Palkittu kuvajournalisti Touko Hujanen seurasi joulupukkia puoli vuotta ja oppi jotain painavaa: “On arvaamatonta, mikä koskettaa ihmisiä”
Touko Hujanen on reportaasiin erikoistunut kuvaaja. Vuonna 2019 hänet valittiin vuoden kuvajournalistiksi. Hujasen uralla käänteentekevä hetki oli, kun hän eräänä kesänä nappasi kuvan sattumalta vastaan tulleesta joulupukista.
Kuusi kuvaa kuvajournalisti Touko Hujasen elämästä
– Tuntuu, että oma elämä ei ole vielä edes alkanut, kaikki on vasta edessäpäin!, sanoo 33-vuotias valokuvaaja Touko Hujanen. Äänessä on roppakaupalla innostusta, joka tarttuu.
Paljon on kuitenkin jo tapahtunut. Esimerkiksi se, että maaliskuussa 2019 Suomen kuvajournalistien yhdistys valitsi Hujasen vuoden kuvajournalistiksi. Lisäksi hän voitti reportaasi- ja henkilökuvasarjat ja sai vielä kaksi kunniamainintaa. Jo aiemmin hänet on valittu sekä vuoden lehtikuvaajaksi (2011) että vuoden nuoreksi lehtikuvaajaksi (2009).
Kollegoilta saatu tunnustus on jokaiselle luovan työn tekijälle palautteista arvokkainta, mutta Hujanen sanoo, että se tuo myös helpotusta.
– Kaikki ihmiset kaipaavat hyväksyntää. Sitä puuhailee itsekseen ja pitää sitä hirveän tärkeänä, mutta välillä tarvitsee jonkun sanomaan, että tää oli hyvä, tätä kannattaa jatkaa, tätä kannattaa tehdä. Sitten ei tarvitse koko ajan epäillä itseänsä, voi vaan antaa palaa.
Ensimmäinen kesätyö avasi silmät lehtikuvaukselle
Touko Hujasen lapsuusvuosien merkityksellinen akseli löytyy Tampereelta, Tampere-talon ja Tampereen yliopiston väliltä. Hujasen vanhemmat työskentelivät vastakkaisissa rakennuksissa, äiti Tampere-talossa ja isä yliopistossa.
Tampereen yliopistosta tuli myös Hujasen oma opinahjo. Journalismin saralle hän lähti yhdessä lapsuuskaverinsa Jantso Jokelinin kanssa.
– Meillä oli pitkään bändi, jolla kiersimme Euroopassa. Teimme huonoa akrobatiaa ja olimme Tampereen brändilähettiläitä. Päätimme vaihtaa musiikkihommat kuitenkin journalismiin, koska se oli erikoisempaa.
Hujanen on valmistunut Tampereen yliopiston visuaalisen journalismin maisteriohjelmasta. Hän sanoo olleensa aluksi kiinnostunut taidevalokuvauksesta, mutta näkemys muuttui, kun hän meni ensi kertaa lehteen töihin.
– Mä en ajatellut, että lehtikuvaus olisi mun unelmien työ, mutta Savon Sanomissa minulle tuli herätys, että täähän on aivan erikoista touhua tämä lehtikuvaus. Kukaan ei tiedä mistä siinä on kyse. Se oli oudompaa kuin taide!
Joskus se voi olla joulupukki
Vuonna 2011 Touko Hujanen kuvasi joulupukkina elävää miestä puoli vuotta. Hän seurasi Timo Pakkasta tämän työhuoneella, uimahallissa, korvien puhdistuksessa ja kaksi viikkoa kiertueella Japanissa.
Hujasen kuvareportaasi päätyi Time-lehteen, The New York Timesiin, Esquireen ja muihin julkaisuihin yli 30 maassa.
– Tämä reportaasi aloitti kansainvälisen urani ja aloin työskennellä muun muassa New York Timesin freekuvaajana Suomessa, Hujanen sanoo.
Oli kuitenkin vähällä, ettei Hujanen kävellyt aiheen ohi.
– Näin kadulla joulupukin tai joulupukiksi pukeutuneen miehen ja otin hänestä kuvan. Lähdin jo kävelemään pois, kun hän huusi minulle “147 päivää jouluun!”.
Hujanen kääntyi takaisin, joulupukki antoi käyntikorttinsa, ja siitä alkoi yhteistyö, joka osoittautui Hujasen uralla merkittäväksi käännekohdaksi.
Hujanen sanoo, että matka joulupukin kanssa oli uskomaton seikkailu, johon sisältyi tärkeitä, ikimuistoisia hetkiä. Yksi niistä oli Japanissa, missä joulupukki meni tapaamaan Fukushiman ydinonnettomuudesta evakuoituja lapsia. Onnettomuus oli tapahtunut aiemmin samana vuonna.
– Lapset olivat pelänneet, että joulupukki ei ehkä tulekaan, koska saattaa pelätä säteilyä. Kun joulupukki lopulta tuli ja tervehti kaikkia lapsia, lapset alkoivat itkemään. Itku tuli vapautuksesta ja liikutuksesta: jos joulupukki voi tulla, niin ehkä kaikki kääntyy ihan hyvin.
Hetki oli merkityksellinen myös valokuvaajalle.
– Mä en oo aina ymmärtänyt mikä on vakavaa, mikä on painavaa, mikä on tärkeää. Niille lapsille se joulupukki oli vapahtaja, kaikista tärkein. On tosi arvaamatonta, mikä koskettaa ihmisiä.
Työtä ystävien kanssa
Hujanen työskentelee tällä hetkellä freelancekuvaajana. Kotimaassa hänen kuviaan on julkaistu mm. Helsingin Sanomissa, Suomen Kuvalehdessä, Veikkauksen asiakaslehti X:ssä sekä lukuisissa aikakaus- ja asiakaslehdissä.
Tärkein on ympärillä oleva kaveriporukka, joka on orientoitunut vahvasti samoihin asioihin ja jonka kanssa Hujanen myös tekee töitä.
– Viime vuodet minulla on ollut myös työhuone Helsingissä neljän hyvän ystäväni kanssa. Tällä porukalla meillä on myös dokumentaariseen valokuvaan keskittyvä 11-kollektiivi.
– En tiedä tarvitsenko mä oikeasti työhuonetta, mutta mä tarvitse kerhotilan, Hujanen nauraa.
Kuvajournalistina Hujanen työskentelee sekä kuvan että tekstin kanssa. Hänelle ne eivät ole erinäisiä vaan niissä on lopulta kyse samasta asiasta.
– Kyse on totuuden kaivelusta. On näkyvää totuutta ja totuutta, joka on kaivon pohjalla. Totuus kaivon pohjalla on vain veden pinnalla heijastava kuva. Ihan sama millä sinne pohjalle mennään, kunhan mennään tarpeeksi syvälle.
Hujanen sanoo, että kuvaajana hän haluaa sitoutua paikkoihin, joissa kuvaa.
– Meillä on koko ajan hirveä kiire johonkin, ei nähdä mitä tapahtuu. Työskentelyssä haluan katsoa, mitä täällä Suomessa tapahtuu ja koitan omistautua työssäni myös sille. Haluan käyttää tuttuutta avaimena.
Suomi, maailman onnellisin maa
Vuonna 2014 Touko Hujanen perusti Uuden Maan Sanomat -sanomalehtiteoksen.
– Olen leikkinyt sanomalehteä ympäri Suomea. Lehdestä on jalostunut minulle kiinnostava laboratorio, jonka avulla saan tekosyyn mennä minne tahansa ja järjestää näyttelyitä, tapahtumia ja koulutuksia.
Hujanen sanoo, että oman, todella pienenä painoksena ilmestyvän lehden tekeminen tukee työtä kuvajournalistina.
– Tapaan ihmisiä ja löydän juttuaiheita kuvareportaaseille. Lehden tekeminen on myös keskittänyt työtäni vahvasti Suomeen, kun olen huomannut kuinka erikoisessa ja ihanassa maassa elämme.
Yhdessä ystävänsä kanssa Hujanen työstää kirjaa, jonka teema on "Suomi: maailman hauskin paikka".
– Suomessa on paljon kahlitsematonta hauskaa, Hujanen väittää.
Hengästyttävällä tahdilla hän luettelee asioita, jotka pistävät kuulijan mietteliääksi. Kylpylät, risusavotat, talkoot, haravointi, marraskuu, tihkusade kattoa vasten, kahvikuppien loputon kilinä.
– Niin paljon kuin haluaa, meillä on maisemaa, jossa yksinäinen lintu kävelee räntäsateessa pihalla. Tätä kaikkea me saamme kauhoa ja ammentaa isolla suomalaisella onnellisuuden lusikalla!
Onko kuvaajan tehtävänä siis näyttää suomalaisille, kuinka ihanassa maassa he elävät?
– Ei. Kyllä musta tuntuu, että suomalaiset tietää, kuinka kivaa täällä on. Mun tehtävä on vaan makustella sitä.
Hujanen sanoo, että tärkeätä on ottaa myös arkisia, tylsiltä tuntuvia valokuvia.
– Valokuvat kasvavat korkoa vuosi vuodelta. Vasta tulevaisuus käärii karkkipaperin siitä ympäriltä ja nähdään, milllainen Dumle siellä on sisällä.
Teksti: Heli Mansikka
