Juha Itkosen kolumni: W.A.S.P. oli Mokoman Marko Annalalle alkuräjähdys, josta tuli ammatti – raskas rock on lääkettä myös masennukseen, josta Annalakin on joutunut kärsimään
Kun W.A.S.P:n biisi I Wanna Be Somebody julkaistiin vuonna 1984, Marko Annala oli 12-vuotias ja Juha Itkonen 9-vuotias. Kappale iski molempien tajuntaan sirkkeleineen ja tulenlieskoineen. Rock oli jännää, vähän pelottavaa ja vierasta, mutta samaan aikaan se veti puoleensa kuin kärpäspaperi, Juha Itkonen kirjoittaa kolumnissaan.
Ai wona pissambadi, pissambadi, suun. En ymmärtänyt kappaleen sanoja, mutta kun ajattelen niitä nyt, ehkä kyse oli nimenomaan siitä: halusta olla jotain, ja ennen kaikkea jotain muuta kuin silloin olin, lapsi 80-luvun Suomessa. Toiseudesta, vieraan ja jännittävän houkutuksesta.
Me 70-luvulla syntyneet olimme kasvaneet Lasse Pöystin lukemilla iltasaduilla ja Nalle Luppakorvalla. Turvallisessa ja tasaisessa, Yleisradion ohjelmatarjonnan määrittelemässä yhtenäiskulttuurissa. W.A.S.P:n I Wanna Be Somebody oli tähän todellisuuteen viskattu audiovisuaalinen räjähdyspanos, todellinen pommi, joka pisti maailman uusiksi kertarysäyksellä. Hyvänen aika, raakaa lihaa syöviä miehiä sirkkelit munissaan! Sinä yhtenä kesänä Hämeenlinnassa kaverini Mikon ja minun aivoihin mahtui tuskin mitään muuta.
Pienen Marko Annalan W.A.S.P. tavoitti Joutsenossa. Hän kuuli kappaleen avoimesta ikkunasta bussipysäkillä seistessään, kysyi mitä se oli, ja pyysi seuraavana lauantaina kaupungilla isäänsä ostamaan kasetin. Isää epäilyttivät luurangot ja pääkallot, mutta lompakko kuitenkin raottui. Poika syöksyi matkalle, joka jatkuu yhä.
Minä sen sijaan putosin jossain vaiheessa hevijunasta. Kun olisi pitänyt alkaa kuunnella Slayeria tai Anthraxia, eksyin Phil Collinsiin. Metallimusiikista ei tullut omaa juttuani, mikä itse asiassa harmittaa: viime vuonna juuri ennen koronakurimuksen alkua ehdin nähdä Mokoman Tavastialla ja tajusin, mitä olen menettänyt. Keikka oli loistava. Näin yhteisön, melkein kuin salaseuran – tosin kaikille avoimen ja huomattavan laajan. Aion livahtaa mukaan toistekin.
Lavalla Marko Annala on tietenkin laumansa johtaja, suvereeni seremoniamestari ja tyylikkäästi harmaantunut rock-kukko. Se on silti vain yksi puoli monipuolisesta taiteilijasta ja harvinaisen avoimesti myös herkkyytensä ja heikkoutensa paljastavasta suomalaismiehestä. Hilpeän karjalaispojan tapaan hän osaa nauraa elämälle, mutta pohjavire on vakava. ”Mokoman musiikki on onnistunut heiluttamaan perseitä ihan hyvin, mutta myös sielujen täytyy heilua”, Annala on sanonut.
Sieluja, ei ehkä niinkään perseitä, pystyy heiluttamaan myös kirjoittamalla. Toivoin Annalaa Minun musiikkini -ohjelmaan myös siksi, että olen lukenut hänen kirjojaan ja pitänyt niistä. Esikoisteos Värityskirja on omaelämäkerrallinen ja episodimainen, kaksi seuraavaa ovat selvästi romaaneja. Varsinkin Paastossa Annala on kaikkein suurimpien arvoitusten äärellä. Hän kirjoittaa uskosta ja uskonkriisistä, ihmistä korkeamman voiman tunnistamisesta ja tunnustamisesta, ja toisaalta etsinnästä, joka edelleen jatkuu. Kysymykset ovat tuttuja minulle ja uskoakseni monille.
Annalan uusin kirja Kuutio kertoo puolestaan isistä, pojista ja miessukupolvien ketjusta. Suurin piirtein samanikäisinä miehinä olemme Annalan kanssa myös suurin piirtein samanikäisten miesten kasvattamia.
Keskustelimme Villa Vikanissa miehen roolin yllättävänkin nopeasta muutoksesta. Perheenisän ihanne on nykyään erilainen kuin lapsuudessamme, läsnä oleva ja tasa-arvoinen. Muutos on tervetullut ja sekä perhe-elämää että miesten mielenterveyttä edistävä, mutta jossain aivopoimujemme kätköissä muhivat myös lapsuudenkodissa opitut käyttäytymismallit.
Masennus on Mokoman laulujen toistuvia teemoja. Se on kutsumaton vieras, joka vie mukanaan kaiken arvokkaan ja tyhjentää maailman merkityksistä. Marko Annala on puhunut ja kirjoittanut masennuksestaan ja ahdistuksestaan avoimesti, ja puhumme elämän tummista varjoista myös ohjelmassa.
Tuntuu helposti jollain tapaa väärältä puhua omista raskaista kausistaan ihmiselle, joka Annalan tavoin on kokenut syviä ja lamaannuttavia masennusjaksoja. Kokemukset eivät vertaudu.
Mutta ehkä silti on syytä puhua. Vakavuusaste vaihtelee, aivokemiamme ovat erilaisia, mutta värien katoaminen maailmasta lienee silti liki meistä jokaiselle jossain määrin tunnistettava kokemus. Masennuksestahan puhutaan jopa suomalaisena kansantautina, ja itse asiassa juuri meillä huomattavan suosittu metallimusiikki tuntuu siihen eräänlaiselta lääkkeeltä. ”Saa puhaltaa pois semmoista paskaa, mikä muuten ehkä purkautuisi jossain väärin.” Eräässä vanhassa haastattelussa Annala sanoo Mokoman keikoista näin, ja puhuu käsittääkseni sekä itsestään että yleisöstä.
Masennuksesta toipumista hän kuvaa kauniisti ja koskettavasti. Yhtäkkiä sitä taas tajuaa näkevänsä asioita, innostuvansa vaikkapa nyt siitä, miten kala pulikoi rantavedessä. Joku kala. Ihan tavallinen kala, ja silti ihme.
Uskon itse, että elävien kirjoissa pysymisen salaisuus saattaa olla juuri tässä: että oman arkensa keskellä kykenee ainakin silloin tällöin näkemään jatkuvasti ympärillään olevat ihmeet. Ällistymään niistä ja olemaan kiitollinen. Sillä ihmeellistähän se on, että ylipäätään olemme.
Minun musiikkini -sarjan Marko Annala -jakso Areenassa ja Yle Teemalla 10.3.2021 klo 21.15.
