Suomalaiset vammaisurheilijat saivat torstaina oman kunniagalleriansa, johon nimettiin kymmenen menestynyttä urheilijaa ja taustavaikuttajaa.
Yksi Paraurheilun Kunniagalleriaan nimetyistä on seitsenkertainen paralympiavoittaja Pertti Sankilampi, 75, jota kunnianosoitus liikutti syvästi. Sankilampi kilpaili maastohiihdossa historian ensimmäisissä talviparalympialaisissa vuonna 1976, ja palasi kotiin kolme kultamitalia kaulassaan.
Palkintojenjakoseremonia Ruotsin Örnsköldsvikissä on jäänyt ikuisesti kempeleläisen mieleen.
– En unohda koskaan sitä hetkeä, kun seisoin ensimmäisenä suomalaisena talviparalympiavoittajana kahden sotainvalidiurheilijan välissä ylimmällä korokkeella, siniristilippu nousi salkoon ja Maamme-laulu soi. Ruotsin nuori kuningas Kaarle Kustaa jakoi palkinnot. Tämä tunnustus kruunaa sen kaiken, Sankilampi kertoo Kunniagallerian julkistustilaisuudessa.
– Tässä tulee esille sotainvalidien tekemä alkutyö vammaisurheilun eteen. Haluamme tunnustuksien kautta olla esikuvia. Kun on sisua, tahtoa, voimaa ja uskoa, niin näihin saavutuksiin pääsee.
Reisiamputaatio ei pysäyttänyt nuorta hiihtäjää
Periksiantamattomuus on ollut Sankilammen elämää ohjannut asenne, sillä jo parikymppisenä 1960-luvulla nuoren hiihtäjän maailman pysäytti aggressiivinen luusyöpä. Parantuminen syövästä vaati vasemman jalan reisiamputaation.
Hiihtäminen jatkui proteesin avulla. Nyt jo edesmenneet sotainvalidiurheilijat näyttivät tietä myös nuorelle Sankilammelle.
– Varsinkin Otto Malkki oli esikuvani proteesihiihtäjänä. Hänet saattelin aika tasan vuosi sitten haudan lepoon, hän eli satavuotiaaksi. Minullekin on ollut todellinen sydämen ilo olla esikuvana, Sankilampi hymyilee.
Sankilampi tuntee hyvin 11-kertaisen maastohiihdon paralympiavoittajan Tanja Karin, joka 12-vuotiaana asteli enonsa kanssa Oulun Invalidiyksikön toimistolle. Sankilampi toimi tuolloin, 1980-luvulla, yksikön toiminnanjohtajana. Kari, 49, on yksi kymmenestä Paraurheilun Kunniagalleriaan nimetyistä henkilöistä.
– He olivat lukeneet menestyksestäni. Esikuvien merkitys on nähty Tanjan menestyksessä. Tanja on monta kertaa todennut, että olin hänen esikuvansa, Sankilampi kertoo.
Sankilammen mukaan nyt tilanne on toinen. 1980- ja 1990-luvuilla Suomen joukkueet talviparalympialaisissa olivat niin suuret, että viestijoukkueisiin käytiin kisapaikalla karsinnat.
– Olen kaiholla seurannut, ettei ole uusia urheilijoita löytynyt. Kun ajatellaan tämän päivän maastohiihtoa, on harrastajista pulaa ihan kaiken kaikkiaan. Hiihto on yksinäistä puurtamista ja kovaa työtä. Harjoiteltiin todella kovasti. Meitä esikuvia olisi voinut käyttää enemmänkin, että olisi tullut uusia paraurheilijoita varsinkin maastohiihdon puolella.
Vaikka maastohiihdon kohdalla paraurheilun asema ei ole Suomessa merkittävästi kohentunut, on Sankilampi seurannut mielissään vammaisurheilun murrosta positiiviseen suuntaan.
Arvostus on noussut, siitä kertovat ruutuaika, lehtien otsikot ja muun muassa se, että ratakelaaja Leo-Pekka Tähti valittiin Vuoden urheilijaksi vuonna 2017. Samalla paralympiatapahtumien koko ja lajikirjo ovat kasvaneet vuosi vuodelta. Samalla apuvälineiden, kuten pyörätuolien ja proteesien kehitys on ollut huimaa.
– Siitä iloitsen myös, että kehitysvammaisten urheilu on mennyt eteenpäin kovasti. Siellä näkee, että urheilu on kivaa ja sitä kannattaa harrastaa kaikissa muodoissa. Omalta kohdaltani lapsena saatu liikunnan kipinä kantaa koko elämänkaaren. Kiitos urheilulle, että olen tässä.
Sykemittari-ideasta jättimenestys
Mestarihiihtäjä Sankilampi on mies urheilumaailmaa mullistaneen keksinnön, tai pikemminkin sen idean, takana. Valmistautuessaan vuoden 1976 talviparalympialaisiin kotiladuillaan Kempeleen Köykyrissä Sankilampea hiihti vastaan Oulun yliopiston elektroniikan professori, Seppo Säynäjäkangas.
Sankilampi oli niin omassa harjoittelussaan kuin myös nuoria hiihtäjiä valmentaessaan tuskaillut sykkeen mittaamisen kanssa. Harjoitusohjelmat perustuivat sykealueisiin, mutta pulssin sai selville urheilutilanteessa vain kädellä laskien.
Sankilammen toiveena oli, että sykettä voisi mitata elektronisesti, ja lukeman voisi nähdä rannekellon näytöltä.
– Minä tunsin Sepon, mutta hän ei tuntenut minua. Pysäytin hänet ja kysyin, että voisitko kehittää sellaisen laitteen, ja heilautin kelloani kädessäni. Siihen loppui Sepon kiire, Sankilampi muistelee.
Säynäjäkangas patentoi pian sykemittarin ja perusti niitä valmistavan Polar Electro Oy:n vuonna 1977. Sankilampi ei ollut mukana yritystoiminnassa, mutta toimi prototyyppien testaajana. Säynäjäkangas kuoli vuonna 2018.
– Hän levitteli niitä protoja olohuoneeni pöydälle ja sanoi, että kokeilepa tätä. Siitä se homma lähti käyntiin. Tässä on uusin malli ranteessa.
– Minä annoin tämän idean Sepolle, siitä hän on kiittänyt minua monta kertaa. 60-vuotispäivänäni hän tuli onnittelemaan minua kukkapuskan kanssa. Silloin Seppo sanoi minulle, että kuule Pertti, jos olisit siihen syöpään kuollut, niin sykemittaria ei olisi olemassa, Sankilampi kertoo.
Lue myös:
Paraurheilun Kunniagallerian ensimmäiset jäsenet julki – nämä kymmenen henkilöä valittiin