“Unet ovat kuin uimista pimeässä vedessä” - Auli Särkiön runoteos sukeltaa alitajuntaan ja kuvaa ihmistä osana luontoa

Auli Särkiön Vedenpeitto on minimalistinen runokokoelma vedestä ja unien näkemisestä. Niukan ilmaisun löytymisessä apuna toimi vanha matkapuhelin, jonka pienelle ruudulle hän näppäili muistiinpanoja kesäisillä uintiretkillä. Vedenpeitto on ehdolla Yleisradion Tanssiva karhu -runopalkinnon saajaksi.

älä tänään ui / nyt on se hetki kesästä / kun voi unohtaa kuka on / ja mennä vedenpeittoon

Auli Särkiön Vedenpeitto -teoksen viimeinen runo on painettu kirjan takakanteen. Runossa kesäistä uimaria kielletään tällä kertaa uimasta ja kehotetaan sen sijaan menemään pinnan alle.

Onko kyseessä ihana vajoaminen raikkaaseen veteen vai kehotetaanko uimaria tekemään itsemurha? Vai onko tämä kannustusta poiketa tavanomaisesta ja kuvaannollisesti katsoa pintaa syvemmälle? Vai sittenkin painajaisunta? Tulkinta riippuu totta kai lukijasta. Itse vastaan, että kyse on näistä kaikista - ja vielä paljon muustakin.

Vedenpeitto sukeltaa pinnan alle, alitajuntaan ja uniin. Auli Särkiön runojen monimerkityksisenä elementtinä ja aiheena on vesi.

- Käsittelen unien näkemisen ja uimisen välistä yhteyttä, hän itse tiivistää.

Unet ovat olemukseltaan samanlaisia kuin pimeässä, pelottavassa vedessä uiminen

Aiheitaan Särkiö kertoo kantaneensa mukanaan jo pitkään ennen kirjoittamisen alkua. Kokoelman kannalta tärkeä paikka on kesämökki, jonne liittyy monia lapsuusmuistoja. Mökillä Särkiö alkoi jo nuorena kirjoittaa muistiin uniaan. Niin ikään uimista Särkiö on rakastanut lapsesta asti ja mökkijärvi on hänelle “lähes pyhä paikka”. Mökkijärvestä hän on myös nähnyt paljon unia, jotka vaikuttivat Vedenpeiton syntyyn.

- Unet ovat olemukseltaan samanlaisia kuin pimeässä, pelottavassa vedessä uiminen, molemmissa aavistetaan jotain, jota ei voi nähdä. Luonnonvesissä uiminen on ihanaa, mutta siihen liittyy aina myös primitiivinen pelko siitä, mitä pinnan alla saattaa olla, puunrunkoja, leviä tai kiviä.

Särkiö ymmärsi, että kokemus oli odottanut vain kirjoittamistaan. Selkeästä alkuoivalluksesta huolimatta kokoelman valmiiksi saattaminen kesti lopulta kolme vuotta.

Särkiö luki paljon. Aiheena vesi on universaali ja ajaton. Eri kulttuureissa ja uskonnoissa on omat veteen liittyvät riittinsä ja mytologiansa, onhan vesi sekä elämän antaja että tuhoava voima. Eniten aikaa vei kuitenkin sanottavan tiivistäminen, sillä aihe vaati hänestä minimalistista ilmaisutapaa.

Minimalismin löytymisessä apuna toimi vanhanajan kännykkä, jonka ruudulle mahtuu kerrallaan vain 63 merkkiä. Sitä Särkiö kuljetti kesäisin mukanaan uimarannalla ja naputti talteen uintireissulla tulleet ajatukset. Lavertelemaan ei mahtunut.

Lopputuloksena on pienikokoinen kirja, jossa sanoja on niukalti.

- Valmiissa teoksessa harvat sanat kelluvat sivuilla kuin vedessä. Ne ovat kareja ja kivien kärkiä, todellinen teos on pinnan alla. Kaikki lukemani vesimytologia on siellä myös uppotukkeina.

Miten voimme suhtautua olemiseen ja todellisuuteen aikana, jolloin elämän edellytykset tuntuvat murenevan alta?

Pinnan ja pinnanalaisen dynamiikasta on kyse myös kokoelman nimessä Vedenpeitto. Toisaalta se tuo mieleen hukkumisen ja veden tulvimisen, toisaalta seesteisen tilanteen, jossa vesi on mennyt nukkumaan ja vetänyt peiton päälleen. Särkiö kertoo, että nimen lähtökohtana oli alunperin suomalaisessa kansanperinteessä esiintyvä käsite metsänpeitto.

- Se tarkoittaa eksymistä, hulluksi tulemista ja joutumista metsän lumovoiman valtaan, missä järki ja sivistys karisevat. Jos samaa ajattelee veden kautta, on olemassa jokin pinta, jolla operoimme järjen tasolla, mutta sen alla on suuri pimentoon jäävä syvyys, johon ymmärryksemme ei ulotu.

Yksi Vedenpeiton teema on antautuminen tuntemattomalle. Teoksen alkupuolella ollaan unen ja veden vallassa, loppupuolella puhuja, ihminen, alkaa liueta veteen: ääriviivat katoavat ja analysointi laimenee.

lämpötilojen tasaantuminen /vesi siirtyy elinnesteeksi / vihreäksi lasitettuna/kosken maailmaa samanhetkisesti /kirkkaus on sitä että mitään ei ole

- Ihmisen ja luonnon välillä vallitsee kokonaisvaltainen riippuvuus. Ihminen ei ole mikään erillinen subjekti, joka havainnoi luontoa. Se on yksi asia, mitä olen tällä teoksella halunnut sanoa.

Pamflettimaisesta kantaaottavuudesta Vedenpeitto on toki kaukana. Runous ei myöskään operoi faktoilla kuten uutiset tai tiede. Särkiön mielestä runouden tehtävä on pikemminkin laajentaa ymmärrystämme siitä, että kaikkea ei voi tietää ja hallita.

- Minua kiinnostaa miten ylipäätään voimme suhtautua olemiseen ja todellisuuteen aikana, jolloin elämän edellytykset tuntuvat murenevan alta.