Jenny Lehtinen: Nämä asenteet kylvävät syömishäiriötä yhteiskuntaamme – siksi tv:n laihdutusviihde ei enää viihdytä

Maailma muuttui, eikä kiusaamista lähentelevä elämäntaparemontointi enää mene läpi. Vaakakapinaveteraani Jenny Lehtinen selittää, miksi kansainvälinen tv-formaatti nostatti meillä kapinan.

Reilun kuukauden ajan telkkarista on tuutattu ulos Olet mitä syöt -ohjelmaa. Jos tämä kansainväliseen formaattiin perustuva ohjelma on jäänyt tuntemattomaksi, tiivistettynä se menee näin:

Otetaan ihminen, joka syystä tai toisesta on lihava. Taustasyitä ei juurikaan ruodita, eikä niihin puututa. Kertojaääni sanailee nokkelaan sävyyn ihmisen lihavuudesta, itsekurittomuudesta ja holtittomasta syömisestä. Laajakulmakuva esittelee häntä mättämässä suuhunsa epäterveellistä sapuskaa.

Katsojan vakuuttamiseksi päähenkilö kuvataan myös alusvaatteisillaan ja alakulmasta, jotta varmasti näemme millaisesta laardikasasta on kysymys. “Laardi” sanana on myös ohjelman tekijöille hyvin rakas, ja sitä käytetään ahkerasti.

Seuraavaksi tuo lihava vätys haukutaan pystyyn jääkaappinsa ääressä. Sieltä löytyy usein hirveitä asioita, kuten juustoja, mansikkahilloa ja limsoja. Rikospaikalla hekumoidaan nuorena koittavalla kuolemalla ja uhkaillaan elintapasairauksilla, kunnes ohjelman hyvinvointilääkäri lupaa laittaa ihmisen elämän uuteen uskoon. Siitä se matka sitten alkaa, ja kuten aina, lopulta päästään vaikeuksien kautta voittoon.

Mitä pahaa siinä on, jos ihmisiä autetaan laihtumaan, anteeksi tekemään elämänmuutosta?

Pakko myöntää, että joka ikinen ohjelmaa kritisoinut kannanotto on lämmittänyt sydäntäni. Jokin tässä yhteiskunnassa on muuttunut, kun tällainen vahingollinen roska ei enää mene läpi. Ihmiset pitävät puolensa. Sanovat ääneen, kun näkevät isoja epäkohtia.

Aivan erityisen lämmittävää oli Syömishäiriöliiton kannanotto, ja sen nouseminen valtamedioiden otsikoihin. Edelleen kuitenkin jatkuu vilkas keskustelu siitä, onko tässä nyt oikeasti mitään ongelmaa. Mitä pahaa siinä on, jos ihmisiä autetaan laihtumaan, anteeksi tekemään elämänmuutosta?

Minäpä kerron.

Ensimmäinen ongelmallinen asenne tulee vastaan jo ohjelman alkumetreillä:

1. Ruoan demonisointi

Tässä kyseisessä ohjelmassa moni ruoka on “roskaa”, “paskaa”, “oksennuskasoja”. Alussa käydään läpi kaikki, mitä ihminen kertoo edellisen viikon aikana syöneensä. Nuo yleensä epäterveellisiksi luokitellut ruuat kasataan pöydälle ällöttäväksi mössökasaksi, jota sitten sorkitaan, tökitään ja taivastellaan.

Jokainen syömisen kanssa kamppaillut, tai varsinkin syömishäiriöstä kärsinyt tietää, miten helposti “hyvien ja sallittujen” ja “huonojen ja kiellettyjen” ruokien listat alkavat muodostua. Ensimmäisiä asioita, mitä ruokasuhteen tervehdyttämiseksi tehdään, on noiden kieltolistojen purkaminen.

Ihminen syö tuplasti enemmän herkkuja, joita pitää kiellettyinä.

Ihminen tutkitusti syö tuplasti enemmän sellaisia herkkuja, joita pitää kiellettyinä. Tähän perustuu se ilmiö, että joku voi nautiskella suklaalevystä sen pari palaa kerralla, kun toisella menee aina koko levy - huonon omatunnon saattelemana. Mitä todennäköisimmin ensin mainittu ei pidä suklaata saatanan salajuonena, vaan herkkuna, jota on kiva nautiskella silloin tällöin. Jälkimmäinen puolestaan kamppailee jatkuvasti “sokeriaddiktion” tai valtavan herkkuhimon kanssa, ja häviää sen turhan taistelun vähän väliä.

Minkäänlaisten ruoka-aineiden demonisointi ei siis kannata, koska se ei käytännössä koskaan johda terveempään syömiseen tai parempaan ruokasuhteeseen. Terveellisempiin valintoihin ohjaaminen toimii merkittävästi paremmin hyviä asioita lisäämällä (esim. kasvisten osuus ruokavaliossa, tasainen ja riittävä syöminen) kuin huonoja kieltämällä.

2. Psyykkisen puolen unohtaminen

Kaikki syyt, joita tässä, ja tämän kaltaisissa ohjelmissa löydetään huonolle ruokavaliolle tai liikkumattomuudelle, ovat tekosyitä. Ei väliä, vaikka ihminen tekisi 14h työpäiviä, tai olisi viiden vielä melko pienen lapsen äiti; väsymystä tai uupumusta ei lähtökohtaisesti lasketa miksikään.

Yhden jakson päähenkilö kertoo kärsivänsä tunnesyömisestä, se kyllä näytetään ohjelmassa, mutta asiaa ei käsitellä millään tavalla. Sen sijaan henkilö saa tiukan ruokavalion ja liikuntaohjelman.

Laihduttaminen on eniten syömishäiriöitä ruokkivaa toimintaa.

Ei näin!

Syömishäiriötä, tai edes häiriintynyttä ruokasuhdetta, ei yksikään asiansa osaava ammattilainen ala hoitamaan laihduttamisella. Laihduttaminen on eniten syömishäiriöitä ruokkivaa toimintaa, joka ajan myötä vain pahentaa ihmisen tilannetta.

Tunnesyöminen on vielä aika huonosti ymmärretty syömisen ongelma, johon nimensä mukaisesti liittyy ongelmia sekä syömisen että tunteiden hallinnan kanssa. Asianmukaisesti hoidettuna molempiin ongelmiin puututaan.

3. Kiusaamisen hyväksyminen

Heti ensimmäisessä jaksossa tehdään selväksi, että lihomisesta huomauttelu ja suoranainen kiusaaminen on ok. Jakson päähenkilön työkaveri läpsyttelee lupaa kysymättä tämän mahaa, kuittailee jäätelön syönnistä. Kun tähän lisää juontajaäänen kommentin “huomauttelulle on saatava loppu!”, ja kyseisen työkaverin toteamuksen “jengi vähän naureskelee, ja Esko naureskelee siinä mukana, mutta kyllä mä huomaan, että hän kipuilee tän asian kanssa”, on vaikea enää tietää, pitäisikö itkeä vai juosta pää edellä seinään?

Kiusata saa, vaikka näkee että asia on toiselle arka? Kiusata saa niin kauan, että kiusattu ymmärtää muuttua?

Kiusata saa niin kauan, että kiusattu ymmärtää muuttua?

Jos tämä on se ajatusmalli, jota oikeasti halutaan levittää, harva meistä on turvassa.

Hörökorvista, silmälaseista, pienistä tisseistä tai isoista etuhampaista on lienee siis täysin ok kiusata ja kuittailla, kunnes kiusaamisen uhri ymmärtää hoitaa itsensä ulkoisesti hyväksyttävään normiin. Vai onko se sittenkin vain lihavuus, josta saa kiusata?

4. Elämänmuutos on nopeaa ja tuntuu pahalta

Koska laihduttaminen on todettu lähinnä haitalliseksi, ei yksikään ajan hermoilla oleva hyvinvointiohjaaja moisesta enää puhu. Nyt puhutaan elämänmuutoksesta, vaikka keinot ja mittarit muutoksessa olisivat tismalleen samat kuin aiemmin laihduttamisessa. Niin on tässäkin ohjelmassa.

Elämänmuutoksessa tärkeintä on nopea ja radikaali muutos, jossa muutoksen kohdetta ei osallisteta, vaan tavoitteet ja keinot sanelee “asiantuntija”. Joka muuten on ihan varma, että kyllä tässä nyt liikuntakärpänen puraisee, kun rapakuntoinen liikunnanvihaaja viedään porrasjuoksemaan!

Onko trampoliinihyppely todella paras liikuntamuoto viiden lapsen äidille, jonka kuopus on yksivuotias?

Vielä enemmän kyseenalaistan sitä vimmaa, jolla kymmeniä kiloja ylipainoiset ihmiset laitetaan hyppimään. Yhden pitää tehdä haarahyppyjä, toisen hyppiä hyppynarulla, kolmannen trampoliinilla.

Täysin vailla hyvinvointilääkärin pätevyyttä epäilen, onko trampoliinihyppely todella paras mahdollinen liikuntamuoto viiden lapsen äidille, jonka kuopus on yksivuotias? Aika moni äiti-ihminen tietää, että trampoliinilla lirisee helposti joku muukin kuin hiki ohimoilta.

Mikään näissä ohjelmissa nähty ei tue ajatusta, että tässä ollaan tekemässä pysyvää elämänmuutosta. Vauhti on edelleen valttia ja mitä isompi pudotus, sen parempi.

Jos tahti on pari kiloa kuukaudessa, “ homma ei nyt etene”, vaikka tutkitusti 1-2kg/kk on juuri sellainen painonpudotusvauhti, johon sekä keho että mieli sopeutuu, ja joka ennustaa pysyvämpää tulosta.

5. Mustavalkoisen ajattelumallin vahvistaminen

Jo antiikin Kreikassa tiedettiin ihmisen onnellisuuden ydin: Kohtuus kaikessa.

Laihdutusviihteessä ei kohtuudelle ole sijaa. Kun ennen on syöty suunnilleen kaikki mikä ei ole päässyt karkuun juoksemaan, mennään seuraavaksi toiseen äärilaitaan. Entisen nollaliikkujan pitää käydä joka päivä lenkillä, tuntuipa se miten pahalta tahansa, ja uudeksi ruokavalioksi esitellään pelkkiä terveellisiä elintarvikkeita.

Juhlat ovat onnistuneet, kun siellä tuli syötyä vain yksi lusikallinen kakkua. Festareilla “selkärankainen ihminen” kieltäytyy kaikista herkuista ja alkoholista. Missä on kohtuus? Missä kokemus siitä, että olin juhlissa, nautin tarjottavista kohtuudella ja järkevästi, olipa kiva kokemus?

Kohtuuden opettelu ei näytä telkkarissa hyvältä.

Jos jokin tässä maailmassa on entiselle syöpölle vaikeaa, se on nimenomaan se kohtuus.

Kohtuuden opettelu ei tosin näytä telkkarissa yhtään niin hyvältä, kuin kieltäymyksessä kituminen. Se ei myöskään ole mediaseksikästä, toisin kuin “repsahduksen” jälkeinen morkkis. Kohtuuden opettelu kestää hiton pitkään ja tuottaa tulosta niin paljon hitaammin, kuin itsekurin avulla kärvistely.

PS. Vaikka tässä kolumnissa nimeltä mainitussa ohjelmassa muuta väitetään, pilkottu tomaatti ja päälle basilikaa EI OLE täydellinen pikalounas! Liian kevyt lounas on päinvastoin yksi merkittävä juurisyy sille, että niin monella ihmisellä iltasin ryskyy keittiönkaapit, joista syödään suunnilleen hyllypaperitkin.