Mikä tekee legendasta legendan? Blaze Foleysta on leivottu myyttiä, mutta huomattavinta hänessä ovat kauniit, arkiset laulut
30 vuotta sitten kuollut Blaze Foley jäi urallaan vaille menestystä, osin huonoa tuuria, osin omaa syytään. Nyt Blaze nähdään sekä Kevin Triplettin kotitekoisen dokumenttielokuvan että Ethan Hawken syystäkin kehutun elämäkertaelokuvan päähenkilönä.
Antti Lähde kirjoittaa ”jeesusteippimessiaasta”.
Minkä musiikkibisnes jälkeensä jättää, se usein edestään löytää.
Sixto Rodriguez, Arthur Russell, Vashti Bunyan, Moondog, Chris Bell, Susanne Ciani, Karen Dalton, William Onyeabor, Linda Perhacs, Beverly Glenn-Copeland – Blaze Foley.
2000-luku on ollut kadonneiden kulttisankareiden kultakautta. Harva se viikko musiikin ongelmakäyttäjille on esitelty jälleen yksi ajan unohtama artisti – joskus elävä, usein kuollut – jonka rakkaudella kuratoitu kokoelmalevy tai suhisevista kotivideoista kokoon parsittu dokumenttielokuva on nostanut arvoon arvaamattomaan.
Toisinaan unohdetut artistit ovat jääneet unholaan ihan syystä. Toisinaan, kuten kaikkien yllä mainittujen kohdalla, rehabilitaatio on ollut aivan paikallaan.
Mutta mikä tekee legendasta legendan? Miksi toiset palautuvat historian poimuista parrasvaloihin ja toiset eivät?
Edesmennyt teksasilainen radiojuontaja Larry Monroe (1942–2014) esittää kysymyksen heti alkajaisiksi Kevin Triplettin ohjaamassa dokumenttielokuvassa Blaze Foley, jeesusteippimessias (Blaze Foley: Duct Tape Messiah, 2011).
Yksiselitteistä vastausta dokumentti ei kysymykseen anna, koska sellaista ei ole.
Ääni kuin lämmin viltti tai paksu, ruskea kastike
Moni unholaan jäänyt artisti on tehnyt omana aikanaan kaikkensa menestyksen eteen. Yksi on kenties noussut kriitikoiden suosikiksi, toinen päässyt lopullisen läpimurron kynnykselle – mutta jokin on aina jäänyt puuttumaan.
Olisiko Blaze Foley (1949–1989) ”ansainnut” enemmän menestystä jo eläessään?
Ei välttämättä. Ainakaan hänen uransa vaatimattomuutta ei voi panna pelkästään huonon onnen ja maailman julmuuden piikkiin, siinä määrin aktiivisesti hän osallistui sen sabotoimiseen.
Blaze Foley ei ollut maailman valovoimaisin tai varsinkaan luotettavin esiintyjä. Hän oli ujonpuoleinen, ylipainoinen, päihdeongelmainen, auktoriteettivastainen ja karhumaisen kömpelö hippifilosofi, joka ontui toista jalkaansa lapsuudessa sairastamansa polion takia.
Hänellä oli tapana singahdella välispiikeissään hämmentäville tangenteille ja puhua lauluistaan kipinöinä, joita hän kerää ja joiden syntyä ei voi estää.
Laulajanakaan Foley ei ollut ikimuistoisin. Foleyn äänessä ei ole Willie Nelsonin väräjävää vibratoa tai Johnny Cashin miehekästä auktoriteettia; se on kuin lämmin viltti, joka levittäytyy laulujen ylle kuin paksu, ruskea kastike. Ihana, mutta varsin tavanomainen.
Ethan Hawken ohjaamassa elämäkertaelokuvassa Blaze (2018) on paljonpuhuva kohtaus: Foleyn mentori ja juopottelukaveri Townes Van Zandt (jota näyttelee muusikko Charlie Sexton) esittää Marie-nimistä kappalettaan auringonsäteiden siilautuessa puutalon suurista ikkunoista kaljapullojen täyttämälle pirtinpöydälle. Hetki on lumoava, ja Blaze Foleyn (Ben Dickey) kauhun, kunnioituksen ja liikutuksen sekaisesta katseesta näkee, ettei tämä voisi koskaan saavuttaa lauluillaan samanlaista taikaa.
Jeesusteippimessias-dokumentissa ei kuulla maailmojasyleilevää Bonoa, Rolling Stone -lehden David Frickeä eikä ketään muutakaan musiikkidokumenttien kestomaanvaivaa. Kameralle puhuvat Foleyn ystävät, perheenjäsenet ja soittokaverit, kukin omasta näkökulmastaan.
Anekdootit ovat viehättävän arkisia ja usein karujakin – mitäpä muuta ne voisivat ollakaan, kun Foley eli suuren osansa aikuisikäänsä enemmän tai vähemmän kodittomana, ympäri maata liftaten, sohvalta toiselle surffaten, ihmisten ystävällisyyteen tukeutuen.
Dokumenttielokuva nostaa Blaze Foleyn uralta esiin kolme lamaannuttavaa vastoinkäymistä.
Hänen ensimmäinen studioalbuminsa juuttui alkujaan viranomaisten haaviin, kun yksi levyn tuottajista jäi kiinni Yhdysvaltain huumepoliisin DEA:n ratsiassa. (Levyn koko painos löytyi vuosia myöhemmin varastorakennuksesta Georgiasta ja julkaistiin, mutta momentum oli jo auttamatta mennyt.)
Toisen albumin master-nauhat puolestaan varastettiin Foleyn farmariautosta, jossa hän levyn tekemisen aikaan asui. ”Kodittomana joutuu painimaan tuollaisten asioiden kanssa päivittäin. Jos menetät jotain, et saa sitä koskaan takaisin”, dokumentissa haastateltava bändikaveri Gurf Morlix toteaa lakonisesti.
Eikä onni kääntynyt silloinkaan, kun Merle Haggard päätti levyttää Foleyn kirjoittaman kappaleen toisen countryn supertähden Willie Nelsonin kanssa. Juuri kun If I Could Only Fly nousi listoille ja kaikki näytti hyvältä, Epic-levy-yhtiö päätti antaa Haggardille kenkää ja lopetti singlen markkinoimisen.
On virkistävää, että kaikesta epäonnesta huolimatta sen paremmin Kevin Triplettin dokumenttielokuva kuin Ethan Hawken elämäkertaelokuvakaan ei vänkää Foleyn kärsineen urallaan mitenkään poikkeuksellista epäoikeudenmukaisuutta. Toivottoman huono tuuri hänellä tietysti oli – mutta niin on 99 prosentilla maailman muistakin muusikoista.
Most folks think we’re a little deranged
That’s the way it is, probably never will’ve changed
We don’t care cause you gotta be strange
When you’re living in the words in the treesBlaze Foley: Livin' in the Woods in a Tree
Blaze Foley syntyi joulukuussa 1949 Arkansasissa, noin 10 000 asukkaan Malvernissa, ”maailman tiilipääkaupungissa”. Hänen oikea nimensä oli Michael David Fuller ja kutsumanimensä Mike.
Kun Mike oli hiukan toisellakymmenellään, Fullerin musikaalinen helluntailaisperhe kierteli koulubussillaan lähitienoita gospeltriona toreilla ja kirkoissa esiintyen. Suurimman osan keikkapalkkioistaan perhe sai elintarvikesäilykkeinä – jotka perheen isällä Edwinillä oli tapana vaihtaa viskipulloihin.
Parikymppisenä Mike jätti työnsä teksasilaisessa tavaratalossa ja ryhtyi kiertämään maata peukalo pystyssä. Laulajanura alkoi orastaa, kun hän törmäsi Buzzard’s Roost -nimiseen bluegrassyhtyeeseen, ryhtyi heidän roudarikseen ja alkoi esiintyä nimellä Deputy Dawg, Terrytoonsin animaatioista tutun pulleaposkisen apulaissheriffikoiran mukaan.
1970-luvun puolivälissä Mike asettui Atlantaan, jossa hänet bongattiin paikallisen maaseututeatterikollektiivin The Banning Millin housebändiin. Siellä hän tapasi elämänsä rakkauden, ruskeasilmäisen ja kiharatukkaisen juutalaistytön Sybil Rosenin, jonka kanssa hän löi pian hynttyyt yhteen – ja muutti puumajaan.
Umpirakastunut pari eli kollektiiviystäviensä kanssa yhdenlaista hippiunelmaa, kokkaillen, siivoillen, rakastellen ja luonnossa samoillen. Mike alkoi kirjoittaa yksinkertaisia folk- ja countrylauluja, joita hän säesti akustista kitaraa näppäillen.
Pian lauluista tuli niin hyviä, että asialle oli tehtävä jotakin. Paratiisi sai jäädä. Pariskunta muutti Teksasin Austiniin, ”maailman elävän musiikin pääkaupunkiin”. Mikesta oli tullut Blaze Foley.
Tämä on tosirakkautta, mutta on paljon muutakin
Ethan Hawken elokuva pohjautuu Sybil Rosenin muistelmateokseen Living in the Woods in a Tree: Remembering Blaze by Rosen (2008). Se onkin vahvimmillaan kuvatessaan nuorenparin yhteisiä vuosia, jotka olisivat pian ohi.
”Tämä on tosirakkautta, mutta on paljon muutakin, joka vetää minua puoleensa. Minun on antauduttava sille”, Foleyn hahmo nyyhkii elokuvassa eron hetkellä ennen kuin kulkurielämä jälleen kutsuu.
Elokuva kuljettaa Foleyn uran varhaisvuosien rinnalla tarinaa hänen viimeisistä päivistään Austinissa joulukuussa 1988, jolloin hän äänitti Outhouse-musiikkiklubilla ”kirjeen Merle Haggardille”, kahden tunnin mittaisen kelanauhademon, jolla aikoi laulaa ”kaikki laulut, jotka vielä muistan”.
Vain kuukausi myöhemmin Foley kuoli. Kelanauha julkaistiin kasettina Live at the Austin Outhouse (1989; cd 1999), jonka tuotoilla kustannettiin Foleyn hautajaiset.
Kolmas juonisäie elokuvassa on myöhäisempi haastattelu, jossa Townes Van Zandt ja Blaze Foleyn bänditoveri ”Zee” (Josh Hamiltonin esittämä kuvitteellinen hahmo, joka on kasattu useista tosielämän henkilöistä) puhuvat edesmenneestä ystävästään mitääntietämättömälle radiotoimittajalle.
Van Zandt höpisee ummet lammet Jeesuksesta, buddhasta, valosta ja mytologisoi Foleya mytologisoimasta päästyään, kunnes Zee saa tarpeekseen ja kävelee kaikessa hiljaisuudessa ulos studiosta.
Kohtaus tuntuu kertovan, että Blaze Foley teki kauniita, viisaita ja ajattomia lauluja – ja siinäpä se. Ne, joille tämä riittää, löytävät Foleyn tuotannosta paljon arvokasta.
Uutta Messiasta etsivät voivat katsella muualle.
Artikkelin kirjoittajan Antti Lähteen viisi aution saaren countryartistia ovat Hank Williams, Gram Parsons, Bill Callahan, Linda Ronstadt ja Kris Kristofferson.
Teemalauantai 23.1. Blaze Foley, countryn suuri tuntematon
Outlaw-countryn salaperäinen sankari, mainetta ja menestystä pakoillut Blaze Foley (1949–89) on aiheena sekä tuoreessa fiktioelokuvassa että vuosikausien työn tuloksena syntyneessä dokumenttielokuvassa.
Blaze
Ethan Hawken ohjaama elokuva Blaze Foleysta, jonka ura ja yksityiselämä tekivät hänestä monien kolhujen kautta “kauniin luuserin.” Elokuva perustuu Foleyn elämänkumppanin Sybil Rosenin muistelmiin. Pääosissa Ben Dickey, Alia Shawkat, Charlie Sexton, Josh Hamilton ja Kris Kristofferson. Ensiesitys. (USA 2018) (12)
Teema 23.1. klo 20, Areenassa 14 vrk
Blaze Foley, jeesusteippimessias
Blaze Foley oli omaleimainen amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, kapinallinen arjen runoilija, joka eli puumajassa rakastettunsa kanssa ja hukkasi ties kuinka monet äänitteensä. Hän kuoli niin kuin oli elänyt, puolustaessaan heikompaansa. Merle Haggardin mielestä se luoti vei Blazen suoraan taivaaseen. Dokumenttielokuvan on tuottanut ja ohjannut Kevin Triplett. Ensiesitys. (Blaze Foley: Duct Tape Messiah, USA 2011)
Teema 23.1. klo 22.05, Areenassa 2 vuotta
Blaze Foleyn diskografiaa
If I Could Only Fly / Let Me Ride in Your Big Cadillac [single] (Zephyr, 1979)
Blaze Foley AKA The Lost Muscle Shoals Recordings (End of an Ear, 1984; Lost Art, 2017)
Live at the Austin Outhouse (And Not There) [live] (1989; Lost Art, 1999)
Oval Room [live] (Lost Art, 2004)
Wanted More Dead Than Alive (Waddell Hollow Records, 2005)
Blaze Foley & the Beaver Valley Boys: Cold, Cold World (Lost Art, 2006)
The Dawg Years (1975–1978) (Fat Possum, 2010)
Sittin’ by the Road (Lost Art, 2010)
Duct Tape Messiah [soundtrack] (Lost Art, 2011)
Clay Pigeons (Secret Seven, 2011)
