Käynti pienenä

Eli sisäinen jännityskertomus, josta pelastaudutaan sorsain, majavan ja muun metsän väen avulla

Alkaa:

Erehdyin kuuntelemaan jatsia.

1960-luvun jatsia ja viihdemusiikkia, ja paljon tuoreempaa, ja niiden väliltä.

Stan Getziä, Herb Alpertia, Astrud Gilbertoa, Frank & Nancy Sinatraa, Count Basieta (Mm. Fly me to the moon, The Shadow of your smile), Abdullah Ibrahimia (mm. Maraba Blue, Soweto, Water From An Old Well), Brad Mehldau (mm. Exit Music, Paranoid Android), John Patitucci Trioa (Mm. Messaien's Gumbo) ja muuta. Jotain kuubalaisvaikutteista. Ja ranskalais- . Ja renkutusvaikutteistakin.

Jonkin jatsin jossain kohdassa päähäni osuu sointu, modulaatio tai siirtymä, joka heittää minut tyhjään avaruuteen.

Tuliko, alkoiko se tällä kertaa vibrafonista, pianosta, vai mistä.

Kenties sai ensin kimmokkeen äänestä, joka on yhtä aikaa lähellä pehmeää Hammondia, silkinpehmeää saksofonia tai herkkää ihmisääntä.

Sointu tai sointusiirtymä kuitenkin avaa ikkunan sisimpään, joka on tyhjä, pimeä ja viimainen.

Olo on kuin koira murisisi jossain. Tai murisisi jokin paljon pahemepi. Paholainen, seitinohuen ulottuvuuksienvälisen suihkuverhon takana vaikka.

Väkisin siirryn kylmästä vielä kylmempään. Sisäisesti, ulkoisesti.

Olen kuin suuressa laitoskylmähuoneessa, tulipalopakkashuoneessa, jossa on jäätävän holotna - ja sitten valtava kylmäpuhallin käynnistyy ja hyytää kaiken vielä ei-hyytyneen valkoiseksi ja umpikuolleeksi. Kuolleeksi kuin viraston tavarat. Ylikuolleeksi.

(…)

Putoan tähtiin samoin kuin hän, joka kirkkaana pakasyönä katsoo maaseudulla taivaaseen: humahtaen putoaa sinne ihminen. Äsken katsoi ylös taivaaseen, sitten tajuaa katsovansa maapallolta “alas” tähtiin. Ja putoaa sinne pää edellä. Hummm!

Ei ole äärettömästi tähtiä - muuten kai jokainen taivaan piste hohtaisi valoa. Mutta paljon on tähtiä, ja tähdenvälejä ehkä vielä enemmän.

Voit pudota viisitoista ikuisuutta osumatta mihinkään, tähdet suhahtelevat ohi, sinä jatkat putoamista niiden välisessä tyhjässä.

Putoan ja putoan.

Maaginen sointukulku kertautuu, ja ahdistus ja pelko ja epätoivo ja kauneus tunkevat nenään taksin plyyšin hajuna, 60-luvun katu Helsingissä on sateesta märkä taksin ajaa, kadun yllä vaijereihin kiinnitetyt katulamput heiluvat edestakaisin ja sade roimii niiden valokiiloja. Taksiauto on ehkä Volga, ehkä Simca Ariadne, en aisti sitä kunnolla. Mutta taksin radiossa on keltaiset, sokeripalan kokoiset painonapit.

Soitto osuu sydämeen kokeneen lääkärin kätenä: painaa se juuri siitä mihin koskee.

Soitto koskee, äärettömästi koskee. Mutta samalla se tuo jotain suloista, jotain kallisarvoista, johon en yllä millään kiikarilla, mikroskoopilla, sanoilla. Vain joskus jollain soinnun vaihdolla toiseen. Ennalta-arvaamattomasti yllän. Kauhuun hukkumisen kauhun hinnalla yllän.

Jatkan putoamista. Hetken kuvittelen putoavani mustassa pimeässä sylinterissä, joka on vain puoli metriä putoavaa minua avarampi. Se on liian kuristavaa, ahdistavaa -

Keskityn, ja vaihdan mittakaavan takaisin avaruuden äärettömyyteen ja tulee väljemmät olot, kun olen suhteessa pienempi.

Miellän avaruuden yhä laajemmaksi ja kutistun samassa suhteessa itse.

Jatkan tällä tavoin kutistumista, jatkan ja jatkan - jos pääseen mikroskooppisen pieneksi, alle Planckin pituuden piskuiseksi, mikään paha ei pysty minuun. Ei pysty, vaikka kuinka aistin pahan lähellä, väistämättömänä. Atominohuen kalvon takana se väijyy..?

Putoan mikropisteenä, sisältä kylmänä, ja ulkoa, tyhjyydessä.

Ajattelen, että täytyy olla lukemattomia muita kylmiä, putoavia pisteitä, jotka laillani vain toivovat, ettei tulisi mitään pahaa tänään, eikä koskaan.

Lukemattomia kohtalotovereita kaikenmoisissa galakseissa, galaksiryhmissä ja universumeissa, ulottuvuuksissa ja ulottuvuuksien väliaineissa, ulottuvuuksien seinäeristeissä.

Mielikuva erillään olevista, yhteydettömistä ,kommunikoimattomista kanssatoivottomista on liian raskas - pienennän avaruuden taas tyhjäksi sylinteriksi tai mustaksi torveksi, jonka sisällä putoan. Mutta ei niin ahtaaksi putkeksi kuin äsken: nyt halkaisijaltaan ehkä kolme- nelimetriseksi torveksi, jos ketä kiinnostaa niin tarkasti.

Vaikka pienuus suojelee pahalta, on lohdullisempaa pudota avo-avaruuden asemesta “likempänä”, suhteessa johonkin lähempänä olevaan. Vähän lähempänä torven seiniä vaikka, olkoonkin että näkymättömiä ja pimeitä seiniä.

Koetan kuvitella putoamiseen ilmavirtaa. Sitä miten paidan helma lepattaisi ilmavirrassa, ja miten virtaus tuntuisi kasvojen iholla. Ei onnistu. Jopa sisälläni jäinen viima tuntuu hyytyneen kesken kiusaamistyönsä.

Koetan rytkäyttää itseni selinmakuulle. Ruhoa täytyy “ryöhnäyttää” mursun tapaan monta kertaa , ennen kuin pääsen selälleni.

Selälläni, edelleen alas huimaavaa vauhtia syöksyessäni laitan kädet niskan taa.

Kun sitä kerta putoaa kylmässä ja pimeässä, voi sentään yrittää pudota mukavammassa asennossa. Heilautan toisen jalan toisen polven yli, mutta se ei pysy siinä.

Selinmakuuni muuttuu kuin nojatuolissa kädet niskan takana loikoiluksi.

Keskityn hetken musiikkiin.

Soi korkea saksofoni tai oboe tai englannintorvi.

Päässäni välähtää sorsa.

Suoraan edestä päin, ja sorsan silmien tasolta katsottuna.

Töröttää sorsa mielikuvitukseni keskellä.

Kuvittelen sorsan soittavan sopraanosaksofonia. Sorsanruoja hauskan näköinen, silmät lähellä toisiaan, puhaltaa saksofoniin. Posket pulleina.

Jazz-rumpuihin kuvittelen majavan: sen etuhampaat näkyvät koko ajan, ja syntyy vaikutelma, että majava hymyilee.

Tulee lämpimämpi olo.

Kauhu ei vielä lähde pois.

Ja epätoivo on liimautunut silmäluomieni sisäpinnoille, missä se 60-luvun taksin kaahaamasta sadekadusta räiskähtyen tiivistyy luomieni sisäpuolelle, hinc illa lacrimae, kuten Paavi ehkä sanoisi.

Ja pelko asuu noin kämmenenleveyden verran rintalastan alapuolella, onkohan pallea siinä?

Sanattomasti pyydän apua eläimiltä. Nyt ne soittavat putoamissylinterini reunalle ilmestyneellä lintulaudalla.

Pudotessani lintulauta pakenee yläpuolelleni, pienentyen.

En halua jäädä tyhjyyteen, en ilman ketään, rutistan silmiä kiinni. Itkettää kait. Tai ainakin kuiva-itkettää.

Kuvittelen aktiivisesti, pontevasti, että putoamiseni hidastuu, hidastuu.

Avaan silmät ja katselen pimeyttä. Ylhäällä kaukana lintulauta on lakannut pienentymästä, sitten se alkaa hiljalleen kasvaa - putoaminen on kääntynyt ylös kohoamiseksi, paluuksi.

Huokaisen alustavasti.

Oloni on hieman helpottunut ja kamalan pettynyt: jättäessäni tyhjyyden jätän myös jotain tavoittamatonta hyvää, autuasta, ainutlaatuista tavoittamattomaksi. Jälleen kerran.

Olen kohonnut melkein lintulaudan tasolle. Leukani on samassa tasossa kuin lintulaudan “lattia”. Vaapun hetken ylös-alas, sitten jään paikoilleni.

Olin kuvitellut eläinten hurraavan “pelastumiselleni”, mutta ne soittavat jatsiaan silmät kiinni, äärimmäisen keskittyneinä.

Sopraanosaksofonistisorsan vieressä toinen sorsa soittaa trumpettia. Trumpettiin on sidottu oranssi nenäliina, jossa lukee violetilla, 60- tai 70-luvun hippifontilla “James”.

Majavarumpalilla ei ole bassorumpua, vaan roteva rusakko soittaa bassoiskut valtavaan, telineessä kallellaan olevaan gran cassaan kissan pään kokoisella, puuvartisella poukaimella.

Nyt huomaan, että lintulaudan ympärillä on pieniä mustia korokkeita, joilla kaikensorttisia eläimiä istuu, makaa, kellii musiikkia kuunnellen.

Suljen silmäni mielessäni, jätän eläimet musikaaliseen rauhaansa.

Huokaisen, hengitän sisään ja ulos, palaan aikuisuuteen, ja ajattelen metwurstia.

Hitto kun ei ole sitä. Tekisi mieli jotain suolaista.

Kalapurkki on,onneksi!

(Huoh!)

Kyllä tämä tästä taas vielä!

Toivoo:

Nimim. “Yksi monten puolesta.”