Hannu Lintu & Karita Mattila

Maailmanlaajuisen epidemian aikana viranomaisten määräykset suistavat raiteiltaan kaiken muun ohella myös sinfoniakonsertin totutun dramaturgian. Soittajien vähäisempi määrä ohjaa ja rajoittaa teosten valintaa, ja siksi orkesterit ovat kiivaasti etsineet sävellyksiä, jotka poikkeuksellisen orkestraation tai keston vuoksi sopivat väliaikaisen normaalin sinfonisiksi edustajiksi. Esiin nousee tällöin väistämättä kaksi nerokasta 1900-luvun säveltäjää: Igor Stravinsky ja Paul Hindemith. Heidän sävellystensä joukosta löytyy kokoonpanoltaan sopiva vaihtoehto tilanteeseen kuin tilanteeseen, ja heidän teoksissaan mielikuvitus ja haastavuus yhdistyvät musikanttiseen käytännöllisyyteen.

Stravinskyn Sinfonioita puhaltimille on soiva arvoitus. Se ei lyhyen kestonsa vuoksi täytä perinteiselle sinfonialle asetettuja määreitä, vaan tuntuu kuljettavan meidät niihin antiikin Kreikan kertomuksiin, joissa myyttiset satyyrit soittavat ilmoille arvoituksellisia elämänfilosofioitaan. Hindemithin verevä ja muhoileva Konzertmusik jättää orkesterista pois puupuhaltimet. Tässä jousisoitinten ja vaskipuhaltimien epätavallisessa liitossa nuo kaksi ryhmää muodostavat soinnillisesti yllättävän täyteläisen liiton.

Ilman Richard Wagneria jälkimaailma olisi tuskin koskaan kiinnittänyt erityistä huomiota kirjailija Mathilde Wesendonckiin. Hänen viiteen runoonsa pohjautuva laulusarja tunnetaan paitsi omaa elämäänsä elävänä konserttikappaleena, jota esittävät ainoastaan Karita Mattilan tavoin Wagnerinsa läpikotaisin sisäistäneet sopraanot, myös oopperan Tristan ja Isolde musiikillisena laboratoriona. Laulujen musiikillisesta materiaalista rakentui myöhemmin tuon historiallisesti käänteentekevän oopperan toinen näytös.

Hannu Lintu