen saanut.

Pitkään Noidan käsikirjan hankkiminen ei ollut helppoa. Kirjan toistaiseksi viimeinen kuudes painos otettiin vuonna 1994, ja vähitellen siitä tuli himoittu keräilykappale. . Esimerkiksi Huuto.netissä ja Tori.fissä teoksesta saa pulittaa useita kymppejä. Jotkut myyjät pyytävät siitä jopa 120 tai 130 euroa.

Nettihuutokaupoissa kirjasta on pyydetty älyttömiä hintoja

Pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa Noidan käsikirjan kolmella kappaleella on tätä kirjoittaessa 46 varaajan jono. Aika hyvin vuosikymmeniä sitten julkaistulta kirjalta.

Vampyyrit, aaveet ja yliluonnollinen

Alun perin englantilainen Usborne-kustantamo julkaisi teoksen nimellä Usborne Guide to the Supernatural World vuonna 1979. Englanniksi kirjan kolme osaa oli saatavilla myös erikseen: Vampires, Werewolves & Demons, Haunted Houses, Ghosts & Spectres sekä Mysterious Powers & Strange Forces.

Tammi julkaisi vuonna 1983 teoksen suomeksi nimellä Noidan käsikirja: vampyyreitä, aaveita ja outoja voimia. Se julkaistiin Tammen lapsille suunnatussa Käsikirja-sarjassa, johon kuuluivat myös sellaiset teokset, kuten Keksijän käsikirja ja Salapoliisin käsikirja.

Sarjan mukaan Noidan käsikirjalle tuli myös sen hieman harhaanjohtava, mutta kihelmöivän kiehtova nimi.

Todellisuudessa teos ei ole oppikirja noituuteen, vaan johdatus yliluonnollisiin ilmiöihin liittyviin kertomuksiin, uskomuksiin ja kansanperinteeseen.

Noidan käsikirja jakautuu kolmeen osaan. Nimiensä mukaisesti ensimmäinen käsittelee vampyyrejä, ihmissusia ja demoneja, toinen aaveita ja kolmas yliluonnollisia ilmiöitä, kuten telepatiaa, astraalimatkoja, ufoja ja hypnoosia.

Kirjan tyyli on asiallinen, ja sen lyhyet tekstipätkät ovat helppolukuisia. Se ei kuitenkaan ole kuivaa asiatekstiä, vaan Noidan käsikirjan kirjoittajat osasivat lisätä mukaan juuri oikean määrän verisiä yksityiskohtia ja karmivia faktoja.

Esimerkiksi kohdassa “Miten ihmissudeksi tullaan” esitellään railakkaaseen tyyliin “tyypilliset ihmissudeksi muuntautumisessa tarpeelliset taikamenot”. Rohtoon kuvataan tulevan muun muassa “murhatun lapsen rasvaa”.

Kirjoituksessa aiheesta “Miksi vampyyreihin uskotaan?” puolestaan kerrotaan elävältä hautaamisesta ja muistetaan lisätä, että “elävältä hautaaminen oli ennen yleistä, eikä se ole tuntematonta nykyisinkään”. Tätä seuraa kuvaus siitä, kuinka elävältä haudattu “herää arkussa ja kuolee sitten hitaasti tukehtumalla tai nälkään. Monet ovat ilmeisesti yrittäneet kaivautua pois haudasta ja syöneet omaa lihaansa”.

Yksi Noidan käsikirjan vaikuttavimmista piirteistä oli sen kuvitus. Se ei ole karikatyyrimäistä, vaan paikoitellen varsin realistista.

Jo teoksen kansi hehkui pahaenteisyyttä. Kannen vampyyrihampaisella ja verestäväsilmäisellä pääkallolla, jonka kallon halkeamiin oli kuvattu maapallon kartta, oli varsin voimakas vaikutus kirjan nuoriin lukijoihin. Monet muistelevat pitäneensä sitä pöydällä tai hyllyssä väärin päin, etteivät vain näkisi kallon karmivaa tuijotusta.

Monet kirjan kuvat ovat suorastaan riemastuttavan verisiä.

Vielä nykyäänkin mustan taustavärin, kallon pahansuovan katseen ja kirkkaankeltaisen otsikon yhdistelmä on värisyttävä.

Kuopiolainen 43-vuotias sairaanhoitaja Tuomas Henell on ylläpitäjänä Facebookin Noidan käsikirja -ryhmässä, jossa on tätä kirjoittaessa yli 2700 jäsentä. Hän kertoo nähneensä kirjan ensimmäisen kerran vuonna 1984 kirjakaupassa. Etenkin juuri teoksen kuvitus teki heti vaikutuksen.

— Sain Noidan käsikirjan lahjaksi joko jouluna 1984 tai kymmenvuotissyntymäpäivälahjaksi tammikuussa 1985. Olin siis juuri otollisessa iässä.

Henell ei muista kirjan olleen niinkään pelottava, vaan enemmänkin kiehtova.

— Olin itse siihen aikaan kiinnostunut kauhuelokuvista ja kauhukulttuurista. Silloin tulivat VHS-videokasetit ja niiden myötä vuokravideot. Niissä oli paljon uusia kauhuelokuvia. Muutenkin kauhu oli mediassa paljon esillä, hän muistelee

— Olin kuitenkin sen verran nuori, että vanhemmat eivät antaneet minun katsoa kauhuelokuvia. Noidan käsikirja oli ikäisilleni lapsille sopiva siinä tilanteessa. Se ei ollut liian rajua kamaa. Kirjassa oli paljon informaatiota. Voisi sanoa, että se oli länsimaisen kauhukulttuurin perinnetietoa vampyyreistä, ihmissusista ja muista sellaisista.

Noidan käsikirja -ryhmän Henell perusti kokeilumielessä vuonna 2009.

— Siihen aikaan monet perustivat Facebookissa omia ryhmiä asioista, jotka heitä kiinnostivat. Olin silloin vähän aikaa sitten löytänyt Noidan käsikirjan pitkästä aikaa jostain äitini varastosta. Ajattelin, että jos ottaisin pari kuvaa ja kokeilisin, miten tällainen ryhmä perustetaan. Tiesin jo siinä vaiheessa keskustelupalstoilta, että ihmiset muistivat kirjan. Ajattelin, että ryhmään tulisi jokunen jäsenkin.

Tulihan siihen.

— Aluksi ryhmään liittyi kavereita, sitten kavereiden kavereita. Sitten tuli yhtäkkiä ryöpsähdys ja jäseniä alkoi tulla hirveästi. Jäsenmäärä nousi yli kahteentuhanteen. Siinä se sitten on ollut aika tasaisesti. Monina vuosina on ollut hirveän hiljaista. Kun Noidan käsikirja nousee mediassa esiin, tietää, että jäseniä alkaa taas tulla. Veikkaanpa, että tämänkin jutun jälkeen saadaan taas uusi piikki.

Tammen lasten- ja nuortenkirjojen kustantaja Saara Tiuraniemi ei itse ollut talossa, kun Noidan käsikirja ensimmäisen kerran julkaistiin, mutta hän kertoo olleensa yhteydessä tuolloin lasten- ja nuortenkirjallisuudesta vastanneeseen henkilöön (kyseinen henkilö ei halunnut itse antaa haastattelua aiheesta, eikä nimeään juttuun).

Suurta mystiikkaa tai draamaa (saati sitten noituutta ja okkultistisia menoja) julkaisuun ei liittynyt. Tammi oli julkaissut jo aikaisemmin muita Usborne-kustantamon käsikirjoja, ja silloinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja päätti, että Noidan käsikirja olisi hyvä lisä sarjaan.

— Siihen aikaan uusia kirjaideoita käsiteltiin johtoryhmässä. Vain yksi kollega vastusti julkaisua ja mietti, oliko kirja liian rankka lapsille, Tiuraniemi kertoo.

Alkusyksystä Noidan käsikirjan ystäville koittaa juhlan päivä. Maaliskuun puolivälissä julkisuuteen vuosi tieto, että Tammi julkaisee kirjan uudelleen.

Kirja julkaistiin 1980-luvulla useassa muussakin maassa, mutta vain yksi maa on kysynyt Noidan käsikirjasta uusintapainosta. Suomi.

— Britit olivat todella hämmästyneitä, että suomalaiset haluavat tästä uuden painoksen. Kukaan ei kuulemma ole kaivannut kirjasta uudelleenjulkaisua pariin vuosikymmeneen, sanoo Tiuraniemi.

Jopa pohjoismaisilla kollegoilla oli vaikeuksia ymmärtää suomalaisten lämmintä suhdetta Noidan käsikirjaan.

— Tämä kuulostaa suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen -vitsiltä, mutta juttelin ruotsalaisen ja norjalaisen kollegani kanssa asiasta. He eivät muistaneet koko kirjaa, vaikka se oli julkaistu kummassakin maassa aikanaan. Kun he sitten katsoivat vähän kirjan sisältöä, he totesivat, että: “kyllä te suomalaiset olette hulluja!” Tiuraniemi nauraa.

Tänä vuonna Noidan käsikirjan ensimmäisestä suomenkielisestä painoksesta tulee kuluneeksi 35 vuotta. Tiuraniemen mukaan uudelleenjulkaisun syynä ei kuitenkaan ole varsinaisesti kirjan juhlavuosi, vaan se, että sitä on kyselty jatkuvasti vuosien varrella.

— Kyselyiden määrä on kiihtynyt koko ajan. Etenkin viimeisen vuoden aikana niitä on tullut vähintään viikoittain.

Tiuraniemen mukaan poikkeuksellista on myös se, että ihmiset haluavat ostaa uuden painoksen jo etukäteen.

— Tällaista käy harvoin uusintapainosten kohdalla. Ei tule mieleen vastaavaa. Kirjalle on tulossa jopa julkkarit. Eräs ravintoloitsija ilmoitti ihan suoraan, että haluaa ne järjestää. On aika harvinaista saada uusintapainokselle julkkaritilaisuus!

Miksi kirja sitten teki niiden suuren vaikutuksen? Tuomas Henell ja Saara Tiuraniemi eivät kumpikaan osaa oikein tyhjentävästi vastata kysymykseen.

— Ehkä se oli jossain määrin aika ainutlaatuinen teos siihen aikaan. Silloin ei niin paljon ollut tällaisia kauhukirjoja lapsille. Siinä mielessä ajat ovat muuttuneet. Kun katselee kirjakaupassa lasten ja varhaisnuorten kirjatarjontaa, yliluonnollisia juttuja on hirveän paljon. Ne ovat lyöneet läpi eri tavalla valtavirrassa, Henell pohtii.

— Olen miettinyt, että yleisestikin ottaen meillä ihmisillä, oli kyse sitten minkä ikäisistä ihmisistä vain, missä tahansa sukupolvessa, aika monelta tuntuu löytyvän lapsuudesta tällainen tosi hurja, jännittävä ja lainausmerkeissä traumatisoiva kokemus, jota sitten muistellaan pitkään. Noidan käsikirja oli sellainen erityinen hurjempi kokemus juuri sille ikäluokalle, jotka nykyään ovat 30-40-vuotiaita, hän jatkaa.

Saara Tiuraniemi on samaa mieltä.

— Silloin ei ollut niin paljon lapsille suunnattuja kauhukirjoja. Ei ollut videopelien maailmaa, ja netin maailmasta ei ollut vielä jälkeäkään. Ihmisillä on tarve saada jännitystä elämäänsä. Toiset tykkäävät dekkareista ja toiset tällaisista salaperäisistä ja mystisistä asioista.

Tietenkin myös nostalgialla on suuri osa Noidan käsikirjan suosiossa.

— Nykyiset isät, jotka lapsena lukivat kirjaa, muistelevat sitä ja haluavat sen uudelleen käsiinsä. Kirja oli niin jännittävä ja mieleenjäävä kokemus lapsena, Tiuraniemi sanoo.

Hänen mukaansa juuri sana legendaarinen kuvaa Noidan käsikirjaa hyvin. Legendat kasvavat ajan myötä, ja myös Noidan käsikirjan maine on paisunut vuosien varrella lähes myyttisiin mittasuhteisiin.

Yksi olennainen osa kirjan legendaarisessa maineessa on sillä, että se herätti pahennusta vanhemmissa ja etenkin uskonnollisissa tahoissa. Muistitiedon mukaan se jopa kiellettiin joissakin kirjastoissa. Todisteita tästä on kuitenkin vaikea löytää.

Kysy kirjastonhoitajalta -palvelun kautta vastannut kirjastoalan ammattilainen Anne Nádasi kertoo, että hän ei löytänyt kirjallisista lähteistä lisätietoa reaktioista Noidan käsikirjaan tai siitä, että kirjaa olisi poistettu kirjastojen kokoelmista.

Myös kirjastolaisten muistitieto aiheesta oli vähäistä. Valtakunnalliselta kirjastolaisten postituslistalta tuli Nádasin mukaan vain muutamia vastauksia kyselyyn ja nekin pääkaupunkiseudulta. Nimettömänä kommentoineet kirjastonhoitajat kertoivat, että “joissakin pääkaupunkiseudun kirjastoissa Noidan käsikirja laitettiin pian sen ilmestymisen jälkeen pois asiakkaiden saatavilta” tai, että “monet kirjastot poistivat kirjan kokoelmistaan”, mutta tarkempia paikkoja tai aikoja ei kukaan tunnu muistavan.

Suomen kuvalehden vuonna 2012 julkaistussa Maria Syvälän ja Lauri Dammertin kirjoittamassa jutussa “Kirjastot harrastavat portsaritoimintaa — näitä ei tänne hankita!” kirjoitetaan Nokian kirjastosta seuraavaa: “Nokia Missio -herätysliike sai aikoinaan kirjaston siirtämään varastoon noituutta käsittelevän, ”satanismin tielle nuoria johdattelevan” Noidan käsikirjan.”

Yle Uutisten netissä vuonna 2016 julkaistussa jutussa “Mikko Mallikas on joutunut vanhempien hampaisiin Suomessakin – myös muumit ovat olleet liian rajuja ruutuun” kerrotaan, että: “Pois silmistä ja näkyviltä paikoilta kirjoja on siirrelty, jos ne ärsyttävät kovin monia kävijöitä. Näin kävi aikanaan muun muassa huippusuositulle Noidan käsikirjalle uskonnollisen Nokia Mission vaatimuksesta.” Tarkempia lähteitä jutussa ei mainita.

Jos Nokia Missio -herätysliike liittyi asiaan, mahdollinen kohu sijoittui vasta 1990-luvun alkuun, jolloin liike perustettiin. Ilmestyessään kirja ei ainakaan herättänyt paheksuntaa, eikä juuri huomiotakaan.

— Kun keskustelin alkuperäisen kustantajan kanssa, hän kertoi, että silloin, kun kirja julkaistiin 1980-luvulla, kukaan ei ottanut yhteyttä. Hän ei joutunut antamaan yhtään lausuntoa kirjasta. Yksikään yksityinen henkilö tai lukija ei paheksunut tai kirjoittanut kysyäkseen, miksi tällainen julkaistaan. Hän ei myöskään muista kuulleensa, että kirjastoista olisi tullut kirjasta palautetta, Saara Tiuraniemi kertoo.

— Kun hän on nähnyt juttuja kirjasta, häntä on hämmästyttänyt, että kirjalle on tullut vuosien varrella näin hurja maine.

Entä onko Noidan käsikirja nykyään sopivaa luettavaa lapsille? Luoko se uusia traumoja vai ovatko 2010-luvun lapset niin kovapintaisia, etteivät he hätkähdäkään nähdessään verentahriman sinisen pään, vaarnan lävistämän vampyyrin tai ohjeet ihmissudeksi muuttumiseen?

— Tyylillisesti, etenkin visuaalisesti, se on aika erilainen kuin nykypäivän lastenkirjat. Uskon, että siinä on yhä aika jännittäviä juttuja. Ehkä tällaisena videopelien aikana on kuitenkin totuttu rankempaan kuvastoon: käveleviin zombeihin ja muihin, Tiuraniemi pohtii.

Julkaisisiko Tammi uuden lastenkirjan, jossa olisi esimerkiksi niin verinen kuvitus kuin Noidan käsikirjassa?

— Se riippuu ihan tarinasta. Tuntuuko siltä, että kirjalle on paikkansa? Noidan käsikirjan haluamme julkaista siinä vanhassa muodossa, jota on toivottu. Sitä ei auta mennä muuttamaan. Tämä julkaisu tulee ihan täysin yleisön pyynnöstä. Lukijat ovat toivoneet sitä ja kustantaja vastaa toiveeseen.

Saara Tiuraniemellä ei ole kirjassa varsinaista suosikkitarinaa, sillä se ei kuulunut hänen lapsuutensa lukemistoon. Erityisen vaikutuksen Tiuraniemeen on kuitenkin tehnyt Noidan käsikirjan kansi.

— Se on kirjan ikonisin elementti. Sen kun näkee, sitä ei unohda.

Tuomas Henellille voimakkaimmin mieleen on jäänyt kirjan vampyyriosiosta Arnold Paolen tarina.

— Se oli karmiva, koska se on ollut historiallinen tapahtuma. Tällaista vampyyrikuumetta on todella ollut. Se jäi paremmin mieleen kuin todennäköisesti aika keksityt kummitusjutut.

Oli se sitten kansi tai yksittäiset tarinat, varmaa on, että Noidan käsikirja on jäänyt sen lukeneiden lasten mieleen. Tätä juttua varten kaivoin lapsuudenkotini varastosta oman vuonna 1988 joululahjaksi saamani Noidan käsikirjan.

Hämmästyin, kuinka selvästi muistin osia kirjasta, vaikka en ole nähnytkään teosta vuosikymmeniin. Päättömät kummitukset, suomujen peittämät paholaiset, irvistelevä käärmenainen, kirkuvan aaveen vertavuotava suu – kaikki olivat kuin vanhoja tuttuja.

Tarinat veivät aikaan, jolloin kauhuun ja pelkoihin saattoi tutustua turvallisesti, peiton alla omassa sängyssä tai olohuoneen sohvalla perheen ympäröimänä. Todelliset hirveydet, sodat ja nälänhädät olivat kaukana.

Kuu paistoi, tuuli pöllytti lunta ja ulvoi paljaissa oksissa. Jälleen kerran istuin lapsuudenkotini sohvalla ja luin Noidan käsikirjaa.

Enkä muistellut sitä kauhulla, vaan lämmöllä.

Edit: Muutettu otsikkoa 30.8.2018.