Aino: "Kutsuisin sitä juurettomuuden tunteeksi - kyvyttömyydeksi heittäytyä ja sitoutua asioihin, joiden tietää katoavan taas hetken kuluttua"

Kerro oma tarinasi, se tunne kun muutit ensimmäisen kerran ulkomaille opiskelemaan, töihin tai au pairiksi. Kirjoita ja lähetä kuva osoitteeseen aupairit@yle.fi. Kysy lupa kaikilta kuvissa esiintyviltä sen julkaisuun Ylen palveluissa.

AINO:

Muutin syksyllä 2010 Canterburyyn, Englantiin, aloittaakseni kirjallisuudenopinnot paikallisessa yliopistossa. Vasta 20 vuotta täyttäneenä silloiset päiväkirjamerkintäni käsittivät lähinnä mainintoja ennennäkemättömistä juhlista ylitsevuotavine kaljatuoppeineen ja ledvalorannekkeineen.

Sitä ennen olin ollut muutoksen kynnyksellä. Tuoreet IB-lukion tutkintopaperit olivat vakuutelleet olevansa käypää valuuttaa missä tahansa muualla paitsi Suomessa. Toinen koiristani oli äkillisesti menehtynyt, pitkä parisuhteeni oli juuri päättynyt.

Olin melankolinen. Minusta tuntui, että tarvitsin etäisyyttä asioihin, jotta hahmottaisin ne paremmin, ja samalla saisin enemmän tuntumaa siihen, kuka minä oikeastaan olen.

Rakastin yliopiston kirjastoa, erityisesti sen syrjäisempiä siipiä, jonne oli koottu kaikista pölyisimmät ja mielenkiintoisimmat raapustukset.

Kun sain postissa haastattelukutsun, en miettinyt kahdesti, kannattaisiko matkustaa puolen Euroopan halki pelkästään viidentoista minuutin keskusteluhetken vuoksi. Muistan, että yliopiston kampus kuhisi puolikesyjä villikaneja.

Rakastin yliopiston kirjastoa, erityisesti sen syrjäisempiä siipiä, jonne oli koottu kaikista pölyisimmät ja mielenkiintoisimmat raapustukset, ja jonne valot syttyivät vain kävellessä peremmälle.

Haastattelussa kysyttiin, mitä mieltä olen feministisestä kirjallisuudesta ja naistutkimuksen teoriasta. Kolme vuotta myöhemmin kirjoitin kanditutkielmani naisen vartalokuvasta ja siihen liittyvistä identiteettikysymyksistä entisissä Neuvostoliiton maissa.

Suomessa olen aina karsastanut kulttuurin säntillistä alasajoa. Rakastin yliopiston kirjastoa, erityisesti sen syrjäisempiä siipiä, jonne oli koottu kaikista pölyisimmät ja mielenkiintoisimmat raapustukset, ja jonne valot syttyivät vain kävellessä peremmälle.

Ennen kaikkea olin häkeltynyt siitä etuoikeudesta saadessani istahtaa alas kirjallisuusseminaareihin tai vierailevien kirjailijoiden luennoille. Niissä saleissa kaikki muutkin kuuntelijat olivat innostuneita jopa yli 200 vuotta vanhoista teoksista.

En ehkä kutsuisi sitä koti-ikäväksi, vaan lähinnä voimakkaaksi juurettomuuden tunteeksi: kyvyttömyydeksi heittäytyä ja sitoutua asioihin, joiden jo tietää katoavan taas hetken kuluttua. Epävarmuudeksi siitä, kuinka paljon uskaltaa kiintyä.

Kukaan ei väheksynyt kirjoja, päinvastoin. Niiden sivujen väliin mahtui lukemattomia maailmoja ja erehtymättömiä kuvauksia pienen ihmisen arjen taisteluista. Milloin taide saisi yhtä paljon sijaa suomalaisessa yhteiskunnassa?

Teatteriesityksetkin olivat henkeäsalpaavia. Eikä yleisö koskaan ollut vaivaantunut tai hillitty seuratessaan esitystä. Se oli riehakas.

Joskus joku saattoi olla pukeutunut yhdeksi näytelmän hahmoista, mikä herätti vain lisää ihastusta. Yllätyksellisyys ja ideoinnin riemu hehkuivat eri sävyissään, eikä ollut tavatonta, jos esimerkiksi elokuvateatterissa satoi myrskykohtauksen aikana vettä.

Englannin kulttuurielämä kupli kuin laadukas samppanja, jota sai ottaa lasillisen mukaan myös katsomon puolelle.

Toisena opiskeluvuonna myös koirani muutti Englantiin. Elämä koiran kanssa Englannin maaseudulla oli vapaamielistä ja helppoa. Pitkän kävelyn jälkeen sen kanssa saattoi poiketa vaikka ravintolaan, jossa se sai ilmaiseksi omaan kulhoonsa ranskalaisia.

Hygienialla ei siinä vaiheessa paljon hyssytelty, kun puoli vuosisataa vanhoissa rakennuksissa oli valmiiksi kosteusvaurioista vinot portaat, hiiriä nurkissa ja pulunulostetta ikkunanpielissä.

Ensi alkuun käytännön asiat hieman järkyttivät, mutta ajan kanssa ne alkoivat tuntua kodikkailta. Mikään ei ollut väritöntä, hajutonta tai mautonta – paitsi tietysti englantilainen ruoka – kaikki täydentyi ja elävöityi pienillä arvilla, pintanaarmuilla ja kolhuilla.

Sama vilpitön mentaliteetti heijastui myös ihmisiin – paitsi että kaikki olivat ylitsevuotavan ystävällisiä ja kohteliaita toisilleen, erilaisuutta ei koskaan karsastettu.

Jopa katupummit olivat päivittäin samoilla paikoillaan, ja heitä tervehdittiin yhtä lempeästi. Kun muuan katusoittaja kuoli traagisesti, hänen soittopaikalleen vietiin kymmeniä kukkapuskia.

Joskus Suomessa unohdun höpöttelemään niitä näitä palvelutiskille, ja tajuan virheeni, kun myyjä mykistyneenä jää oudoksumaan avointa keskusteluyritystäni ja tatuointejani. Englannissa kun jakkupukuisella pankkivirkailijallakin saattoi olla nenärengas.

Kauneinta minusta oli Englannin vehreä kevät, joka nosti päätään jo helmikuussa. Silloin aurinko hiipi terasseille ja kirsikkapuut puhkesivat kukkaan. Hevoset laidunsivat niityillä ja me vaelsimme koirani kanssa meren rantaan tai sukelsimme itseämme korkeampaan maissipeltoon. Hento sateen tuoksu värisi sieraimissa, ja mustarastaiden laulu helisi korvissa.

Niistä hetkistä ei puuttunut kerrassaan mitään.

Vaikeimmaksi asiaksi koin vuosien mittaan elämän sirpaloitumisen kahden maan välille: puolet vuodesta Suomessa, loput Englannissa aiheutti tuntemuksen, etten koskaan ollut siinä maassa missä minun juuri sillä hetkellä olisi pitänyt olla.

Kun lähdin päivän viimeisellä bussilla kohti Lontoon Gatwickin lentokenttää, katselin miten laskeva aurinko värjäsi nummet oranssiksi ja maaseudun lampaat muuttuivat yksi kerrallaan kerrostaloiksi. Sitä kokemusta on vaikea pukea sanoiksi.

En ehkä kutsuisi sitä koti-ikäväksi, vaan lähinnä voimakkaaksi juurettomuuden tunteeksi: kyvyttömyydeksi heittäytyä ja sitoutua asioihin, joiden jo tietää katoavan taas hetken kuluttua. Epävarmuudeksi siitä, kuinka paljon uskaltaa kiintyä.

Epäonnistumme, koska olemme jo ripotelleet sydämemme matkan varrelle. Ja sinne ne puuttuvat palat myös jäävät.

Koirallani oli asiasta selkeämpi näkemys: se ei koskaan suostunut loppukeväisin vapaaehtoisesti laskemaan tassujaan Suomen jäiselle maaperälle, vaan se piti aina väkisin repiä ulos kuljetuslaatikostaan.

Viime keväänä palautin asuntoni avaimet. Kun lähdin päivän viimeisellä bussilla kohti Lontoon Gatwickin lentokenttää, katselin miten laskeva aurinko värjäsi nummet oranssiksi ja maaseudun lampaat muuttuivat yksi kerrallaan kerrostaloiksi. Sitä kokemusta on vaikea pukea sanoiksi.

Kolme vuotta olivat kestäneet yhden siiveniskun verran, ja nyt ne olivat katkenneet. Suomi olikin säilynyt ennallaan, mutta minä olin muuttunut.

Ehkä jätämme aina palan itsestämme paikkoihin, joissa olemme kokeneet jotain merkittävää. Kun yritämme mielessämme koota kaikki muistomme yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, tulos on väistämättä hajanainen ja täynnä reikiä.

Epäonnistumme, koska olemme jo ripotelleet sydämemme matkan varrelle. Ja sinne ne puuttuvat palat myös jäävät.

Jokainen matka on erilainen. Ja joskus unelmat, joita on kantanut lähtiessään, muuttuvat matkan varrella. Juuri siksi jokainen matka on merkityksellinen ja lähdön arvoinen.

Se matka teki minusta minut.

Aino

Lue myös:

Hannan, Pauliinan, Lilian, Minnan, Henriikan, Annan, Ennin, Riikan, Pepin, Emilian, Elinan, Ainon, Kaisan, Hennan, Riitan, Lauran, Ainon, Maijun, Petran, Ringan, Satun, Nooran, Marin, Johannan ja Riinan kertomukset heidän kokemuksistaan ulkomailla.