Vuodesta 1979 kertova Vuosisadan naiset on juuri tätä päivää, elokuva siitä kuinka aikamme muovaa meitä
Vuosisadan naiset on elokuva siitä, kuinka eri aikakaudet ovat meissä läsnä. Se on kuvaus sukupolvista ja sukupuolista, rakenteista ja yksilöistä, Anna Möttölä kirjoittaa – ja haluaa soittaa rakkaimmilleen.
”Eikö miehen kasvattamiseen tarvita miestä?”, kysyy epäileväinen teinityttö Julie, kun Dorothea pyytää häntä ja parikymppistä Abbieta auttamaan poikansa kasvattamisessa. Viisikymppinen Dorothea on 15-vuotiaan Jamien yksinhuoltaja ja kokee tuntevansa pojan päivä päivältä huonommin.
Ei, Dorothea vastaa Julielle, te olette se mitä hän tarvitsee.
Tämä, yksinkertaisuudessaan, on elokuvan Vuosisadan naiset (20th Century Women) juoni. Kiintymys Jamieen yhdistää Dorotheaa, Abbieta ja Julieta, ja nuoremmat naiset vastaavat Dorothean avunpyyntöön, kumpikin omalla tavallaan.
Vuosisadan naiset ei kuitenkaan ole elokuva pojasta, vaan nimensä mukaisesti se on tutkielma eri-ikäisistä naisista tiettynä historian hetkenä, heidän toiveistaan, kokemuksistaan ja kivuistaan.
Tarinan näyttämönä on vuoden 1979 aurinkoinen Santa Barbara Kaliforniassa. Dorothea omistaa suuren, rapistuvan puutalon, jossa hänen ja Jamien lisäksi asuvat Abbie sekä puusepäntaitoinen hippi William (Billy Crudup). Terapeuttiäitiään pakoileva Julie kiipeää useimpina öinä rakennustelineitä pitkin nukkumaan parhaan ystävänsä Jamien viereen.
Verkkaisesta ja ihmisläheisestä Vuosisadan naisista voisi helposti sanoa, että se on kuin elokuva menneiltä vuosikymmeniltä – sellainen, joita ei muka enää tehdä. Paitsi että Vuosisadan naiset on juuri tätä päivää. Se on elokuva siitä, kuinka aikamme muovaa meitä ja kuinka eri aikakaudet ovat meissä läsnä, läsnä ympäristössämme ja kulttuurissamme. Se on kuvaus sukupolvista ja sukupuolista, rakenteista ja yksilöistä.
Jamie toivoo, että mutsi voisi vain relata. ”En ole kaikki miehet, olen vain minä”, hän sanoo. ”No, kyllä ja ei”, vastaa Dorothea hymyillen.
Elokuvan kiistaton tähti on karismaattinen Annette Bening.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Mike Mills teki läpimurtonsa vuonna 2010 sympaattisella elokuvalla Beginners. Sen tarina pohjasi Millsin suhteeseen omaan isäänsä, joka leskeksi jäätyään tuli ulos kaapista ja eli vanhuutensa homoseksuaalina. Vuosisadan naiset sai innoituksensa Millsin äidistä ja siskosta. Elokuvia yhdistää empaattisuus ja erinomaiset näyttelijäsuoritukset.
Vuosisadan naisten kiistaton tähti on Dorotheaa näyttelevä Annette Bening. Lentäjän urasta haaveilleessa Dorotheassa on aimo annos Amelia Earhartia. ”Miksi ei?” kysyy Dorothea kohdatessaan kieltoja tai esteitä.
1930-luvun suuren laman aikaan lapsuuttaan viettänyt Dorothea uskoo vastuun ottamiseen toisista ja itsestä. Pienin elein ja äänenpainoin Bening ilmentää hahmonsa vahvuutta ja hämmennystä muuttuvan maailman edessä. Näyttelijän karisma täyttää kuvat, ja Beningin ja Jamieta näyttelevän Lucas Jade Zumannin välisissä kohtauksissa on todellista lämpöä.
Valokuvaaja Abbieta esittää Greta Gerwig, näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja, jonka oma odotettu elokuva tytöistä historiassa, sovitus Louisa May Alcottin romaanista Pikku naisia saapuu teattereihin alkuvuodesta 2020. Abbie on joutunut keskeyttämään taideopintonsa kohdunkaulansyövän vuoksi. Hän on peloissaan ja vihainen, herkkä ja rakkaudenkaipuinen.
Rakastettavan Greta Gerwigin näyttelijäntyössä on fyysisyyttä ja avoimuutta, joka käy suoraan sydämeen. Abbie ymmärtää Jamieta kenties paremmin kuin kukaan talossa ja tutustuttaa pojan vaihtoehtorokkiin ja toisen aallon feminismiin.
Kolmikon täydentää Julie, Jamien haaveiden kohde, joka Elle Fanningin esittämänä on muutakin kuin eteerinen kaunotar. ”En tapahtunut sinulle”, tiuskaisee hän Abbielle, joka haluaa valokuvata tapahtumia ympärillään.
Fanningin tulkitsema Julie on oikukas ja itsenäinen, juoksemassa kohti aikuisuutta, mutta pelokas sen edessä. Julie ei usko rakkauteen eikä halua antaa seksin pilata ystävyyttään Jamieen.
Hyvän mielen elokuva on joskus vähättelevä termi, mutta ei tällä kertaa. Vuosisadan naiset on elokuva, jonka nähtyään tuntee ymmärtävänsä ihmisyyttä vähän paremmin – ja haluaa soittaa rakkaimmilleen.
Jutun kirjoittaja Anna Möttölä on HIFF – Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin toiminnanjohtaja, elokuvakriitikko ja 80-luvun lapsi.
Vuosisadan naiset nähtyään tuntee ymmärtävänsä ihmisyyttä vähän paremmin – ja haluaa soittaa rakkaimmilleen.
Mistä elokuvakriitikot uneksivat? Teeman elokuvafestivaali vei kuvausryhmän, kahdeksan kriitikkoa, yhden Stalkerin, yhden vauvan ja yhden koiran tarkovskilaiselle vyöhykkeelle asiaa pohtimaan. Samat kriitikot vierailevat kirjoittajina Teeman elokuvafestivaalin nettisivuilla.
