Olen seurannut kauhulla keskustelua lapsista ja eläkkeistä.
Tilastokeskuksen väestöennuste kertoo, että Suomen väkiluku uhkaa pienentyä vuodesta 2035 alkaen. Yhtenä syynä tähän on syntyvyys, joka on viime vuosina vähentynyt. Lapsia ei ole tehty enää entiseen tahtiin.
Tästäkös heräsi valtakunnanlaajuinen huoli ja parku. Kuka maksaa meidän eläkkeemme?
On karmaisevaa, että näemme lapset ennen kaikkea omien eläkkeittemme maksajina. Voisi kuvitella, että toisenlaisessa henkisessä ilmastossa olisi herännyt aivan erilaisia huolia. Esimerkiksi huoli siitä, että yhä useampi aikuinen jää vaille vanhemmuuden iloja. Tai huoli siitä, että yhä useampi aikuinen jää vaille monilapsisuuden iloja.
Ja ovathan lapset rikkaus jo pelkän olemassaolonsa vuoksi. Paitsi poliitikkojen, yritysmaailman ja median mielestä. Näiden silmissä lapsilla on vain välinearvo, jos olen ymmärtänyt viime päivien keskustelun oikein.
Olkoon sitten niin. Suomeen on saatava lisää lapsia eli eläkkeenmaksajia. Mutta miksi muut kuin Suomessa syntyvät eläkkeenmaksajat eivät kelpaa?
Suomessa lapsia syntyy entistä vähemmän, mutta maailmassa sentään syntyy joka vuosi melkein 140 miljoonaa lasta. Se on miljardi uutta ihmistä seitsemässä vuodessa.
Hyvin moni heistä tulisi mielellään maksamaan meidän eläkkeitämme, jos vain suostuisimme ottamaan heidät vastaan.
Ilmastonmuutoksen torjuminen on pelkkää hurskastelua ja muodikasta sanahelinää.
Kysykää keneltä tahansa poliitikolta, niin tärkein tehtävämme on ilmastonmuutoksen torjuminen. Kysykää keneltä tahansa poliitikolta, niin Suomen syntyvyyden väheneminen tulee myös pysäyttää, jos ei synnytystalkoilla, niin synnytysrahalla.
Jokin tässä ei täsmää. Syntyvyyden vähentäminen on nimittäin parasta mahdollista ilmastopolitiikkaa. Ja erityisen parasta ilmastopolitiikkaa on vähentää syntyvyyttä Suomessa, tässä kulutustottumuksiltaan erittäin ilmastovaarallisessa maassa.
Mutta kaikkihan me tiedämme, emmekö tiedäkin, että ilmastonmuutoksen torjuminen on pelkkää hurskastelua ja muodikasta sanahelinää. Joka unohtuu kun seuraava finanssikriisi koittaa. Kun toisessa vaakakupissa on ympäristö ja toisessa oma mukavuudenhalu ja oma lompakko, on päivänselvää, kumman valitsemme.
Kun tosipaikka tulee, me emme ole valmiita luopumaan liikevoitoistamme, osingoistamme, palkoistamme – emmekä eläkkeistämme.
Pekka Seppänen
Kirjoittaja on kirjailija, hallitustyöskentelijä, valmentaja tai laiskottelija, päivästä riippuen.