”Irene tiesi, että hän ei voisi koskaan kertoa tästä matkasta kenellekään” – Tommi Kinnunen ja Marianne Junila naisten vaiettujen sotatarinoiden äärellä
Ovatko sota-alueilta palaavat naiset aina olleet ongelma? Kirjailija Tommi Kinnunen ja tutkija Marianne Junila pohtivat, miksi natsi-Saksan sotilaiden mukaan lähteneiden naisten teot tuomittiin, mutta miesten yhteistyö saksalaisten kanssa sai enemmän ymmärrystä.
On kesä 1945 ja Saksa on antautunut. Viisi suomalaista naista kävelee Pohjois-Norjasta läpi poltetun Lapin kotikonnuilleen. Mielessä on pelko: miten meidät otetaan vastaan, tuomitaanko, piestäänkö?
Tämä on tarina, jonka kirjailija Tommi Kinnunen on keksinyt, mutta se voisi olla totta.
– Meidän perheessä Kuusamossa kerrotaan tarinaa isoäidin äidin taloudenhoitajasta. Että hän olisi tullut kävellen Pohjois-Norjasta Kuusamoon, pää kerittynä ja mustelmilla. Itse hän ei koskaan puhunut asiasta, Tommi sanoo.
Tommi Kinnunen kutsuu itseään menneiden aikojen mieheksi ja haluaa kirjassaan Ei kertonut katuvansa antaa äänen ihmisille, joista virallinen historiankirjoitus on vaiennut.
– Siihen varmasti vaikuttaa tämän minun opettajan ammattini. Jokainen luokassa oleva oppilas ansaitsee tulla nähdyksi, huolimatta siitäkin, että haluaako hän sitä itse. Siksi minua ihmisten tarinoissa kiinnostaa juuri se, mitä yleensä ei kerrota, Tommi sanoo.
”Miksikä ne kutsuu meitä? Tyskertös?”
Tuhannen päivän aseveljeyden aikana moni pohjoissuomalainen nainen sai töitä saksalaisten parista. Oli konttoristia, kanttiininpitäjää, sairaanhoitajaa.
Mutta kun aseveljeys muuttui vihollisuudeksi, naiset helposti leimattiin saksalaisten huoriksi. Moni lähti vetäytyvien joukkojen mukana Pohjois-Norjaan, eri syistä.
– Ainakin yhden sanan norjaa naiset olivat oppineet. Tyskertös, saksalaisen lutka, se oli norjalaisten yhteisnimitys niin suomalaisille kuin norjalaisille naisille.
Tommi sanoo, että tottakai oli myös oikeatakin rakkautta. Se kirjailijaa pysäyttää, että niin moni nainen on joutunut vaikenemaan tällaisesta elämänvaiheesta.
– Kävelin Lapissa niitä polkuja, joita naiset ovat todennäköisesti kulkeneet. Askelten rapina hiekkatiellä, se jäi mieleen. Ja tietysti ajattelin sitä tuhottua maisemaa, että miltä se oli näyttänyt ja tuntunut, Tommi sanoo.
”Alkoi kuulua saksalaista laulua ja kävi kauhia kopina”
Rovaniemeläissyntyinen historiantutkija Marianne Junila on ollut Tommin tärkeä tietolähde. Marianne on tutkinut erityisesti saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten siviilien arkielämää ja yhteiseloa aseveljeyden aikana Lapissa.
– Naisten moraalia alettiin vahtia heti kun saksalaiset sotilaat tulivat. Lehdissä kauhisteltiin sitä, miten suomalaiset naiset tyrkyttäytyvät saksalaisille ja ovat univormujen perään. Sanottiin, että toisten naisten pitäisi pistää kuriin nämä villiintyneet sisarensa, Marianne kertoo.
Tommi ja Marianne arvelevat, että silloin pohjimmiltaan ajateltiin, että kun isänmaa on vaarassa, naisen keho ja varsinkin hedelmällisyys kuuluvat vain suomalaisille miehille. Naisen roolit olivat aika vähäiset.
– Oli lotta, evakkoäiti ja sitten se suikka kallellaan oleva heitukka. Paheksuttavaa oli, jos nainen teki itse omat valintansa. Silloin tuli helposti leimatuksi lutkaksi, kertoo Tommi.
Miehet pääsivät vähemmällä. Kun teki saksalaisten kanssa kauppaa ja onnistui ehkä huijaamaankin, oli taitava bisnesmies. Ja sotilaat, he vain noudattivat määräyksiä.
– Kun sitten aseveljeys muuttui vihollisuudeksi, niin sopii hyvällä syyllä kysyä, miksi vain naisten toiminta oli tuomittavaa. Katumus olisi kai ollut se hyväksytty tapa päästä yhteisöön takaisin,Tommi ja Marianne sanovat.
”Rakkaus on aivojen harha”
Saksalaiset perustivat miehittämilleen alueille bordelleja, mutta kun oltiin ystäviä, niin Suomeen ei niitä perustettu. Mutta oliko paritusta, oliko ihmiskauppaa?
– Löysin kyllä sellaisia tietoja, että eräskin kuljetusliike olisi kuskannut nuoria tyttöjä ”juhlimaan” saksalaisten kanssa. Suomalainen upseeri sitä raportissaan paheksui, kutsui orjakaupaksi, Tommi kertoo.
Mutta se on selvää, että naiset saivat maksaa sodan ajasta kovan hinnan. Aseveljeyden aikana saksalaiset maksoivat elatusapua lapsista, mutta sodan jälkeen useimmat olivat omillaan. Häpeä, pilkka ja vaikeneminen ovat traumatisoineet ainakin yhden sukupolven.
– En tiedä, onko olemassa tehokkaampaa keinoa sulkea ihmisen suu kuin häpeä. Seuraava aste on ehkä surmaaminen, pohtii Tommi.
– Kyllä häpeä on osoittautunut erittäin tehokkaaksi keinoksi, se näkyy vielä tänä päivänäkin, Marianne sanoo.
”Ne leikkaa hiukset, miksi ne sen tahtoo häpäistä?”
Meillä on esimerkiksi Ranskasta kuvastoa siitä, miten vihollisen kanssa yhteistyössä olleita naisia häpäistiin. Hiukset kerittiin ja heitä juoksutettiin alastomina pitkin katuja ja kujia. Tommin kirjassakin näin tapahtuu, mutta kävikö näin tosielämässä?
– Se kylänraittia pitkin juoksuttaminen oli varmaan ensimmäinen asia, jota halusin sinulta tarkistaa. Että onko sellaisesta mitään tietoja, Tommi sanoo Mariannelle.
– En ole sellaista pystynyt dokumentoimaan, mutta eihän se tarkoita sitä, etteikö näin olisi voinut käydä. Olihan meillä malleja siitä, mitä tapahtui Ranskan lisäksi myös Norjasta ja Tanskasta, Marianne sanoo.
Mutta miksi näin sitten tehtiin? Marianne arvelee, että kyseessä on jonkinlainen maskuliininen voimannäyte, kontrollin ottaminen takaisin.
– Kun ei sodan aikana pystytty maata tai naisia puolustamaan, niin nyt kostetaan sekä miehittäjille että heidän kanssaan läheisissä tekemisissä olleille.
”Entä jos mikään ei palaa enää normaaliksi?”
Sekä Tommin että Mariannen perheissä paloi Lapin sodan aikana. Tommin isoäidin äidin talo poltettiin Kuusamossa ja Marianne isän kotitalo paloi Rovaniemen maalaiskunnassa. Silti se ei ole koko kuva saksalaisista aseveljistä.
– Kuusamohan oli itärintaman sotilaiden lomapaikka ja siellä vilisi saksalaisia. Sanottiin, että eivät ne olleet niitä meidän saksalaisia, jotka Kuusamon polttivat, ne tuotiin muualta, Tommi sanoo.
Sekä Tommi että Marianne ovat sitä mieltä, että yhteistyö natsi-Saksan kanssa on aika käsittelemätön asia suomalaisessa sotahistoriassa. Lapista on sallittua muistaa sen polttaminen, mutta siihen se sitten jääkin.
-Meiltä puuttuu sellainen iso vapautuskertomus, että kaikki päättyy riemukkaasti. Talvisodasta puhutaan, mutta muuten suomalainen yhteiskunta on päätynyt vähän samaan kuin kirjani naiset eli hyssytellään, ei käsitellä ja sitten se jää vähän painamaan, Tommi sanoo.
”Ei kertonut katuvansa”
Entäpä jos joku tosielämän Irene tai Veera ottaisi Tommi sinuun yhteyttä, niin mitä haluaisit kysyä?
– Sepä olisikin hurjaa. Oikeastaan kiinnostaa juuri se vaikeneminen. Että miten on ollut mahdollista olla hiljaa niin kauan, että on kokemuksia, joista ei pysty kertomaan kenellekään, Tommi sanoo.
Tommin kirjan tarina on puhutellut lukijoita poikkeuksellisen voimakkaasti ja tekeillä on myös näytelmä ja elokuva. Itse hän ei osaa yhtään sanoa, mikä kirjassa on koskettanut. Marianne sen sijaan osaa.
– Se suomalaisen naisen sinnikkyys ja selviytyminen mahdottomasta. Myötätunto itseä ja toisia kohtaan. Siinä se on, Marianne arvelee.
