Hyppää pääsisältöön

Markus Kajo

Markus Kajo: Asiaa naisten pulista

Vuodelta 2022
Markus Kajo estradilla edessään mikrofoni.
Kuvateksti Markus Kajo on kirjailija, itsenäinen media-alan yrittäjä ja radio- & tv-alan konkari.
Kuva: Harri Mäenpää/ Studio Korento

Naisilla on taipumus joutua pulaan. Joko pieneen pinteeseen, tai isompaan pälkähään, josta ei pääse veke ennen kuin joku mies pelastaa.

Eikä kuka hyvänsä mies, vaan prinssi. Eikä suinkaan mikään mölö, virttynyt ja pahantuulinen tusinaprinssi, törkyturpa rivirojaali, vaan uljas prinssi on oltava hänen! Valko-hevoisettu komistus!

Sellainen on sadun maailma.

Myrkytetty Ruusunen retkottaa laverillaan älyttömänä, kunnes uljas prinssi suudelmalla moiskauttaa tytsyn tokenemaan ja tomertumaan siinä määrin, että tämä pääsee jalkeille ja naimisiin.

Saduissa paha saa palkkansa. Ja hyvä. Naiset pelastuvat miesten toimesta.

Mitä satuihin tulee, minä haluaisin kovasti asua Muumilaaksossa. Siellä oikeassa Muumilaaksossa, en missään matkailuversiossa.

Toranhaluiset ihmiset sanovat nyt, että Muumilaaksossapa ikävystyisi kuoliaaksi.

Vastaan riidankylväjille: Muumilaaksossa ei kukaan kuole.

Ja minusta Muumilaaksossa on ihan riittävästi tapahtumia.

Ajatelkaa, muistelkaa televisiomuistoistanne, miten paljon siellä tapahtuu vaivaisten parinkymmenen minuutin aikana!

Jos valveillaoloaika on vaikka 12 tuntia, niin se on 36 kaksikymmenminuuttista.

Uusi seikkailu koittaa ehkä keskimäärin 30 minuutin välein!

Yhtä seikkailun säkenöintiä koko Muumilaaksoelo: 24 seikkailua per päivä! Tänään, huomenna, ylihuomenna…

Ja aina voi luottaa siihen, että hyvyys tulee Muumilaaksossa palkituksi, eikä mitään järin pahaa tapahdu koskaan.

Minä niin hartaasti toivoisin, että myös Muumien kontikontujen ulkopuolella palkittaisiin niitä, jotka tekevät hyvää. Auttavat, hoitavat, hoivaavat, pelastavat, parantavat, turvaavat, opastavat.

Paha kyllä, olen huomannut, että yhteiskunta pitää kukkaronnyörejä tiukalla erityisesti silloin, kun on kyse - minun mielestäni - yhteiskunnan kaikkein tärkeimmistä, keskeisimmistä puuhista.

Osin on kyse hyvin naisvaltaisista aloista, osin hyvin mies-.

Logiikka kai menee jotenkin niin, että jos yhdelle työelämän tärkeälle siivulle - ja keksin nyt aivan satunnaisesti omasta päästäni harjoitusesimerkiksi esimerkiksi hoitoalan - jos tämän tärkeän alan raatajille maksettaisiin parempaa palkkaa, niin sitten muidenkin tärkeiden alojen työntekijät saattavat keksiä, että “Haa! Keksimme juuri, että mekin haluamme parempaa palkkaa tärkeästä työstä. Että arvon mekin ansaitsemme, et cetera!”

Ja tämä voi johtaa tilanteeseen, jossa monet eri tärkeätä työtä tekevät saisivat enemmän palkkaa! Eivät tietenkään kaikki, (hah että kaikki muka!) mutta monemmat kuin pelkästään ne yhdet, joille annettiin ekaksi.

Siksi ei mielellään voi parantaa keidenkään tärkeiden palkkaa, koska se olisi loputon suo, se homma.

Rahaa menisi hirmu paljon. Huntturamitoittain!

Talouspäällikkö itkisi hattuunsa, niin että se huljuisi kyynelvedestä.

Jos minä olisin poliitikko, minä koettaisin saada lähelleni ihmisiä, jotka ovat parempia keksimään mistä rahaa saapi, kuin keksimään tapoja käyttää varoja.

Kun, meillä on nuorten ihmisten mielenterveys valtavia hoitorahoja vailla. Ja odottamisen aikana ne sairaudet ja tuskat ja mielen solmusto vain pahenee moninkertaisiksi ja vaikeutuneen sairauden hoidon hinta ja kesto moninkertaistuvat.

Ja sitten on kaikki varttuneemmat työuupuneet, ja vaikka mitä sairauksia on.

Ja turvallisuustarpeita. Ja lunta tulee välillä ihan hemmetisti ja sitä pitäisi pois ajattaa. Ja kämppiä pitää olla ihmisillä. Ja paikkoja missä tehdä työtä. Ja jonkun pitää pakolla koettaa saada teinien päähän ruotsia uppoamaan, vaikka ne, että lol wtf.

Ja luonto uhkaa kostolla, jos vielä sitä hiilletään, tai vaikka ei edes lisää hiillettäisi!

Luulisi, että edes luonto on meidän puolella, ilmasto ihmisten ilona ilmaiseksi, mutta ei.

Sillekin pitäisi rahaa saada! Puita ei kasva puussa!

Kauheasti on siis rahan tarvetta joka suunnalla. Eli semmoinen railakas rahoituksenkeksijätyyppi olisi kullan arvoinen kyllä.

Mutta silti minua mietityttää se, että jos kansan ihmiset ovat kipeänä, eivätkä turvassa, niin eihän ne silloin pysty mitään verotaakan iestä kantamaan, saati kantamaan sitä ilolla, rallatellen ja puolijuoksua mennen! Vastoinkäymisistä ylös pongahtaen ja voittoon pintellen kuin uljas Lasse Virén.

Että kyllä minusta pitäisi uskaltaa avata niitä rahahanoja silloinkin, kun ja vaikka nimenomaan tärkeätä työtä tekevät osoittavat, että tarvitsevat taloudellisia ja työolollisia muutoksia, jotta jaksavat ja pärjäävät.

Etenkin, kun ovat osoittaneet vuosia ja vuosia erittäin suurta pitkämielisyyttä ja kyykytyksen kestämistä.

Olen itse ollut sairaaloissa suhteellisen paljon, joten minulla jonkin verran kokemusta siitä, millaisen työmäärän kanssa hoitoalalla painitaan.

Ja miten hyvin potilasta hoidetaan sillä ajalla, joka on henkilökunnalla on ko. potilaan hoitoon käytettävissä. Siksi olen varmaankin hankalasti puolueellinen näissä näkemyksissäni.

Tai kokemusasiantuntija, miten sen ottaa.

Mutta sanotaan vaikka niin, että sellaiselle porukalle, joka on pelastanut oman, tai jonkun läheisen hengen, tai meikäläisen tapauksessa molemmat, sellaiselle sakille sitä on tavallaan niinku kiitollinen. Ja toivoo niille palkintoa hyvistä teoista.

Niiden elinaikana.

Toivoo:

Nimim. “Yksi, ainakin, ehkä montenkin puolesta.”