Täytin vähän aikaa sitten 40 vuotta. Se on hyvä ikä nojatuolikenraalille.
Pohjoishelsinkiläisessä kolmiossa nököttävä kirjahyllyni todistaa, että maailman asiat on nähty ja pistetty ojennukseen.
Olen vienyt valssia Wienin konferenssissa ja määrännyt lisää amerikkalaisjoukkoja Etelä-Vietnamiin. Näillä silmillä on tuijotettu Stalinia.
Jos hyvin käy, elän vielä toiset neljäkymmentä vuotta ja ehdin lukea toisenkin pinon maailmanhistoriaa.
Yksi tarina jää kuitenkin pahasti kesken.
Yhdysvaltain ja Kiinan välille parhaillaan punoutuvan kertomuksen loppuratkaisu jää tältä kenraalilta näkemättä. Niin se jää todennäköisesti sinultakin, jollet elä seuraavalle vuosisadalle.
Mutta mikäs tarina se nyt taas olikaan? Ja miksi se on niin tärkeä? Antakaas kun nojatuolikenraali kertoo.
Kiina on nopeasti vaurastunut autoritaarinen suurvalta.
Maan menestys on romuttanut klassisen modernisaatioteorian tärkeimmät opinkappaleet.
Tie vaurauteen ei aina kuljekaan demokratian kautta, keskiluokkaistuneet ihmiset eivät aina haluakaan lisää vapautta.
Kummatkin ovat kovia iskuja länsimaiselle maailmankuvalle.
Kiinan tavoite ei ole mikään salaisuus. Maa on ilmoittanut, että se haluaa tulla globaaliksi supervallaksi vuoteen 2049 mennessä.
Yksi sellainen on jo entuudestaan.
Yhdysvallat on nykyisen maailmanjärjestyksen viimeinen lukko.
Olen saanut vapaasti lueskella ja leikkiä nojatuolikenraalia, koska Yhdysvallat on toisen maailmansodan jälkeen lähtenyt läntisen elämäntavan takuumieheksi Euroopassa.
Yhdysvaltojen suuri tavoite taas… Niin mikä se on?
Tähän kysymykseen on etsitty Washingtonissa vastausta aina kylmän sodan päättymisestä lähtien.
Neuvostoliiton viimeinen kortti pääsi yllättämään.
– Me teemme teille julmimman mahdollisen asian. Me tulemme viemään teidän vihollisenne, Kremlin propagandamies Georgy Arbatov vinoili amerikkalaisille vähän ennen Neuvostoliiton romahtamista.
Arbatov tiesi, mistä puhui.
2000-luvulla terrorismin vastainen sota on antanut kansakunnalle ripauksen turvallisuuden tunnetta, mutta vähän tarkoitusta.
Nyt aavikolla riutuvia jihadisteja rotevampi vastustaja on tainnut vihdoin löytyä.
Donald Trumpista on tullut ensimmäinen Yhdysvaltain modernin ajan presidentti, joka puhuu ja toimii avoimesti Kiinaa vastaan.
Se voi olla ainoa asia, mistä hänet tullaan myöhemmin muistamaan. Kaukaa viisas visionääri, Donald Trump.
Historia on sillä tavalla hassua.
Kiinan vastustaminen voi olla ainoa asia, mistä Donald Trump tullaan myöhemmin muistamaan. Kaukaa viisas visionääri, Donald Trump.
Havahduin Kiinan nousuun kymmenkunta vuotta sitten asuessani Cambridgessa Britanniassa.
Kävellessäni aamuisin joen vartta töihin katselin usein ohi soutelevia opiskelijoita. Lähes joka veneessä kiskoi yksi tai useampi aasialainen.
Pubissa paikallinen kaljaveikko ylensi havaintoni kiistattomaksi ja merkittäväksi tosiasiaksi.
Ei ollut kiinalaisia veneissä vielä 1990-luvulla, mutta sitten kuulemma alkoi näkyä.
Soutumaassa tällaiset asiat otettiin vakavasti.
– Mitä seuraavaksi? pubituttavani tuskaili.
Seuraavaksi soutelijat valmistuivat ja alkoivat tehdä rahaa.
IMF:n tuoreiden ennusteiden mukaan ei-demokraattiset valtiot tulevat lähivuosina ohittamaan demokraattisten maiden yhteenlasketun bruttokansantuotteen.
Ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa Kiinan, Venäjän ja Saudi-Arabian kaltaiset maat tuottavat enemmän kuin Yhdysvaltain, Saksan ja Japanin kaltaiset maat.
Se on iso muutos.
Eikä kyse ole yksin rahasta. Kun maailman taloudellisesti merkittävimmät valtiot eivät ole enää pelkästään demokratioita, tilanne heijastuu väistämättä maailmanpolitiikkaan.
Demokratialle on jälleen vaihtoehto.
Miten hemmetissä tässä nyt näin pääsi käymään?
Kiinan nousu alkoi vuonna 1978, kun Deng Xiaoping asettui maan johtajaksi.
Ensimmäisenä sai häipyä maolainen, neuroottinen kiinnostus oikeaoppisuuteen.
– Ei ole väliä, onko kissa musta vai valkea. Tärkeintä on, että se nappaa hiiriä, Deng kuvaili yhteiskuntafilosofiaansa.
Kohta Kiinan talous ampaisi ennennäkemättömään kasvuun. Vähän ennen kuolemaansa 1990-luvulla Deng jätti lyhyen, kolmen kohdan ohjeen Kiinan kommunistisen puolueen johdolle:
Vihollinen on ulkopuolella, se on vahvempi, keskittykää talouteen.
Näillä nuoteilla Kiina etenikin aina vuoteen 2012, jolloin presidentti XI Jinping astui valtaan.
Hänen kaudellaan maan ulkopoliittiset otteet ovat koventuneet ja asevoimia on alettu uudistaa. Vesille on laskettu muun muassa kaksi lentotukitukialusta.
Jättiläinen on alkanut herätä.
Muutettuani Britanniasta Suomeen aloin seurailla Yhdysvaltain ulkopoliittista keskustelua Foreign Affairs -lehden sivuilta.
Foreign Affairs on elitistinen asiantuntijalehti, jossa ääneen pääsevät johtavat poliitikot ja nimekkäät tutkijat, varsinkin historioitsijat.
Kirjoittajat laukovat hyvin erilaisia mielipiteitä siitä, miten Kiinan kanssa pitäisi toimia.
Näin Amerikka voi sekä haastaa että hyväksyä Kiinan
Yhdysvaltojen tulisi voittaa Kiina innovaatioissa
Amerikan ei pitäisi joutua paniikkiin sen viimeisimmästä haastajasta
Voisiko Kiina turvautua ydinaseisiin?
Vastakkaisten mielipiteiden laaja kirjo kertoo maallikolle ainakin yhden asia: Yhdysvallat ei ole vieläkään päättänyt, miten toimia Kiinan kanssa.
Pekingissä voi olla tuhannen lukon takana viekas suunnitelma amerikkalaisten päänmenoksi, mutta Yhdysvaltojen ulkoministeriöön murtautuvaa kiinalaishakkeria odottaa karvas pettymys.
Ei ole mitään salaista suurta suunnitelmaa. On vain paljon erilaisia papereita, lähes loputtomasti. Trump on tuskin lukenut niistä yhtäkään.
Yhdysvaltain ulkopolitiikassa rakastetaan käsitettä suurstrategia.
Tällä tarkoitetaan sitä, että kaikki taloudelliset, sotilaalliset ja diplomaattiset voimavarat koordinoidaan toimimaan tietyn merkittävän päämäärän eteen pitkällä aikavälillä.
Näin Ylen ulkomaantoimituksessa palvelevana nojatuolikenraalina en ole koskaan päässyt laatimaan suurvallan pitkän ajan ulkopoliittista strategiaa. Harva meistä on.
Mutta vierestä olen kyllä katsonut.
Helmikuussa 1946 seurailin, miten Yhdysvaltain ulkoministeriöön alkoi Washingtonissa tulla sähke, joka vain jatkui ja jatkui.
Moskovan lähetystöstä tuli kovaa tekstiä. Stalinin johtama Neuvostoliitto ei ole ystävä. Se on vastustaja. Ja täysin kykenemätön muuttumaan.
George Kennan -niminen diplomaatti uskoi nähneensä Kremlin sielun ja oli päättänyt panna näkemänsä paperille. Se vaati 5 000 sanaa ja siinä sivussa syntyi Yhdysvaltain historian pisin diplomaattisähke.
Seuraavaksi Foreign Affairs julkaisi Kennanin artikkelin, jossa diplomaatti vertasi Neuvostoliittoa vedettävään leikkiautoon. Kerran vauhtiinsa päästyään lelu jatkaisi sokeasti matkaansa, kunnes törmäisi esteeseen.
Tämä esteen täytyisi olla Yhdysvallat.
Kennan näkemys Neuvostoliiton fanaattisesta perusluonteesta loi filosofisen pohjan kommunismin patoamispolitiikalle, vetypommille ja Vietnamin sodalle. Washingtoniin saapunut sähke käynnisti aikakauden, jota alettiin myöhemmin kutsua kylmäksi sodaksi.
Nyt 70 vuotta myöhemmin Yhdysvaltojen ulkopolitiikan suurin kysymys on, onko maa ajautumassa uuteen kylmään sotaan tällä kertaa Kiinan kanssa.
Ensimmäisenä on tietysti hyvä kaataa ämpärillinen jäävettä niskaan.
Yhdysvallat ja Kiina eivät ole vasta päättyneestä maailmansodasta toipuvia entisiä liittolaisia. Eikä Xi Jinping ole Josif Stalin.
Kiina on myös huomattavasti avoimempi yhteiskunta kuin Neuvostoliitto oli koskaan.
Ja mikä tärkeintä, Kiinalla on rahaa. Tällä hetkellä noin 400 miljoonaa ihmistä saa nauttia kohtuullisesta elintasosta maan rannikkoalueilla.
Vaurastumisen suurin merkitys on siinä, että se on tehnyt elämän autoritaarisessa valvontayhteiskunnassa siedettäväksi: 2000-luvulla monet kiinalaiset ovat täysin tyytyväisiä elämäänsä ilman länsimaisia vapauksia ja oikeuksia.
He ovat yksi totuus ihmisestä.
Myös lännessä vaeltaa miljoonia tyytyväisiä kuluttajia, jotka viisveisaavat politiikasta ja kaipaavat ainoastaan vahvaa johtajaa näyttämään suunnan.
Tästä päästään itse asiaan: Mihin ihmissielun tarpeeseen Yhdysvallat sitten muka vastaa paremmin kuin Kiina?
Sekä lännessä että Kiinassa vaeltaa miljoonia tyytyväisiä kuluttajia, jotka viisveisaavat politiikasta ja kaipaavat ainoastaan vahvaa johtajaa näyttämään suunnan. He ovat yksi totuus ihmisestä.
Syksyllä 2017 istuin Helsingin yliopiston kirjastossa Yhdysvaltain suurlähetystön sponsoroimalla ulkopolitiikan keskustelukurssilla.
Seminaarihuoneeseen oli saapunut Washingtonista vieras, jolla oli diplomaatiksi paljon sanottavaa.
Häntä otti päähän, ettei nykynuoriso ymmärrä mistään mitään. Lentävät mielenosoituksiin ilmaston puolesta ja vastustavat vapaakauppaa iPhone kädessä. Jotkut haikailevat jopa sosialismia!
Tunsin välitöntä vetoa miestä kohtaan.
Aikani kuunneltuani rohkaistuin kysymään Kiinasta. Että mikä siinä nyt niin pahaa on?
– Ennen vanhaan tällaista ei tarvinnut edes kysyä. Hitto soikoon! Miten joku voi edes verrata kiinalaista pakkovaltaa länsimaiseen järjestelmään? Se tässä ajassa menee yli ymmärryksen, vieras puhisi.
Miehellä oli pointti.
Kiina on rauhan aikana tappanut satoja nuoria Taivaallisen rauhan aukiolla, varastanut toisinajattelijoiden sisäelimiä ja sulkenut miljoonia ihmisiä uudelleenkoulutusleireille.
Toistan: rauhan aikana.
Nyt maassa puuhataan valvontajärjestelmää, jolla voidaan pisteyttää kansalaisia poliittisen uskollisuuden perusteella.
Vedän kaikesta tästä nyt varovaisen johtopäätöksen: Kiinan johto ei arvosta kiinalaista ihmistä.
Tällä on merkitystä, koska jokainen ihminen maailmassa haluaa tulla arvostetuksi.
Toki kommunistinen puolue seuraa kansalaismielipidettä ja tarvittaessa reagoi siihen, mutta millään syvällisemmällä tasolla maan johto ei kuuntele saati kunnioita omia kansalaisiaan.
Lännessä asiat ovat toisin. Valtion kunnioitus kansalaisiaan kohtaan on niin selvä asia, että harva edes ymmärtää nauttivansa sitä.
Juuri näillä main Kennanin yli 70 vuotta vanha analyysi Neuvostoliitosta vaikuttaa pätevän myös Kiinaan.
Kennanin suurin oivallus oli, että Kreml oli täysin eristetty kansasta. Eristeenä oli kommunistinen ideologia, jonka läpi neuvostojohto tarkasteli kaikkea todellisuutta.
Tässä todellisuudessa kansa ei koskaan valittanut, koska marxilaisen teorian mukaan sillä ei voinut olla mitään syytä valittaa. Kaikkihan oli aina – jos nyt ei hyvin, niin ainakin paremmin kuin kapitalistisissa yhteiskunnissa.
Kennanin analyysissa Neuvostoliiton johto oli hyvin kouriintuntuvasti oman ideologiansa uhri. Ja maa tämän vuoksi tuomittu häviämään. Voittaakseen kylmän sodan Yhdysvaltojen tarvitsi vain pysyä hengissä ja odottaa.
2000-luvun Kiinalla ei ole enää tällaista kaiken sumentavaa kommunistista ideologiaa.
Mutta jotain siellä silmien edessä on. Kiinalainen ideologia ei suvaitse puolueen aseman kyseenalaistamista. Maan johto pelkää keskustelua, joka voi johtaa vaatimuksiin. Se pelkää kaikenlaisia joukkoliikkeitä.
Länsi uskoo yksilöön ja sen ympärille rakennettuun poliittiseen järjestelmään. Monet uskovat persoonalliseen jumalaan tai ainakin absoluuttisiin, kaikissa tilanteissa päteviin arvoihin.
Mihin Kiinan johto luottaa? Mihin on uskottava noustakseen Kiinan johtoon?
Näin maallikkona voisi kuvitella, että Yhdysvaltain ulkoministeriössä ja tiedustelupalveluissa tällaisia analyyseja kiinalaisen yhteiskunnan kipupisteistä olisi tuotettu vino pino.
Tai sitten ei.
Viime huhtikuussa Yhdysvaltain ulkoministeriön suunnitteluosaston johtaja Kiron Skinner toivoi julkisesti, että joku kirjoittaisi nyky-Kiinasta samanlaisen analyysin kuin Kennan oli aikoinaan tehnyt Neuvostoliitosta. Olisi kuulemma tarvetta.
New York Timesin mukaan Skinner johti ulkoministeriössä pientä työryhmää, jonka päämäärä oli luoda uusi pitkän aikavälin Kiina-strategia.
Syksyllä hän erosi tehtävistään.
Ihmisoikeuksia polkevan valtion vastustaminen voi olla moraalisesti oikein, mutta se ei vielä yksin liikuta Yhdysvaltoja.
Siihen tarvitaan hyppysellinen pelkoa.
Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikan pohjimmainen huoli on peritty briteiltä: Euraasian manner ja Eurooppa sen sydänmaana ei saa koskaan päätyä yhden lipun alle.
Jos näin jostain syystä kävisi, merialueiden hallinnasta ei olisi Washingtonille enää juuri hyötyä. Tällöin vain yksi asia olisi varmaa. Susi tulisi ennemmin tai myöhemmin merten yli koputtamaan Yhdysvaltain ovea.
Vuonna 2020 Kiina on valovuosien päässä tästä pisteestä. Epäselvää on sekin, kenen ovelle se aikoo tulla ensimmäisenä puhisemaan, jos kenenkään.
Tuulenvire kuitenkin tuntuu Aasiassa ja nyt monet maat vilkuilevat Washingtonin suuntaan.
Toistaiseksi on kuitenkin täysin epäselvää, mikä Yhdysvaltain politiikka tulee tiukassa paikassa olemaan niiden valtioiden suhteen, joita Washington ei ole julkisesti sitoutunut puolustamaan.
Strategian puuttumisella on hintansa. Nyt päätös joidenkin alueiden puolustamisesta voidaan joutua tekemään hyvinkin nopeasti.
Pahimmillaan presidentin ratkaisu siitä, lähettääkö Yhdysvallat aluksia turvaamaan esimerkiksi Taiwanin koskemattomuutta, perustuu somessa tehtyyn mielipidemittaukseen.
Kadunmies ratkaisee Aasian turvallisuuspolitiikan kännykällä.
Yhdysvaltojen empiessä Kiinan satojen miljardien eurojen arvoinen "Yksi vyöhyke, yksi tie" -infrastuktuurihanke puskee kovalla vaihdilla kohti Eurooppaa ja Lähi-itää.
Samaan aikaan kiinalaiset tietoverkot levittäytyvät koko maailmaan.
Yhdysvaltojen reaktio tähän kehitykseen on ollut vaisu.
– Älkää myykö pois itsenäisyyttänne, on ollut Yhdysvaltain ulkoministeriön usein toistama, mekaaninen kommentti lähes kaikkiin Kiinan ulkomaisiin investointihankkeisiin.
Pahimmillaan presidentin ratkaisu siitä, lähettääkö Yhdysvallat aluksia turvaamaan esimerkiksi Taiwanin koskemattomuutta, perustuu somessa tehtyyn mielipidemittaukseen.
Mitä Yhdysvaltojen sitten tulisi toimia Kiinan suhteen?
Nöyryydestä on hyvä aloittaa. Kiinan tulevaisuus on päivän päätteeksi kiinalaisten omissa käsissä ja tähän Yhdysvallat voi vaikuttaa hyvin vähän.
Konkreettisten ehdotusten sijaan joskus on parempi miettiä tarinoita.
Demokraattien ulkopoliittinen ajattelija Zbigniew Brzezinski esitti muutama vuosi sitten ennen kuolemaansa, että Kiinan uhan edessä Yhdysvaltojen tulisi lähestyä Venäjää.
Tällainen “yhdistä voimasi pienemmän pahan kanssa suuremman pahan voittamiseksi” kuulostaa tämän nojatuolikenraalin korviin noin suurin piirtein oikeansuuntaiselta. On toiminut ennenkin.
Myös taistelut tulisi valita huolella. Edes kylmän sodan huippuvuosina Yhdysvallat ei vastustanut automaattisesti kaikkia kommunistijohtajia, ainoastaan Kremlille uskollisia.
Tietenkään tässä hienovaraisessa erottelussa ei yleensä onnistuttu.
Aivan ensimmäiseksi Yhdysvaltain pitäisi kuitenkin katsoa peiliin.
Demokratiatutkija Francis Fukuyama on esittänyt, että pitkään jatkuneen rauhan aikana eliittii onnistuu aina korruptoimaan polittisen järjestelmän palvelemaan omia etujaan.
Ei ole väliä, mikä on hallintojärjestelmä, näin käy aina, tutkija väittää.
Jotain tällaista on kenties jo tapahtunut Yhdysvalloissa.
Presidentin pojan pääseminen Valkoisen talon isännäksi ja myöhemmin toisen presidentin vaimon nouseminen kärkiehdokkaaksi kertovat kummatkin suurista ongelmista maan poliittisessa järjestelmässä.
Että 300 miljoonan asukkaan maasta juuri George W. Bushin ja Hillary Clintonin satuitte löytämään? Amerikkalainen unelma ei ole ollut koskaan näin pahasti ruosteessa.
Täydellisessä maailmassa Yhdysvallat tietysti hoitaisi nämä omat ongelmansa ennen asettumista poikkiteloin Kiinan kanssa.
Fukuyama kuitenkin vihjaa, että Yhdysvaltain tauti on parantumaton. Ainoa historian tunnustama hoitomuoto rauhan ajan poliittiseen korruptioon on rähinä, rauhan ajan päättyminen.
Se on julma lääke.
Ehkä parempi olisi vain kääntyä kohti Kiinan puolue-eliittiä ja kertoa totuus.
Demokratiaa ei tarvitse pelätä. Myös se on mahdollista korruptoida palvemaan vallanpitäjien etuja.
Kiina ei ole kuitenkaan ratkaissut, miten toimia elämäänsä tyytymättömien, vihaisten ihmisten kanssa. Lännessä he äänestävät. Laittavat netin päälle ja huutavat.
Toistaiseksi suurvallat kuitenkin vasta verryttelevät kehän laidalla ja tämä nojatuolikenraali voi luottavaisin mielin hurrata Yhdysvaltoja.
Elämä toisen maailmansodan jälkeen alkaneella amerikkalaisella aikakaudella on ollut hyvää. Kapitalismin ja demokratian liitto on ollut onnellinen.
Nyt Kiina tarjoaa tarinaa, jossa ihminen voi olla onnellinen ilman poliittisia vapauksia tai oikeuksia. Tarina on tietysti totta ja näiden ihmisten kanssa Peking kyllä pärjää.
Kiina ei ole kuitenkaan ratkaissut, miten toimia elämäänsä tyytymättömien, vihaisten ihmisten kanssa.
Lännessä he äänestävät. Laittavat netin päälle ja huutavat.
Kiinassa he vaikenevat tai katoavat.
Tällaisen julmuuden vastustaminen on amerikkalaisen idealismin kovaa ydintä. Se on myös jotain, minkä itse muistaa lapsuudesta.
Kylmän sodan lopulla Yhdysvallat oli voittaja. Sen näki 1980-luvun tv-sarjoista, tietokonepeleistä ja elokuvista, siitä kuinka Rocky Balboa löi Ivan Dragon kanveesiin valkokankaalla.
Strategian sijaan Yhdysvalloilla oli asenne.
– Miten olisi… Me voitamme, he häviävät? aurinkoinen Ronald Reagan lohkaisi, kun häneltä kysyttiin, miten toimia Neuvostoliiton kanssa.
Nyt on toisin.
Kylmän sodan alkuvuosina diplomaatti George Kennan vertasi Neuvostoliittoa kauan sitten sammuneeseen tähteen.
Tähti oli luhistunut oman painonsa alle, mutta sen valo loisti edelleen kirkkaasti avaruudessa. Jonain päivänä valo tulisi kuitenkin äkisti katoamaan.
Vuonna 2020 on vaikea sanoa, kummasta valtiosta tämä metafora nyt kertoo.
Kiinasta vai Yhdysvalloista?