Ennen, nyt ja kohta!

Nakit ja perunasalaatti ovat luonnon tapa kertoa miehelle, että päivä on jo pitenemässä, ja vuosi vaihtuu.

Ajattelin tällä kertaa kertoa yhdestä keksinnöstä, mutta kun havaitsin jääkaapissani nakkeja, perunasalaattia ja omenalimonadia, tajusin vuodenvaihteen tulleen.

Siksi ehkä kerronkin keksintöasiasta vasta seuraavalla kerralla, kerta tänään koittanut vipoviimeinen työpäiväni Ylessä, yli 40 vuoden yleisradiotouhuilujen jälkeen, ja tuumailin että, siitä aiheesta voisi muutaman sanan väkertää tähän.

Muistaakseni oli maanantai kun aloitin Ylen palveluksessa 80-luvun alussa, joten on ihan soveliasta, että lopetan perjantaina. Ei tule keskeneräisiä työviikkoja suotta.

En toki lopeta tämän blogin kirjoittamista, sillä jatkan aktiivista eloa media- ja hupialan yrittäjänä, tehden sekä samoja koiruuksia kuin ennenkin, että monia jotka ovat uusia kuin ihka.

Kuitengin!

Kun aloitin sähköisen media-alan puuhat, uutistyössä STT:llä, uutisia välitettiin telexeillä, kaukokirjoittimilla. Zakzakzakzakzakzakzakling! Zakzakzakzak... Sitten tuli Nefax, telefax. Hrrrrrrrrr!

Ketä ei tekniikka pätkääkään kiinnosta, hypätköön kappaleeseen, jonka alku on merkitty ***. Kiitos!

Ylellä aloittaessani, radiotoimituksen tekniikkapuolen sekalaiskomeron nurkassa oli vielä hyvässä rasvassa Maihak MMK Reportofon-nauhureita, jotka toimivat kammesta veivaamalla.

Tai siis, kammella veivattiin toimintatarmoon jousta, joka pyöritti nauhakeloja - moottoria nauhurissa ei ollut - ja äänipää toimi pattereilla.

Jos luulette, että ööpötän, niin kuuklettakaa Maihak MMK 3 Reportofon vaikka kuvahakuna.

Maihakeilla ei nauhoituksia enää minun aikanani tehty, ne olivat jonkinlaisena hätävarana. Mutta tuntien tekniikan esimiehen, Manu K:n (joka inhosi keitettyjä porkkainoita yli kaiken) työmoraalin, Maihakit olivat takuulla tuliteräkunnossa, vaikka ne olisi uudenvuodenaattoiltana (sic!) yllätystarkastettu.

Reportterinauhurina oli Nagra, raskas muovikantinen, nahkakoteloitu metalliloota, joka näytti poliisin huutokaupasta pelastetulta itäblokin vakoiluteollisuuden sotamuistotuotteelta, mutta oli oikeasti sveitsiläistä huippulaatua, ja maksoi hyvän henkilöuton verran.

Studionauhureina oli radion puolella ison pesukoneen kokoisia Studereita, ja editointi tehtiin leikaten: kuunneltiin missä oli sopiva katkaisupaikka, ja kun se oli kohdalla, painettiin suorakaiteen mallista nappia, jossa oli saksien kuva, ja ta-daa, laitteen sisältä tuli ulos saksien terät, jotka leikkasivat nauhan katki.

Ylimääräistä jorinaa valutettiin nauhakelalta roskiin, ja samalla kuunneltiin sopiva otoksen jatkokohta, johon tuli toinen leikkaus, ja lopuksi nauhan päät painettiin nauhurin kannessa olevaan uraan, ja kapeasta teipistä leikattiin pätkä, jolla päät liimattiin yhteen. Se oli jotenkin rattoisaa puuhaa! Urakeskeistä oli nauhien koosto silloin! (Kevennys.)

(Studerin nauhakelan peltikeskiö toimii oivallisesti myös pullonavaajana, minkä varsinkin hippimusiikkibändien äänittäjät maailmalla hyvin tiesivät. Kun peltikeskiöitä jakoi bändille, taukotilan pöydänreunat säästyivät kruunukorkkein puremilta edes hieman.)

Töllöttimen puolella oli kuvanauhureina kai kaksituumaisia kahden jenkkikaappipakastimen kokoisia vempeleitä, joilla editoinnit tehtiin saksilla leikaten, kun ensin oskilloskoopilla haettiin sopiva leikkauspaikka, näin muistelen. Itse olin Ylessä töllöttimen puolella vasta paljon myöhemmin.

Jokainen tietää, tai ainakin niiden kaverit, mitä tekniikkaa nykyisin on käytössä. Siksi en siihen kajoa tässä.

Paljon on siis runsaassa 40 vuodessa teknisesti tapahtunut. Työpöytäjulkaiseminen, teksti-tv, kotiprintterit, pelikonsolit, internetit, kännykät, sosiaalinen media, hologrammit, metaverse, AR, VR, AI, ALV…

Ja yhtiö- ja kanavatarjonnassa antia on enemmän kuin vain TV1 ja TV2 (plus Mainos-TV hyyryläisenä) ja radioina pelkät Oy, Yleisradio Ab:n yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma.

*** Mitäs alalla ei ole tapahtunut?

Tämä on vain minun mielipiteeni, mutta parhaan käsitykseni mukaan vaikkapa nyt peligrafiikan huikea kehitys jää turhan usein tyhjäkäynniksi, veden polkemiseksi, koska pelien idea, dramaturgia, juoni, on tehtyihin investointeihin nähden jätetty aivottomalle tasolle.

Kenties tuotekehittely on sillä alalla niin kallista, ettei suuryhtiöillä ole varaa kokeilla muuta, kuin sitä, mikä on muillakin ja ennenkin myynyt.

Kun joku tekeekin toisin - esimerkkinä vaikka Minecraft - niin tulos voi olla melko iso pläjäys.

Sama tuntuu näin mutuna pätevän melko moneen elokuvan megajätin piirroselokuvaan. Ja tv-ohjelmaformaatteihin. Sielu on tehty muovista, eikä muovinen sielu toimi.

Minusta tämä on äärimmäisen lohdullinen tieto!

Kaikkein halvinta ja tuottavinta on se aivotyö, joka tehdään ennen investointeja. Ideointi- ja käsikirjoitustyö. Funtsailu ja miettimä.

Suomessa on paljon hyviä aivoja. Keskenään erilaisia, mutta hyviä.

Olen omin korvin kuullut maailman isojen tv-yhtiöiden edustajien ja kasvatus- ja mielenterveysalan ammattilaisten kilvan kehuvan esimerkiksi ja nimenomaan Ylen lastenohjelmia.

Niitä ei ole luotu iskemällä jotakuta lompakolla päähän, että tee meille hitti, maksoi mitä maksoi.

Ei se toimi niin. Täytyy miettiä, kehitellä, kokeilla. Antaa lupa vetää vesiperä. (Mikä se vesiperä on, ja miksi sitä vedetään? Ja miten? Kammella kuin Maihak-nauhurin jousta?)

Huoh.

Vaan piti vielä sanoa vuoden vaihtumisesta.

Haahuilen jonkin verran somessa, ainakin toistaiseksi eniten Twitterissä.

Moni siellä tuumaa, että joutaakin vaihtua, mokoma vuosi. Monella on ollut pahaa aikaa. Joillakin vain keljua, joillakin oikeasti pahaa.

Twitteriä voi lukea niin, että silmiin osuu vain jotain kovasti negatiivista - ja nyt EN tarkoita sitä, kun joku ehdistuneena kertoo vaikeuksistaan - esimerkiksi pää punaisena fanaattista poliittista tilittämistä faktoista viis veisaten - tai sitten sitä voi lukea niin, että silmiin osuu lajitovereidemme äälynväläyksiä, itseironisia kommentteja milloin miltäkin elämänalueelta.

Tunnustan ison synnin. Ennen Twitterissä haahuiluani kuvittelin naisten (ajatellen heitä yhtenä blokkina, tietenkin) huumorintajun niin erilaiseksi kuin oikea huumorintaju, etteivät miehet voisi ymmärtää naisten huumoria, saati naurettua siitä. Harhaopiksi on paljastunut se luuloni! Aivan henki hinkuen olen välillä lukenut naisten itseironisia tai muita heittoja arjestaan, elämästä, lemmikkieläimistään, vaikka mistä. Suosittelen!

Kun silmä vain vähän lajittelua tekee, niin Twitteristä, ja varmaan muustakin sosiaalisesta mediasta voi saada iloa ja tukea, kun tämä koronasinnittely ja muu elämiimme ajoittain kuuluva ahistus meinaa painaa mieltä alemmas.

Vuoden vaihtumista emme voi estää (liian kiire tulisi jo - ei millään ehdi!), mutta ehkäpä astumme uuteen vuoteen hieman entistä paksunahkaisimpina, paremmin varustautuneina, niin ettei maalima meitä ihan minne sattuu pysty heittelemään.

Kun myö pannaan hanttiin!

Oikein hyvää vuotta 2022 toivotan kaikille, erityisesti raskeutetuille, ja muistutan, että valoa kohti tässä mennään! Vaikka hampaat irvessä!

Toivoo

Nimim.

“Yksi monten puolesta.”

P.S. Olen koulussa opiskellut ruotsia kahdeksan vuotta, suorittanut ns. virkamiesruotsin tutkinnon Suomessa, asunut, työskennellyt opiskellut Ruotsissa ja suorittanut siellä sosiaalitoimen tulkkauskurssin Ruotsi-Suomi-Ruotsi. Mutta kun äsken katsoin omenalimonadipulloni etikettiä, siinä luki Omena - Äpple. Olen luullut että omena on ruotsiksi Äppel. Koulussa sana on epäilemättä opetettu minulle oikein. Näköjään siis voi ihminen oppia joka päivä paitsi uutta, myös vanhaa. (Hehheh, kevennys. Kun huumorista kait monet tykkää.)