Juha Itkosen kolumni: A.W. Yrjänän älyllinen uteliaisuus on ihailtavaa - vaikea voi olla myös hauskaa
Se talvi oli kaikin tavoin vaikea. Olin yhdeksäntoista, ensimmäistä vuotta suuressa kaupungissa, enkä tiennyt mitä minusta oli tarkoitus tulla. Muuttaessani Helsinkiin olin jo kuvitellut itseni kirjailijaksi, mutta sellaiset haaveet tuntuivat nyt naurettavilta.
Asuin solussa Etelä-Haagassa. Alle kymmenen neliön huone: sänky, kirjoituspöytä ja mankka siinä pöydällä. Oli maanantai ja kevät. Lumet juuri sulaneet, nekin vähät, joita sinä surkeana talvena oli ollut. Olin krapulassa. Riidellyt koko viikonlopun tyttöystäväni kanssa, joka sillä hetkellä ei oikeastaan edes ollut tyttöystäväni. Jotain minä kai yritin tehdä, kirjoittaa jotain esseetä, ja äkkiä CMX:n Pelasta maailma tuli radiosta, siitä pöydälläni olleesta mankasta.
Lakkasin yrittämästä. Kuuntelin kappaletta, jossa juuri sillä hetkellä tuntui olevan kaikki. Tällä tavoin laulut meidät tavoittavat, elämämme keskeltä, ja myöhemmin kuullessamme lauluja uudelleen muistamme menneet olomuotomme. Henkilökohtainen historiamme on kapseloitunut musiikkiin, jonka keskenämme jaamme.
Ennen kuin Pelasta maailma lävisti minut en ollut erityisemmin välittänyt A.W. Yrjänästä. Erityisesti nuorena musiikin mukana valitsee myös viiteryhmänsä, ja minun pikkukaupungissani CMX oli kuulunut porukalle, johon en varsinaisesti kuulunut. Meillä oli jopa tapana naureskella Yrjänän monimutkaisille sanoituksille ja biisien tahtilajinvaihdoksille. U2 ei harrastanut sellaisia.
Jälkikäteen ajatellen vieroksuntani tuntuu merkilliseltä. Runoilijahan minäkin nuorena halusin olla, ja kaikista 90-luvun Suomi-rockin biisintekijöistä Yrjänä oli ehdottomasti eniten runoilija. Silti en edes krapulaisen kääntymykseni jälkeen ole perehtynyt syvällisesti hänen tekstiensä lyyriseen universumiin. Tutkimusmatka olisi epäilemättä palkitseva, mutta olen tyytynyt tuntemaan, en tulkitsemaan. Minulle läheisimpiä CMX-kappaleita ovat ne tavallaan kaikkein helpoimmat.
Meillä oli jopa tapana naureskella Yrjänän monimutkaisille sanoituksille ja biisien tahtilajinvaihdoksille. U2 ei harrastanut sellaisia.
Yrjänä itse tuntuu lähinnä huvittuvan maineestaan vaikeaselkoisena tekstintekijänä. ”Asiat voivat olla yhdistettävissä”, hän sanoo yhdessä vanhassa haastattelussa. ”Vaikka jokin on monimutkaista ja vaikeaa, se voi silti olla myös hauskaa.”
Pyrkimys jatkuvaan itsensä kehittämiseen onkin Yrjänässä ilmeistä. Se ei kuitenkaan ole mitään ryppyotsaista, aikataulutettua ponnistelua vaan mitä suurimmassa määrin myös leikkiä. ”Kun kaikki on niin hiton mielenkiintoista”, Yrjänä puhahti minulle toukokuussa Villa Vikanissa jotenkin riemullisen tuskastuneena. Istuimme illallisella päärakennuksen kauniissa keittiössä ja nautimme ramen-nuudeleita, tietenkin Yrjänän minulle oikeaoppisesti valmistamia, sillä ruoanlaitto on eräs hänen lukuisista intohimoistaan.
Ihailen tällaista älyllistä uteliaisuutta. Ihailen sitä, ettei ikääntyminen tunnu tylsistyttäneen Yrjänää lainkaan. Edellisen vuosituhannen lopussa kaikkialla huseerannutta nuorta hurjaa shamaania ei enää ole, mutta samoissa nahoissa elää vähän vanhempi hurja shamaani ja sitä paitsi hauska ja humaani ihminen. Ikävää Yrjänän kanssa ei tule.
”Laulua uskoo, vaikka sillä on yhtä helppo valehdella kuin puheella”
Puhuimme totta kai myös kirjoittamisesta. Sanat ovat Yrjänälle yhtä rakkaita kuin sävelet, ja niitä tulvii hänestä jopa enemmän. Yrjänä kertoi kirjoittavansa joka päivä, sillä kirjoittaminen on hänelle hengittämistä, elossa olemisen tapa. Sitä se on minullekin. Kirjoittaminen on kurotus muita ihmisiä kohti mutta myös itsensä selittämistä itselleen.
Jo ennen tapaamistamme tunsin itse asiassa jollain tavalla tuntevani Yrjänän. Yrjänän päiväkirjat vuosilta 1995-2008 on julkaistu kirjana, ja todennäköisesti jonkin verran editoidussa muodossakin ne avaavat harvinaisen rehellisen ja raadollisen kuvan taiteilijan mielenmaisemaan. CMX:n suurimman suosion keskelläkin Yrjänä vaeltaa aika ajoin keskellä pimeyttä ja tuskailee kaiken tekemisen mahdottomuutta. Vaikka aivomme tuntuvatkin toimivan osin eri taajuuksilla, pystyn samastumaan hänen tuntoihinsa. Toivon, että hän julkaisee päiväkirjojaan jossain vaiheessa lisää.
Miksi Yrjänä, sanojen taitaja ja rakastaja, sitten on tullut tunnetuksi nimenomaan lauluistaan? Ehkä siksi, että laulu, sanojen ja sävelten yhdistelmä, on niin loputtoman kiehtova muoto ja suo hänelle kenties kaikkein suurimman vapauden. ”Laulua uskoo, vaikka sillä on yhtä helppo valehdella kuin puheella”, Yrjänä itse sanoi minulle. Se on eräs mahdollinen selitys.
