Kansanperinnettä kauheimmillaan – Syyllistävä kanalintu ja muut kotimaiset hirviöt, jotka olisivat ankeinta karanteeniseuraa
Kansanperinnettä kauheimmillaan – Syyllistävä kanalintu ja muut kotimaiset hirviöt, jotka olisivat ankeinta karanteeniseuraa
Suomalaiset tapaavat unohtaa, että pohjoisen metsissä ja vesissä asuu kansanperinteen mukaan olioita, jotka vetävät vertoja maailmankirjallisuuden kamalimmille hirvityksille. Kulttuuricocktail esittelee nihkeimmät hirviömme, jotka ovat syyttä jääneet unholaan. Mukana "kodan näkymätön kähmijä" ja syyllistävä kanalintu.
Kauhutarinat harvoin tuntuvat näin ajankohtaisilta.
"Huoneessa on jotakin sanomattoman raskasta ja ahdistavaa, jotakin elävälle elämälle aivan vierasta ja vastaista, jotakin joka väkisinkin painaa ja taamoo elämäniloisia nuoria."
Kuvaillaanko tässä maailmanlaajuisen pandemian aiheuttamaa ahdistusta? Ei, vaan sitä, kuinka ankeaa seuraa suomalaisen kertomaperinteen maanalaiset hirviöt ovat juhlissa. Sitaatti on Samuli Paulaharjun tarinakokoelmasta Tunturien yöpuolta (1934), joka on suomalaisen kauhukirjallisuuden klassikko.
Alla on esiteltynä kolme kamalaa kotimaista hirviötä, jotka olisivat pahimpia mahdollisia karanteenikavereita. Kaikki hirviöt on arvioitu niiden nihkeyden mukaan.
HOMPSI-JOUNI
Metsän pelästyttämä -tarinasta
Hompsi-Jouni on kummallinen, homeelta haiseva ukko, joka nieleskelee pakonomaisesti ja menee aivan pois tolaltaan kaikesta uskontoon viittaavasta. Kun Hompsi-Jonni havaitsee tällaista arvojensa vastaista eetosta, hän alkaa ensin huohottaen kerätä voimia, minkä jälkeen hän yrittää häätää seuralaisen pois paikalta.
Näin Paulaharju kuvailee kristityn ja "kodan näkymättömän kähmijän" kohtaamista:
"Kuuluu sitten niinkuin joku tulla haamuaisi jostakin ja tassuttelisi yhä lähemmäksi... kuuluu jo raskasta hengityksen huohotusta ja omituista klunkutusta sekä niinkuin vanhan paltsarajan kahinaa. Ja ilmassa tuntuu tunkkaista homeenhajua. Tassutus ja huohottaminen kuuluu yhä lähempää…"
Pian nurkasta kohoaa vanhan äijän pää. Hänellä on kurttuinen naama ja vetiset elottomat silmät sekä äkäisesti värisevä aataminomena. Hompsi-Jouni suhahtaa kristitylle äkillisesti:
– Lähemmä pois!
Koomisuuteen asti itsepintainen Hompsi-Jouni itse poistuu paikalta vasta kun rakennus sytytetään tuleen.
Nihkeyspisteet: 4 / 5 Arvojensa vastaiseen ajatustoimintaan vihamielisesti suhtautuva uppiniskainen ukkeli on varmasti monille arjessakin tuttu hahmo. More bark than bite.
HAAVRUUVA
Haavruuva huutaa -tarinasta
Haavruuva on vilua valitteleva ja vedessä asuva taruolento. Ensimmäinen merkki Haavruuvan läsnäolosta on aallokossa keikkuva valkoinen käsi, joka vilkuttaa. Tervehdyksen sijaan kyseessä on vihjaus siitä, että hanska kelpaisi.
– Käsi paleltuu… Eikö ole vanttuta?, Haavruuva kysyy kalastajilta Paulaharjun tarinassa.
Haavruuva tytisee vilusta ja seuraa venettä. Samalla se "hiljaisesti äännellen hytistää":
– Hy-hy-hy-hy-hy-hy…
Tarinassa kalastaja Kelo-Sammu antaa peloissaan Haavruuvalle hanskan. Olio laittaa hyvän kiertämään ja ohjaa saamattoman kalastajan veneen myrskyn lävitse, kuiskaten:
– Anna mie styyraan!
Nihkeyspisteet: 2 / 5 Kylmyyttä jatkuvasti valittava hirviö vaikuttaa ensi alkuun poikkeuksellisen rasittavalta kaverilta, mutta paljastuukin aloitekykyiseksi ja sympaattiseksi tyypiksi.
JOIKAAVA METSO
Suongil, suuri noita -tarinasta
Paulaharjun kirjaamassa tragediassa viisas eränkävijä Suongil tekee yhden kohtalokkaan virheen. Hän keittää metsoa ja siikaa samassa kattilassa. Ei olisi kannattanut.
"Suuri kumma porina käy kattilassa. Toisella puolella polskahtelee ja potkii siika, toiselta kuuluu kuin metson kotkotus…"
Resepti paljastuu kiroukseksi: kattila pamahtaa kappaleiksi ja Suongil paiskautuu sen voimasta seinää vasten.
Surkea epäonnistunut keittohetki ei päästä Suongilia rauhaan. Kalaonni on tiessään ja ukko saa hiipiä häpeillen kotiinsa ilman saalista.
Kaiken kruunaa petäjän latvassa istuva metso, joka kotkottaa:
– Suongil kyllä suuri noita,
muttei saata Suongilkaan,
suuri noita, suuri noita,
metsoa, siikaa yhdessä keittää….
Kaiken menettänyt Suongil ajautuu hulluuteen ja hukkuu koskeen.
Nihkeyspisteet: 4 / 5 Metson harrastama menneistä virheistä muistuttelu on vihoviimeistä ja kaikin puolin ahdasmielistä toimintaa.
Kuka oli näistä hirviöistä kirjoittanut Samuli Paulaharju?
Finlandia-voittaja Juha Hurme ei säästele ylisanoja puhuessaan Paulaharjusta. Hän on aiemmin nostanut Paulaharjun tarinankertojana Ernest Hemingwayn ohi.
Hän vertaa puhelimessa Paulaharjua Eino Leinoon.
– Paulaharju on täysin ohittamaton suomen kielen käyttäjä. Antropologinen työ, mitä hän teki Pohjois-Suomessa, on korvaamatonta.
Oululainen kuurojen koulun käsityönopettaja Paulaharju keräsi 1900-luvun alussa kymmeniin kirjoihin kansanperinnettä Suomesta.
– Olen joskus luullut olevani ahkera, mutta Paulaharjun juttuja katsellessa olen tajunnut, että mä en tee mitään!
Tunturien yöpuolta (1934) on tämän ihmeellisesti vähälle huomiolle jääneen suomalaisen kirjallisuuden jättiläisen ainoa fiktioteos. Kaikki tässä jutussa mainitut hirviöt ovat peräisin kirjasta.
– Stoorit ovat lähtökohtaisesti lappilaista kansanperinnettä, jonka Paulaharju on muokannut omakseen.
Suongilin tarinaa Hurme kuvaa aristoteelliseksi tragediaksi, Haavruuvan ja Kelo-Sammun kohtaamista ihanan eroottiseksi.
– Kun maanpäällinen nuorimies ja toispuoleinen meren kaunotar vieri vieren istuvat keinuvassa meressä ja syleilevät toisiaan, niin se on yhdyntä parhaasta päästä!, Hurme ilakoi.
Tarinat ovat täynnä villiä ja ilmaisuvoimaista kieltä. Niitä lukiessa kuulee, kuinka Paulaharju oikein maiskuttelee verbejä ja pelon maistaa kitalaessaan. Kukaan ei vain tee asioita, sen sijaan hahmot "hypätä loiskahduttavat", "mennä laahustavat", "häiläävät ja hyppivät", "keikkuvat ja leiskuvat".
– Paulaharju ei manifestoi tuonpuoleisia, vaan säilyttää ironisen monivalaistuksen tekstissään. Lukijalle jää tilaa arvioida, naurattavatko vai pelottavatko tarinat.
Hurmetta tarinoiden villit käänteet naurattavat.
Luin ensi kertaa Paulaharjun tarinoita talvella laavussa, mikä oli paras mahdollinen ympäristö kotimaisten kauheuksien pariin uppoutumiseen. Viime päivinä olen jälleen palannut kauhukirjallisuuden ja sen hirviöiden pariin.
– Kauhutarinoiden suosion selitys on, että niiden avulla opetellaan olemaan pelkäämättä. Mörköjutuista puhumalla kauhun kanssa on helpompi elää, Hurme sanoo.
Sen takia “sanomattoman raskaan, elämälle vieraan” tunnelman kaunis kuvailu koskettaa nyt.
***
Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta – Vanhoja tarinoita (Salakirjat 2015, uudelleenjulkaisu)
Kirja löytyy verkosta Kansalliskirjaston kokoelmista. Pääset lukemaan sen tästä.
Jos sinulla on kauheampia pohjoismaisia mörköjuttuja mielessä, kerro niistä kommenteissa. Aiheesta voi keskustella viikon ajan artikkelin julkaisusta.