Dokumentaristi John Webster: ”Jokaisessa meissä asuu kyky muuttaa maailmaa”
Valokuvaaminen ja dokumentaarinen valokuva ovat olleet elokuvaohjaaja ja dokumentaristi John Websterille aina tärkeitä. Dokumentaristin suureksi huolenaiheeksi nousi ilmastonmuutos reilut 15 vuotta sitten, kun hän katseli saaristomökillään Porvoossa ympäristön peruuttamattomasti muuttunutta tilaa.
Kuusi kuvaa dokumentaristi John Websterin elämästä
John Webster arvelee, että huoli maapallon tulevaisuudesta liittyy lapsena koettuun traumaan, sillä hän oli vain 12-vuotias menettäessään isänsä sairauskohtauksen seurauksena.
– Mietin, miksi tunnen ilmastomuutosta kohtaan ahdistusta, kunnes tajusin, että tuntemani maailma voi kadota aivan kuten isäni hävisi kertaheitolla elämästäni.
Maailma voi muuttua hetkessä
– Isän äkkinäinen menettäminen on vaikuttanut minuun ja luonteeseeni eniten, sillä ajattelen edelleen niin, että mikään ei ole täysin varmaa. Yksi puhelu voi muuttaa kaiken, sanoo Webster ja viittaa puhelinsoittoon, jolla kerrottiin isän kuolemasta.
Nuori John ei halunnut kokea yhtään asiaa, joka voisi keikuttaa turvallisuuden tunnetta tai pysyviä asioita hänen elämässään.
– Jos äitini oli viisikin minuuttia sovitusta ajasta myöhässä, olin paniikinomaisessa tilassa.
Isän menettäminen tuntuu edelleen elokuvaohjaajan elämässä. – Tuntuu, että murehdin edelleen menetystä, ennen kuin se edes tapahtuu.
Miksi ilmastonmuutos ei kiinnosta eikä kosketa?
Elokuvaohjaajana Webster mietti, miten ilmastonmuutosta - tuota valtavaa uhkaa - voisi visualisoida elokuvaksi ja miten aihetta voisi tuoda inhimilliselle tasolle.
– Tuli sellainen vakaa uskomus, että juuri me keskiluokkaiset kulutamme eniten, juuri meidän tulisi muuttua, juuri meillä olisi varaa muuttua, jos tahdonvoimaa löytyy.
Aihe on abstrakti, eikä se herätä tunteita, ellei ilmastonmuutos kosketa omakohtaisesti.
Webster päätti aloittaa itsestään ja saikin perheensä suostumaan siihen, että dokumenttielokuvan päähenkilönä olisi oma perhe!
– Öljypaastolla yritin näyttää kuinka riippuvaisia olemme öljystä, sillä juuri siitä syystä ilmastonmuutoksen torjunta on niin vaikeaa.
Websterin perheen vuosi ilman öljyä ja muovia
Katastrofin aineksia -dokumenttia varten Websterin perhe jätti tekemättä ja ostamatta monta asiaa, jotka on tehty öljystä tai sen avulla. John ja Anu Webster kyseenalaistivat arvonsa ja laittoivat itsensä ja lapsensa koetukselle vuoden ajaksi.
Dokumentin kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2005. – Kuvasin enimmäkseen omassa kotimiljöössäni Espoossa, mutta teimme myös lomamatkoja junalla ja bussilla.
Ensimmäiseksi Websterin perhe hylkäsi auton. Yhteispäätöksellä perhe sopi myös siitä, ettei tee työmatkoja autolla, ei aja bensaveneellä saareen, ei lennä lomalla etelään eikä tarvitse aggregaattia mökillä.
Perhe luopui mm. muovista, öljystä ja jalostetuista tuotteista. – En osaa nimetä asiaa, josta oli vaikeinta luopua, sillä pienimmissäkin asioissa on öljy jollakin tasolla mukana.
– Vaikka asioiden hoitaminen, matkat ja muu tekeminen veivät pidemmän ajan, hienointa tuossa öljyttömässä vuodessa oli se, että olimme enemmän lasten kanssa. Pitkillä bussi- ja junamatkoilla saatoimme olla enemmän läsnä, sanoo John.
Perheen öljyselibaatti loppui vuonna 2006 ja elokuva ”Katastrofin aineksia” sai ensi-illan vuonna 2008.
Kokeilun jälkeen Websterin perheessä muuttui monta asiaa pysyvästi. John sanoo oppineensa laskemaan, mistä syntyy suurimmat päästöt.
– En enää nipottanut pienistä asioista vaan keskityin isoihin asioihin kuten asumiseen, aterioihin ja autoiluun.
– Rakensimme ekologisesti kestävän talon, joka lämpiää maalämmöllä, ja käytämme vihreää sähköä. Päästöt ovat nolla, eikä muovia ole missään!
Lapsuuden tuoksut ja urahaaveet
John Websterin elinikäinen rakkaus mereen ja laivoihin syttyi niillä lapsuuden rahtilaivamatkoilla, joita Englannista Suomeen muuttaneet opettajavanhemmat tekivät Johnin ja hänen siskonsa kanssa. Englannissa perhe tapasi tietysti sukulaisia.
– Lapsuuden tuoksumuistoihin kuuluu rahtilaivan dieselin, meren ja suolan tuoksut. Rakastan olla laivan kannella ja katsella laivan jättämää vesivanaa, sillä siinä on jotakin hypnoottista, sanoo John katsoen isänsä ottamaa kuvaa äidistään, siskostaan ja itsestään.
Monipuolinen dokumentaristi innostui ensin kameroista
Ennen Taideteollisen korkeakoulun dokumenttilinjaa, John Webster harkitsi laivarakennusinsinöörin ja toisaalta valokuvaajan uraa, sillä häntä kiinnostivat sekä kamerat että valokuvaaminen. – Nuo Pariisissa otetut kuvat, ovat ensimmäiset valokuvani.
John Websterin isä, Michael Webster, kuoli aivoverenvuotoon vuonna 1979.
– Isäni oli todella innokas valokuvaaja. Häneltä jäi Zeiss Contaflex Super BC -kamera. Vain kolme kuukautta isänsä kuoleman jälkeen John otti isänsä kameralla kuvia, vaikka ei ihan hallinnutkaan kameraa.
– Sisareni ja äitini eivät olleet kiinnostuneita valokuvaamisesta, joten kuvaajanrooli lankesi ikään kuin minulle.
Kiitetty ja palkittu dokumentaristi on tehnyt monia, mielenkiintoisia dokumenttielokuvia. Kuvattavina on ollut mm. yksinhuoltaja, strippari, poliisi, pölynimurikauppias ja politikko.
Arktis sulaa - ilmasto lämpiää vääjäämättömästi
John Websterin huoli ilmastonmuutoksen uhasta on ollut vuosien ajan niin vahva, että aihe ei ole jättänyt häntä rauhaan.
Miksi ihmisten on niin vaikea ajatella tulevaisuuden huolia? Hänelle murehtiminen on arkipäivää.
– Olin pitkään jumissa Tulevilla rannoilla -elokuvani kanssa. Sitten kollegani neuvoi minua, sanoo John. Ihmisillä on rajallinen kyky ottaa murheita vastaan, sillä elämämme täyttyy kaikesta muusta kuin ilmastonmuutoksesta.
– Opin psykologisen termin Finite pool of worry eli murheiden laari. Toisilla laari täyttyy huolista, jotka liittyvät ruokaan, parisuhteeseen, lapsiin, terveyteen, velkoihin tai esimerkiksi työhön. Minun kohdallani ison osan murheiden laarista täyttää ilmastonmuutos.
Vuonna 2017 valmistuneessa dokumentissa Tulevilla rannoilla John kertoo 2060-luvulla syntyvälle, kuvitteelliselle lapsenlapsenlapsi Dorritille perheensä tarinaa ja pohtii maapallon tulevaisuutta toivonpilkkeen kera.
Dokumentti on elokuvan muotoon tehty kirje. Dorritin hahmona ovat eri puolilla seikkailevat keltaiset kumisaappaat. Kuvauksia tehtiin Suomessa, Saksassa, Sveitsissä, Siperiassa, Marshallinsaarilla ja Huippuvuorilla.
Svalbardin kaunis tähti- ja revontuliyö Huippuvuorilla oli sadunomainen.
– Dokumenttielokuva käsittelee ja kysyy, mikä on meidän vastuumme tulevista sukupolvista ja mitä yksi ihminen pystyy tekemään. Dokumentti on myös ohjaajansa yritys ymmärtää itseään ja maailmaa.
