Elokuvakriitikko selittää maailmaa, ja siksi ammatti on uhattuna maailmassa, jossa ihmiset rakastavat eniten omia tunteitaan
Taidekritiikin tulevaisuus on haastava, mutta polarisoituvassa maailmassa kritiikki on sivistyksen ytimessä, kirjoittaa Kalle Kinnunen.
Jotta voimme puhua elokuvakritiikistä, pitää puhua ensin elokuvasta taiteena. Voimme aloittaa Martin Scorsesesta ja absurdista kiistelystä, joka alkoi mestariohjaajan taannoisesta rakkaudentunnustuksesta elokuvalle.
Lokakuussa 2019 Scorsese antoi Empire-lehden haastattelussa kommentin, jossa hän ohimennen kyseenalaisti, ovatko supersankarielokuvat ensinkään elokuvataidetta.
Scorsese ei ollut nyreä saati vihamielinen. Ennemminkin hän teki havainnon.
Tällä hetkellä supersankarielokuvat ovat Hollywoodin suosituin lajityyppi. Ne muodostavat jatkumoita, ne ovat ketjuina enemmän televisiosarjojen kaltaisia tarinoita kuin yksittäisiä elokuvia. Fanien palveleminen on tärkeämpää kuin suuret uudet ideat.
Tällaiset elokuvat syntyvät komiteatyönä. Ne voivat olla erittäin taitavasti tehtyjä ja tavoitella roolituksessaan moninaisuutta. Tekeminen kuitenkin tapahtuu tuottotavoitteen ja tuoteperheen, franchisen, monivuotissuunnitelman ehdoilla. Ohjaajan valta on hyvin suppea. Hän voi vaikuttaa lähinnä sävyihin. Juna on valmis ja raiteillaan, ohjaaja saa maalata ja sisustaa sitä.
Näinhän Hollywood on aina toiminut, voisi joku näpäyttää takaisin. Ei pidä paikkaansa. Kyllä, Yhdysvalloissa elokuva on bisnes, jossa ei tunneta julkisia tukia. Kyllä, siellä ovat aina pärjänneet ne elokuvantekijät, jotka panoksellaan saavat sijoittajien taskut täyttymään.
Ero on siinä, ettei yksi lajityyppi (ja nyt yksi yhtiö, Disney) ole koskaan aiemmin tavoittanut sellaista dominanssia kuin nyt. Tästä Scorsese avautui New York Timesin pääkirjoitussivulla marraskuun alussa, kun keskustelu oli jo kiihtynyt miltei väkivaltaiseksi.
Scorsese kuvaili taiteen ja rahan välisen jännitteen olleen toki menneillä vuosikymmenillä voimakas, mutta se oli tuotteliasta jännitettä, josta seurasi kaikkien aikojen parhaiksi tunnustettuja elokuvia. Elokuvia, jotka olivat sankarillisia ja visionäärisiä, Scorsese lainasi Bob Dylania.
Kun mestariohjaaja kertoi huolestaan, hän puhui erittäin konkreettisesti todettavasta asiasta. Amerikkalaisen elokuvan ekosysteemi on muuttunut neljännesvuosisadassa valtavasti, ja tahti on päättyvällä vuosikymmenellä vain kiihtynyt.
Voivatko kriitikot olla kulttuurin monimuotoisuuden supersankareita? Tarvitaanko kriitikoita?
Nykyajan keskustelukulttuurille ominaiseen tapaan lausunnoista seurasi riitaa, ivaa ja vihaa. Aivan kuin Scorsese olisi tekemässä jotain pahaa rakastetuille supersankarielokuville. Aivan kuin 77-vuotiaan ohjaajan lausunto markkinoita historiallisen ylivoimaisesti hallitsevan franchise-viihteen luonteesta voisi horjuttaa kymmenien miljardien taalojen bisnesmallia.
Supersankarielokuvien fanit lukivat kritiikin hyökkäykseksi omaa identiteettiään kohtaan, vaikka kyse oli huolesta: onko valkokankailla enää tilaa muulle kuin näille trikoosankarien tuoteperheille?
Scorsesen kommentti oli minusta rakkaudentunnustus elokuvalle. Hän sanoi sen, koska hän välittää. Scorsesen tölviminen somessa eteni suoraan trumpilaisuuden pelikirjan mukaan, vaikka nyt puolia ei valittu poliittisten aaterajojen puitteissa. Suomessakin Episodi-lehden kriitikko otti kantaa nimenomaan Scorsesen näkemystä vastaan.
Totta kai ihmiset rakastavat omia tunteitaan, mutta tölvimisen keskellä teki mieli sanoa, että oletteko tulleet hulluiksi. Tuntuu aina kahjolta ja jopa vaaralliselta, kun kiistaton vallanpitäjä – tässä tapauksessa supersankaribisnes – saa puolelleen hurmoshenkisen enemmistön.
Tarvitaan vastavoimia. Voivatko kriitikot olla kulttuurin monimuotoisuuden supersankareita? Valitettavasti kysymys on useammin kuulunut: tarvitaanko kriitikoita?
En voisi kuvitella tapahtumaketjua, joka tekisi minusta elokuvakriitikon, jos olisin nyt parikymppinen.
Minusta tuli elokuvajournalisti ja elokuvakriitikko, koska rakastan elokuvia. Kaikelle on myös banaaleja syitä. En ollut vakavissani ajatellut toimittajan ammattia, enkä parikymppisenä tosissani oikein muitakaan ammatteja. Lukiossa opo sanoi, että elokuvakriitikon työstä on turha haaveilla, mites noi copywriterin hommat, ja taisin uskoa.
Minusta tuli ammatillisesti minä, koska olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan eli tarjolla freelancer-töihin juuri kun TV-maailma-lehteä perustettiin syksyllä 1998. Minusta tuli ammatillisesti minä, koska näin ilmoituksen Laajasalon kristillisen opiston – ainoan lukion jälkeen käymäni koulun – toimittajalinjan hausta päivää ennen sen päättymistä.
Näiden parinkymmenen vuoden aikana elokuvabisneksen ja jakelutapojen ohella myös suomalaisten toimittajien työolosuhteet ovat muuttuneet. Joillain tavoilla journalismista on tullut kiistatta terävämpää, joillain alueilla ei. Otan kantaa vain siihen, mistä tiedän.
En voisi kuvitella tapahtumaketjua, joka tekisi minusta elokuvajournalistin ja -kriitikon, jos olisin nyt parikymppinen. Sain mahdollisuuden tehdä paljon töitä, siis töitä joista maksettiin, ja oppia sitä kautta. Ennen kuin pääsin kirjoittamaan Imageen ja Suomen Kuvalehteen, olin laatinut jopa pari tuhatta arvostelua TV-maailmaan. Elettiin juuri siinä rajapinnassa, jossa printtiin tarvittiin vielä paljon sisältöä. Sille oli lukijoita eli lehdille tilaajia.
1990-luvulla elokuvakriitikko oli vielä oikea ammatti, toisin kuin opo väitti. Oli enemmän lehtiä, ja niissä kussakin oma sisältönsä. lltapäivälehdissäkin oli kulttuurisivunsa. Television kevät-, kesä- ja talvikauden elokuvat esiteltiin useiden sivujen kokonaisuuksina esimerkiksi Helsingin Sanomissa, ja toimittaja saattoi nostaa kauden kohokohdaksi vaikkapa tuolloin jo 30-vuotiaan elokuvan, kuten Stanley Kubrickin Tri Outolemmen.
Nostalgisuuteen ei silti ole syytä. Tiedonvälityksen valtava myllerrys on tarkoittanut etenkin nopeutta ja rajojen kaatumista. Moni asia, joka nyt näyttää ihastuttavalta, oli tosiasiassa niukkuutta. Jos joskus haaveilin siitä, että Suomeen tulisi todella hyvä elokuvalehti, netti teki asian selväksi: kaikki, jotka haluavat laatusisältöä, saavat sen kyllä verkosta, ja erikoisyleisön huomiosta on hyvin vaikea kilpailla englanninkielisten medioiden kanssa.
Eikä 1990-luvullakaan olisi ollut mahdotonta kuvitella tilannetta, jossa arvostettua kulttuurin monimuotoisuuden puolustajaa haukutaan, koska hän ei kumarra valtavirran viihteelle. Olihan meillä Spede, jonka populistinen räksytys loi kuvaa taide-elokuvien ja niiden arvostajien elitismistä. Mutta ei Spedekään olisi Martin Scorseselle ja koko elokuvahistorialle kettuillut, toisin kuin supersankarikiiman lietsomat fanit.
Median myllerryksessä kritiikki jäi jalkoihin. Sanomalehtien kulttuurisivut harvenivat ja toimituksellisia painotuksia veivattiin klikkien perässä.
Vuodesta 2019 katsottuna Suomen kulttuurijournalismissa on ihmiset vaihdettu. Keskeiset kriitikot, joita itse 1990-luvulla luin, ovat joukosta lopullisesti poissa. Petri Immonen, Helena Ylänen, Antti Lindqvist. Jälkikäteen osaan arvostaa sitä, miten he lietsoivat innostusta paitsi elokuviin myös siihen, miten antoisaa on tietää niistä enemmän.
Todisteena inspiroivuudesta ovat kaapissani tallessa vielä lehtileikkeet, joita 12-vuotiaana aloin kerätä sellaisista tekijöistä ja aiheista kuin Sam Raimi, David Cronenberg, kauhuelokuvat ja suomalainen elokuvasensuuri. Vuosien varrella kirjo laajeni.
Kritiikin tulee olla puhdasta: jos se ei ole vilpitöntä, se on mieletöntä.
Scorsesen rinnalle on syksyn ja alkutalven aikana asettunut joukko kansainvälisiä elokuvantekijöitä, joista useimmat ovat olleet vielä kriittisempiä Hollywood-kulttuurin muutossuunnasta. Aivan perustellusti ovat Marvel-elokuvat saaneet myös puolustajia. Osa keskustelusta on ollut kiihkotonta ja järkevää.
Minusta Scorsese-kohu ja vääntö todistivat, että elokuvakritiikkiä tarvitaan kipeästi. Kaivataan kontekstointia, suhteellisuuden tajua, käsitystä historiasta ja omasta hetkestämme siinä. Mediasta välittyvä konsensus taiteen ja etenkin elokuvien arvosta peilaa yhä useammin sitä, mitä elokuvan menestyksestä puhutaan.
Suomessa elokuvakritiikille ehti käydä kalpaten. Joistain lehdistä, joissa elokuva-arvosteluja julkaistiin vuosikymmenien perinteellä, elokuvakritiikit on päättyvällä vuosikymmenellä lopetettu. Taidekritiikkiä ammattinaan pitäviä ihmisiä ei ole kovin montaa jäljellä koko maassa. Elokuvakritiikkiä kirjoitetaan muun työn ohessa.
Kritiikin kriisi on osin itseaiheutettua. Kuviteltiin, että kaikki tunnustavat kritiikin itseisarvon. Nyt täytyy kysyä, millaisella kritiikillä on journalismissa itseisarvo, ja onko millään.
Kritiikin tulee olla puhdasta: jos se ei ole vilpitöntä, se on mieletöntä. Sellaisena se tulee aina aiheuttamaan mielensäpahoittamista. Kehuvaa arviota tuskin kukaan tulee kyseenalaistamaan, mutta ankarammat havainnot ja tylymmän arvottamisen voi perustella ainoastaan puhdassydämisyydellä: kärjistetysti kriitikko saa kiperässä paikassa esittää vastakysymyksen, vaatisitko minua valehtelemaan elokuvasi olevan hyvä? Ilman vahvoja argumentteja ja substanssiosaamista ei pärjätä kiistoissa, joita näkemykset herättävät.
Samalla kritiikin pitäisi tässä ajassa ja tässä mediakentässä pakon sanelemana todistaa oma tarpellisuutensa aina, ihan jokaisessa tekstissä. Se on paljon vaadittu. Se ei ole minun vaatimukseni vaan sen teknologian, joka korvasi paperilehdet.
Mielipide sinänsä on korkeintaan twiitin väärti. Kritiikki täytyy kirjoittaa hyvin. Jos kritiikki ei vedä puoleensa lukijoita, siinä ei välttämättä ole muuta vikaa kuin se, ettei se ole kiinnostavaa edes omassa hetkessään.
En kaipaa nuoruuteni elokuvakritiikkiä sinänsä. Ei se aina kovin järkevää ollut. Vielä 1990-luvun alussa kaupallisuuden tai amerikkalaisuuden ohjelmallinen vastustaminen sai jopa tragikoomisia piirteitä. Joillain asenteilla on pitkät jäljet. Siksi yhä elää naurettava stereotypia, että kriitikot kehuisivat elokuvia, joista suuri yleisö ei pidä, ja toisin päin. Toki Spede teki kaikkensa lietsoakseen tätä näkemystä.
Jotta elokuvakritiikki säilyy relevanttina, sen tulee käsitellä sekä art housea että valtavirtaa antaumuksella.
Vuosi 2019 on ollut muutoksen aikaa. Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon voitti supersankarielokuvien lokeroon kuuluva Joker, jossa ei kuitenkaan nähdä supersankaria vaan pahis. Nyt Joker on noussut vuoden 2019 ylivoimaisesti katsotuimmaksi elokuvaksi Suomessa. Kakkosena (ja melkein kaikkialla muualla ylivoimaisest katsotuimpana) on Marvel-supersankarien kokoontumisleffa Avengers: Endgame.
Kansainvälinen trendi on levinnyt meille huikealla voimalla, siellä vielä seitsemän vuotta sitten ensimmäinen Avengers oli Suomessa aika pieni juttu, vasta 22. katsotuin leffa koko vuonna 2012. Muualla se oli jo ykkönen.
Tällaisia ilmiöitä rakentuu ainoastaan, jos syntyy tiivis faniyhteisö, joka katsoo leffan useita kertoja ja nauttii aina samasta. Arvostan paneutumista, mutta valtavirran laskelmoitu tuoteperheviihde aikuisten rituaalina ei ole juttuni.
Supersankarileffasarjat näyttäytyvät minulle saippuaoopperana. Olen nauttinut monista niistä laadituista kriitiikeistä enemmän kuin itse elokuvista, enkä tarkoita mitään lyttäysarvioita, enkä sellaisia fanitekstejä, joissa pohditaan juonenkäänteitä. Hyvän elokuvakritiikin tunnistaa siitä, että sitä on ilo lukea, vaikka olisi teoksesta ihan eri mieltä, tai ei itse saisi teoksesta siitä mitään otetta.
Samaan aikaan eli juuri nyt haastavammat aikuisten elokuvat, käytetään niistä vaikka kansainvälistä termiä art house, saavat kovassa kilpailutilanteessa usein järkyttävän huonoja katsojalukuja. Numeroista puhuminen on tylsää, mutta välttämätöntä. Jos hyvän elokuvan ensimmäiset puolestapuhujat – kriitikot – eivät onnistu nostetta luomaan, katsojat eivät elokuvateatteriin löydä, ja silloin maahantuontiriskien ottaminen vähenee. Suomalaisen elokuvan piirissä uhkakuvana on, ettei niitä uutta luovia teoksia ylipäänsä edes tehtäisi.
Elokuvataiteen hautajaisia ei vietetä, eikä kukaan ole niistä tosissaan (vielä tässä hetkessä) puhunut, kuten ei kukaan arvostelukykyinen pidä veteraaniohjaajien franchise-kriittisiä näkemyksiä hyökkäyksenä. Scorsesekin on päässyt tekemään uransa kalleimman elokuvan, aivan erinomaisen The Irishmanin – Netflixille.
Jotta elokuvakritiikki instituutiona tai edes taiteesta kirjoittamisen lajina säilyy relevanttina, sen tulee käsitellä sekä art housea että valtavirtaa ja kumpaakin antaumuksella.
Ketkä muut kuin kriitikot nostaisivat voimalla esiin sellaisia kotimaisia esteettisiä ja elämyksellisiä edelläkävijäteoksia kuin Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset, Armomurhaaja ja Koirat eivät käytä housuja? Mistä muualta kuin kiihdyttävistä arvosteluista alkaisi Moonlightin tai Leviathanin kaltaisten epätodennäköisten elokuvailmiöiden tie katsojien suosikeiksi ja puheenaiheiksi?
Menestysviihteen puiminen voi olla supersankarielokuvien jalostunutta analyysiä tai vaikka sitä, että todetaan suomalaisten lastenelokuvien tason perikato. Jonkun pitää sanoa ääneen esimerkiksi fakta, että menestyksekäs Onneli ja Anneli -franchise on uusi Uuno Turhapuro mitä tuotantotapaan, elokuvien ilmeeseen ja ajatuksen syvyyteen tulee.
Toisaalta jokaisen kriitikon ei kuitenkaan tarvitse eikä ehkä pidäkään pyrkiä koko elokuvakentän ymmärtäjäksi. Niille supersankarileffoille, jotka on rakennettu loputtoman elokuvasarjan osiksi – eli jotka tulkitsen saippuaoopperan pitkitetyiksi jaksoiksi – sanon itse ei kiitos. Tunnustan rajallisuuteni: ehkä en vain kykene löytämään pihviä. (Kieltämättä Black Pantherin afrosentriset ideat ovat askel johonkin uuteen Hollywood-blockbusterien mielenmaisemassa, mutta elokuvana se oli pitkäveteinen ja kömpelö.)
Mitä kaikkea elokuvakritiikin siis pitää olla pärjätäkseen 2020-luvulla? Erinomaisesti perusteltua, sydämeltään puhdasta. Taiteen pariin kannustavaa, sellaista että se kutsuu katsomaan ansiokkaan teoksen ja uppoutumaan asioiden taakse.
Kritiikin pitäisi olla vapata luutuneista asenteista, myös silloin, kun se käsittelee valtavirtaa ja populaaria. Sen pitää olla ajassa elävää ja eteenpäin katsovaa. Tosiasiat tunnustavaa ja miksei sopivasti idealistista. Ei katkeraa, vaikka kritiikki on luonteeltaan hyvin henkilökohtaista.
Ennen kaikkea sen pitää olla nautinnollista luettavaa. Ilman lukijaa ei ole kritiikkiä.
Paljon vaadittu? Kukaan ei kai sanonut, että tämä olisi helppoa.
Tässä ajassa pyhää ovat ihmisten tunteet ja identiteetti, jota tunnereaktioista rakennetaan.
Kriittisiä ja yleisön mieltymyksiä uudesta kulmasta katsovia näkemyksiä on kiihottavaa ymmärtää väärin, etenkin jos sillä saa omat tunteet kierroksille. Scorseselle ongelma ei ole fanien rakastamat Marvel- ja DC-sarjiselokuvat tai niiden maailmankuva vaan järjestelmä, joka tekee niistä ainoaa tarjontaa.
Tässä ajassa pyhää ovat ihmisten tunteet ja identiteetti, jota tunnereaktioista rakennetaan. Supersankaridebatti osoittaa, että se, mikä meitä erottaa, on usein suurempi voima kuin se, mikä yhdistää. Kriittisyys on houkuttelevaa leimata elitistiseksi ja eriarvostavaksi asenteeksi, vaikka se on hyve, johon sivistys perustuu ja jota ilman ei voisi olla moniarvoisuutta.
Tekee mieli poimia pari ajatusta Scorsesen New York Timesissä julkaistusta kirjeestä, ei tällä kertaa uusimmasta vaan sellaisesta, joka julkaistiin jo vuonna 1993. Hän kommentoi silloin kulttuurikolumnia, jossa oli ivallisesti kritisoitu Federico Fellinin elokuvien monitulkintaisuutta – siis sitä, että joskus taide ei oitis aukene kaikille viihteen tavoin.
Jo tuolloin Scorsese pohti, ovatko heikkous, monimutkaisuus ja pitkäveteisyys ne määreet, joita amerikkalaiset eurooppalaiseen elokuvaan liittävät. Kirjeen todellinen aihe oli erilaisuuden pelko, ja miten se konkretisoituu elokuvia ajateltaessa.
”Monimuotoisuus takaa kulttuurin säilymisen”, Scorsese kirjoitti 26 vuotta sitten.
”Kun maailma sirpaloituu suvaitsemattomuuden, tyhmyyden ja vihan ryhmiin, elokuva on voimakas tiedon ja ymmärryksen työkalu.”
Elokuva voi olla viihdettä, se voi olla taidetta ja se voi olla kumpaakin. Kyse on maailmojen rakentamisesta. Teos esittää yhden maailmankuvan, katsojalla on teoksen pariin tullessaan omansa.
Saatan olla idealisti, mutta väitän, että kriitikoilla on tärkeä paikkansa näiden erilaisten maailmojen siltana ja kirjurina.
Artikkelin kirjoittaja Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja, Suomen Kuvalehden elokuvakriitikko ja Imagen elokuvakolumnisti, joka on kirjoittanut elokuva-arvosteluja myös esimerkiksi Aamulehteen, Gorehoundiin, Nöjesguideniin ja TV-maailmaan.
Mistä elokuvakriitikot uneksivat? Teeman elokuvafestivaali vei kuvausryhmän, kahdeksan kriitikkoa, yhden Stalkerin, yhden vauvan ja yhden koiran tarkovskilaiselle vyöhykkeelle asiaa pohtimaan. Samat kriitikot vierailevat kirjoittajina Teeman elokuvafestivaalin nettisivuilla.
